SUOMI

Uskollinen Johannes

MAGYAR

A hűséges János


Oli muinoin vanha kuningas, joka sairaana makasi ajatellen: "kuolintautiani tässä nyt varmaankin sairastelen." Sitten sanoi hän: "kutsukaa tyköni uskollinen Johannekseni." Tämä oli hänen rakkahin palveliansa, joka tuon nimensä oli saanut siitä, että hän koko elin-kautenansa oli hartahimman hartainta uskollisuutta osoittanut. Kun sitten palvelia oli hänen vuoteensa viereen saapunut, lausui kuningas: "Johannes, sinä uskollisimpani, hyvinhän tunnen, että loppuni lähenee, eikä minua enään huoleta muu mikään, kun poikani tulevaisuus; hän on vielä nuori eikä siis aina ymmärrä, mikä neuvoksi parahin, ja jollet sinä lupaa opettaa hänelle kaikkea, mitä hänen tulee tietää, sekä ruveta ikään-kuin hänen kasvatus-isäksensä, en minä saata levollisena, huoletonna nukkua kuoleman unehen." Uskollinen Johannes siihen vastasi: "minä en ole hänestä luopuva, vaan lupaan häntä uskollisesti palvella vaikka henkeni kaupalla." Silloin vanha kuningas sanoi: "nytpä tyytyväisenä rauhan majoihin muutan," ja lisäsi sitten vielä: "minun kuoltuani tulee sinun näyttää hänelle koko linna, kaikki kamarit, salit ja holvit sekä kaikki aartehet, mitä niissä ompi; mutta älä suinkaan näytä pitkän käytävän viimeistä kamaria, jossa Kultakaton kuninkaan tyttären kuvaa pidetään piiloitettuna. Jos hän sen saapi nähdä, on tulinen rakkaus hänen sydämmehensä syttyvä, hän on pyörtyvä ja tuon rakastettunsa tähden suuriin vaaroihin joutuva; koeta siis kaikin tavoin varjella häntä tuosta." Kättä lyöden uskollinen Johannes kuninkaalle lupauksensa toisti, ja tämän mieli nyt oli rauhoittunut, hän laski päänsä alas tyynylle ja kuoli.

Kun vanha kuningas oli hautaan saatettu, kertoi Johannes nuorelle kuninkaalle, mitä hän kuolin-vuoteen ääressä oli hänen isällensä luvannut, sekä lausui: "tämän totisesti tahdon täyttä ja vaikka henkeni kaupalla pysyä sinulle yhtä uskollisena, kuin olen hänellekkin ollut." Murhe-vuoden mentyä sanoi kuninkaallensa tuo uskollinen Johannes: "nyt on jo aika nähdäkses, mitä olet perinnöksi saanut; tahdompa sinulle näyttää isäsi linnan." Sitten hän nuoren kuninkaan johdatti ympäri linnaa kaikkialle sekä näytti hänelle kaikki aartehet ja loistavan komeat kamarit; yhden vain hän jätti näyttämätä, -- sen, missä oli tuo vaarallinen kuva. Mutta kuva oli semmoiselle paikalle asetettu, että se jo oven au'etessa kohta pisti silmihin, sekä niin ihanan ihana, että se oikein näytti elävältä ja liikkuvalta, eikä koko mailmassa sen suloisempaa eikä kaunihimpaa ollut. Kuningas kyllä huomasi, että uskollinen Johannes aina meni tuon oven ohitse sitä koskaan avaamata, ja kysyi sentähden: "miksis et tuota minulle koskaan avaa?" - "Siellä sen sisä-puolella on jotakin, josta sinä pahasti pelästyisit." Mutta kuningas vastasi: "olenhan nyt koko linnani nähnyt ja tahdompa sentähden myös tietää, mitä tuolla ompi," sekä hankki ovea väkisin avaamaan. Silloin häntä esteli uskollinen Johannes sanoen: "kuolemaisillansa olevalle isälles olen luvannut ettet pääsisi näkemään, mitä tuolla kamarissa on; siitä saattaisi sekä sinulle että minulle syntyä suuri onnettomuus." - "Voi," vastasi nuori kuningas, "jollen tuonne pääse sisälle, on varmaankin hukka minut perivä; en ole päivällä enkä öisin rauhaa saavuttava, ennen-kuin olen päässyt tuota katselemaan omin silmineni. Nyt en tästä liikahda paikaltani ennen kuin olet oven minulle avannut."

Silloin huomasi uskollinen Johannes, ett'ei enää mikään auttanut, sekä haki synkkä-mielisenä ja huo'aten isosta avain-kimpustansa avaimen. Sitten kamarin oven avattuansa astui hän edelle huonehesen, ajatellen, ett'ei kuningas saattaisi hänen takaansa nähdä kuvaa; mutta mitähän tuosta apua? kuningas varpahillensa nousi tirkistellen hänen olka-päänsä ylitse. Ja nähtyänsä neitosen kuvan, joka siinä ihanana seisoi kullasta ja kalleista kivistä kimallellen, vaipui tämä taintuneena maahan. Uskollinen Johannes hänen nyt nosti sylihinsä ja kantoi vuoteelle, surullisena ajattelen: "jopa kohtasi kova onni, mitähän tästä vielä syntynee!" Sitten hän häntä viinillä virkisti, kunnes kuningas taas tointui tainnoksistansa. Ensimmäiseksi sanakseen hän silloin lausui: "oi! kenenkä on tuo ihana kuva?" - "Se on Kultakaton kuninkaan tyttären," vastasi uskollinen Johannes. Nytpä kuningas jatkoi puhettansa: "minä häntä niin sydämmestäni rakastan, että, vaikka puitten kaikki lehdet kielin puhuisivat, net eivät kuitenkaan voisi sanoin selittää rakkauttani: henkeni heitän alttihiksi, saadakseni hänet omakseni. Olethan sinä Johannes uskollisimpani, sinun pitää auttaa minua."

Tuo uskollinen palvelia kau'an mietti, mihinkä toimeen nyt olisi ryhtyminen, sillä vaikeaa oli hänen mielestänsä päästä tämän kuninkaan-tyttären nähtäviinkään. Viimein keinon keksittyänsä sanoi hän kuninkaalle: "kaikki, mitä ompi hänen ympärillänsä, on pelkkä kultaa: pöydät, tuolit, ruoka-astiat, pikarit, maljat ja kaikki huone-kalut; sinulla on aartehistossas kultaa viisi tynnyrillistä, ota noista yksi ja pane valtakuntas kulta-sepät siitä valmistamaan astioita ja huonekaluja, kaikellaisia lintuja, metsän-otuksia ja kummallisia eläimiä, nuot häntä varmaankin miellyttänevät. Lähtekäämme sitten sinne, onneamme koettamaan." Kuningas tuosta kutsutti kaikki kulta-sepät luoksensa kokohon; he sitten olivat ahkerassa työssä yöt päivät, kunnes vihdoin valmistui mitä komeimpia kaluja. Nyt tuo uskollinen Johannes laivahan lastautti kaikki tyyni sekä puki kauppa-miehen vaatteet yllensä, ja kuninkaan täytyi tehdä samoin, jott'ei häntä tunnettaisi. Sitten läksivät meren toiselle puolen purjehtimaan ja matkustivat niin kau'an, kunnes viimein ennättivät siihen kaupunkiin, missä Kultakaton kuninkaan tytär oli asuntoa.

Uskollinen Johannes käski kuninkaan jäädä laivahan häntä odottamaan. "Luultavasti," sanoi hän, "tuon prinsessan muassani, pidä siis siitä huolta, että kaikki on hyvässä järjestyksessä, ja toimita, että kulta-astiat asetetaan näkyvihin sekä että laiva ylt'yleensä koristetaan." Sitten kokosi hän esi-liinaansa kaikellaista kulta-tavaraa, astui maalle ja meni suoraa päätä kuninkaalliseen linnaan. Kun hän linnan pihalle saapui, seisoi siinä kaivon ääressä ihana tyttö, joka kahteen kulta-ämpäriin vettä ammensi. Ja kun tämä kaivolta kääntyi kantaaksensa linnaan tuota kullan-kirkasta vettä, näki hän vierahan ja kysyi, kuka tuo oli. Vieras siihen vastasi: "minä olen kauppa-mies," aukaisi esi-liinaansa ja antoi hänen katsoa, mitä siinä oli. Tyttö nyt huudahti: "oi mitä ihanan kaunihia kulta-kaluja!" laski ämpärinsä maahan ja rupesi niitä katselemaan jokaista. Sitten hän lausui: "näitä teidän pitää näyttämän kuninkaan tyttärelle, sillä hän, joka kulta-kaluja vasta ihailee, varmaankin ostaa teiltä nuot kaikki," otti kauppiasta kädestä ja vei hänet linnahan, sillä tyttö oli kamari-neitsyt. Nähtyänsä tavarat tuli kuninkaan tytär aivan mieli-hyvilleen ja lausui: "nuothan ovat niin sievän sievästi tehtyjä, että ostan sinulta kaikki tyyni." Mutta uskollinen Johannes vastasi: "minä ainoastaan olen rikkaan, kauppiaan palvelia: mitä täällä on muassani, ompi aivan vähäpätöistä sen rinnalla, mitä isäntäni laivaan jäi, sillä sielläpä taiteellisimmasti tehtyä sekä kallihinta, mitä milloinkaan on kullasta valmistettu." Kuninkaan tytär nyt tahtoi, että kaikki tuotaisiin linnaan, mutta Johannes lausui: "tuohon tarvittaisiin monta päivää, sillä onhan niitä äärettömän paljolta, ja vieläpä niin monta saliakin, mihin net asetettaisiin, ett'ei linnassanne olisi tarpeeksi tilaa." Tästä prinsessan uteliaisuus ja halu niin kiihtyi kiihtymistänsä, että hän viimein virkahti: "saata minut tuonne laivahan, tekeepä minun mieleni itse lähteä sinne, katselemaan sinun herrasi tavarastoa."

Aivan mielissänsä uskollinen Johannes prinsessaa nyt saatti laivalle, ja häntä nähdessänsä kuningas havaitsi hänen olevan kuvaa paljoa ihanamman sekä joutui niin ihastuksiinsa, että sydäntä aivan kuoletti. Sitten prinsessa astui laivahan ja kuningas häntä johdatti tuonne sisälle, mutta Johannes jäi kannelle perämiehen viereen ja käski hänen laskea rannasta, kehoittaen: "levitä kaikki purjeet tuulen liehutettaviksi, jotta laiva oikein lentäköhön, ikään-kuin lintu ilmassa." Mutta kuningas prinsessalle tuolla kannen-alustassa näytteli kulta-astiat, jokaista yksitellen, vadit, pikarit, maljat, linnut, metsän-otukset ja nuot kummalliset eläimet. Monta tuntia kului sillä välin, noita kaikkia katseltaessa, eikä prinsessa ihastuksissansa huomannut, että laiva oli kulussa. Viimeiset nähtyänsä kiitti hän kauppiasta ja aikoi lähteä kotia; mutta kannelle ennätettyään hän huomasi, että laiva oli kaukana rannalta aavalla merellä ja täysin purjehin kiisi edellensä. "Voi," huusi hän pelästyneenä, "minä olen petettynä, minua on ryöstetty pois kotoani ja olempa kauppamiehen valtaan joutunut: kernaammin olisin toki kuollut!" Mutta kuningas tarttui hänen käteensä ja lausui: "enhän ole mikään kauppamies, vaan minä olen kuningas sekä yhtä suurta sukua kuin sinäkin, ja syy, miksi viekkaudella sinut hankin haltuhuni, oli ylen-palttinen rakkauteni. Jo ensi kerran, jolloin kuvasi sattui silmiini, lankesin tainnoksihin maahan." Tämän kuultuansa Kultakaton kuninkaan tytär mieltänsä malttoi, hänen sydämmensä muuttui suosiolliseksi ja aivan halusta hän sitten suostui rupeemaan ryöstäjänsä puolisoksi.

Mutta tapahtuipa, että heidän siinä purjehtiessansa aavan meren aaltoja uskollinen Johannes, kun hän keulassa istui soitellen, näki kolme karnetta lentelevän ilmassa laivan ohitse. Hän silloin soittamasta taukosi ja rupesi kuuntelemaan, mitä nuot keskenänsä haastelivat, sillä hän lintujen kieltä hyvin ymmärsi. Yksi roikkuen lausui: "katsokaappa, tuossa hän kotihinsa kuljettaa Kultakaton kuninkaan tytärtä." - "Niimpä niinkin," vastasi toinen, "mutta eihän tuo vielä ole prinsessaa omaksensa saanut." Siihen sanoi kolmas: "ompa hän kuitenkin jo hänen vallasansa; tuossa hän hänen rinnallansa istuu laivassa." Silloin ensimmäinen taas rupesi puhumaan ja huusi: "mitäpäs tuosta vielä apua! kun he maalle astuvat, tulee ruskea hevonen juosten häntä vastahan; silloin kuningas tahtoo nousta sen selkään ja, jos hän tuon tekee, on hevonen ylös ilmahan kiitävä ja hänet sinne vievä mennessänsä, eikä hän sitten ikänänsä enään saa nähdä neitostansa." Sanoipa siihen toinen: "eikö pelastumisen keinoa mitään?" - "Ompa vainen." kuului vastaus, "jos joku muu vilppaasti selkään hyppää, sieppaa vyöltänsä pistuolin ja sillä ampuu hevosen kuoliaksi, on nuori kuningas pelastettu. Mutta kukapa tuon tietää! ja jos joku sen tietäisi ja ilmoittaisi kuninkaalle, on hän polvista alkain aina varpaihin asti muuttuva kiveksi." Tuohon nyt toinen takasi: "tiedänhän minä vielä muutakin; vaikka hevonen tapettaisiinkin, eipä nuorelle kuninkaalle kuitenkaan ole hänen morsiantansa sallittu. Kun he yhdessä linnaan saapuvat on siellä maljassa sulhas-paita, joka näyttää ikään-kuin kullasta ja hopeasta kudotulta, mutta ompa se paljasta tuli-kiveä ja pikiä; jos hän tuon pukee yllensä, polttaa se hänet ihan poroksi." Lausui silloin kolmas: "eikö siis tuosta mitenkään käy pelastuminen?" - "Kyllä vainen," vastasi toinen, "jos joku kintahat kädessä kaappaa paidan ja viskaa sen tuleen poroksi palamaan, on nuori kuningas pelastettu. Mutta mitähän tuosta sen parempaa! joka sen tietää ja hänelle ilmoittaa, hän polvista muuttuu sydämmeen saakka kiveksi." Siihen sitten lisäsi kolmas: "minäpä vielä enemmän tiedän! vaikka, sulhas-paita poltettaisiinkin, ei nuori kuningas kuitenkaan vielä ole morsiantansa saanut omaksensa; kun vihkimisen perästä, tanssin aljettua kuninkaan nuori puoliso tanssata tipsuttelee, on hän yht'äkkiä vaaleneva ja ikään-kuin hengetönnä lankeava laattialle; jos ei siinä silloin kukaan häntä nosta laattialta ja ime hänen rinnastansa kolmea pisaraa verta sekä sitten sylje niitä suustansa, on hän kuoleva. Mutta jos joku, joka tuon ehkä tietänee, sen vain ilmaisee, muuttuu hänen koko ruumiinsa kiveksi kiireestä kanta-päihin." Tämän keskenään haasteltuansa, lensivät kaarneet edelleen ja uskollinen Johannes oli hyvin ymmärtänyt kaiken, mutta siitä hetkestä muuttui hän harva-puheiseksi ja murheelliseksi sillä jos hän herraltansa pitäisi salassa, mitä oli kuullut, joutuisi tuo kovan onnen kourihin, mutta jos hän tietonsa hänelle ilmoittaisi, täytyisi hänen heittää oma henkensä kuolemalle alttiiksi. Viimein hän sanoi itseksensä: "herrani tahdon minä pelastaa, vaikkapa siten itse perisinkin perikadon."

Heidän päästyänsä maihin sitten kävikin, kuten kaarneet olivat ennustaneet, sillä täyttä laukkaa tuli heitä vastahan juosten muhkea, ruskean-karvainen hevonen. "Noh oivallista onnea!" kuningas lausui, "tuohan on minun vievä linnaani," ja aikoi nousta sen selkähän, mutta ennen häntä ennättäen uskollinen Johannes ratsahille hypähti, veti vyöltään pistuolinsa ja ampui hevosen kuoliaksi. Silloin muut palveliat, jotka uskollista Johannesta kadehtivat, huusivat kuninkaalle: "hyi hävytöntä, joka tappoi tuon kauniin orihin, jonka selässä kuninkaan olisi sopinut linnaansa ratsastaa!" Mutta kuningas vastasi: "olkaa vaiti älkättekä häntä moittiko! hän on Johannes uskollisimpani! kukapa tietää, mitä hyvää tuosta." Sitten he kaikin menivät linnaan, ja olipa siellä salissa malja sekä maljassa sulhas-paita, joka näytti olevan kullasta, ja hopeasta kudottuna. Nuori kuningas nyt astui lähemmäksi, siihen käsin kajotaksensa, mutta uskollinen Johannes hänen työnsi pois tieltä, pisti kintahat käteensä, sieppasi paidan ja viskasi sen tulehen poroksi palamaan. Muut palveliat taas rupesivat nurisemaan ja sanoivat: "katsokaappa! johan tuo kuninkaan sulhas-paidan poltti." Mutta, nuori kuningas lausui: "kuka maar tietää, mitähän hyvää siitä minulle; laskekaa hänet rauhaan, hän on minun uskollinen Johannekseni." Sitten vietettiin häät: tanssi alkoi ja myöskin morsian meni joukkoon. Uskollinen Johannes nyt oli varuillansa, tarkasti katsellen hänen kasvojansa. Yht'äkkiä morsian vaaleni ja lankesi ikään-kuin kuolleena laattialle. Johannes silloin kiiruimman kautta riensi hänen luoksensa, nosti hänet syliinsä ja kantoi toiseen huonehesen, jonnekka hän hänen laski makaamaan, lankesi sitten polvillensa, imi hänen oikean-puolisesta rinnastansa kolme veri-pisaraa sekä sylki net suustansa. Kohta morsian taas rupesi hengittämään ja virkosi entisellensä, mutta nuori kuningas, joka tämän oli nähnyt eikä käsittänyt, miksi uskollinen Johannes oli näin menetellyt, suuttui kovasti ja huusi: "viskatkaa hänet vanki-huonehesen!" Seuraavana aamuna tuomittiin uskollinen Johannes ja vietiin hirtettäväksi. Kun hän nyt tuolla ylhäällä seisoi ja tuomio oli toimehen pantava, puhui hän: "ompa tavallista, että jokainen hengiltä tuomittu saapi ennen kuolemaansa vielä kerran puhua; suotaneenko minullekkin tuota armoa?" - "Kyllä," vastasi kuningas, "olkoon se sinulle sallittuna." Silloin sanoi Johannes: "syyttömästi on minua tuomittu ja aina olen uskollinen ollut," sekä kertoi sitten, mitenkä hän merellä oli kaarnehien keskustelun kuullut, sekä että hän herraansa pelastaakseen oli kaiken tuon tehnyt. Nytpä kuningas huutamaan: "oi Johannes uskollisimpani! armoa, armoa! tuokaa hänet alas!" Mutta viimeisen sanansa sanottuaan oli uskollinen Johannes mennyt hengettömäksi ja muuttunut kiveksi.

Tätä kovasti suri kuningas ja hänen puolisonsa, ja kuningas lausui: "voi miten pahasti olen hänen jaloa uskollisuuttansa palkinnut," sekä tuotti makuu-huonehesensa ja pystytti vuoteensa viereen kiveksi muuttuneen ystävänsä. Aina kun siihen hänen silmänsä saattui, rupesi hän itkemään ja huo'ahti: "voi jospa vain voisin sinut vielä saada taas henkihin, sinä Johannes uskollisempani!" Kuluihan sitten aikaa kotvasen, jopa synnytti kuninkaan puoliso kaksoiset, kaksi pikku poikaista, jotka kaunihisti kasvoivat vanhempiensa iloksi. Kerran kun kuninkaan puoliso oli kirkossa ja molemmat lapsukaiset istuivat isänsä vieressä leikitellen, katsahti tämä taas surullisena kivi-patsahan puoleen ja lausui huo'aten: "oi jospa sinut, Johannes uskollisimpani, vain voisin taas muuttaa eläväksi!" Silloin kivi puhkesi puhumaan ja vastasi: "voitpa kylläkin minut henkihin herättää, jos vain annat alttihiksi mitä sinulla on rakkahinta." Nytpä huudahti kuningas: "kaikki, mitä minulla on mailmassa, tahdon mielelläni uhrata sinun hyväkses." Kivi vieläkin pakisi: "jos omalla kädelläs hakkaat molemmilta lapsiltasi pään ja minua voitelet heidän verellänsä, olen minä taas elämään virkoava." Kuningas nyt kyllä kovasti pelästyi kuullessansa, että hänen tulisi omalla kädellään tappaa nuot rakkahat lapsukaisensa, mutta muistaen Johanneksen vilpitöntä rehellisyyttä sekä miten tuo uskollisin palvelia oli hänen hyväkseen heittänyt henkensä, paljasti hän miekkansa ja hakkasi omalla kädellänsä pojilta pään poikki. Ja kun hän sitten heidän verellänsä oli kiven voidellut, palasi siihen henki, ja uskollinen Johannes taas seisoi tervehenä hänen edessänsä. Mutta tämä kuninkaalle lausui: "sinun uskollisuutesi ei ole palkitsemata jäävä," otti lasten päät, asetti net paikoillehen ja voiteli haavat heidän verellänsä; siitä lapset ihan kohta entisellensä paranivat ja juoksentelivat iloisina, ikään-kuin eivät koskaan olisi mitään kovaa koettaneet. Nyt vasta kuningas oli iloissansa ja nähdessään puolisonsa tulevan piiloitti hän uskollisen Johanneksen sekä molemmat lapsensa isoon kaappihin. Kun tämä sitten huonehesen astui, kysyi kuningas: "oletko kirkossa rukoillut?" - "Olempa kyllä," vastasi puoliso, "mutta yhä ehtimiseen olen muistellut uskollista Johannesta, joka meidän tähtemme onnettomaksi joutui." Silloin sanoi kuningas: "rakas vaimoni, me voimme hänet henkihin herättää, mutta molempain pikku poikaistemme hengen hinnalla, heidät meidän täytyy heittää uhriksi." Nytpä kuningatar vaaleni ja hänen sydäntänsä vavahutti, mutta hän vastasi kuitenkin: "hänen suuren uskollisuutensa tähden ompi tuo meidän velvollisuutemme." Tämä kuningasta oikein ihastutti, että hänen puolisonsa oli samaa mieltä, kuin mitä hän itsekin oli ollut; hän nyt riensi kaappia avaamaan, laski sieltä esille lapset ja uskollisen Johanneksen sekä virkkoi: "kiitos olkoon Jumalan, joka on Johanneksen päästänyt noiduksista ja meille taas lahjoittanut lapsemme," ja kertoi puolisollensa, mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut. Sitten he onnellisina elivät edellensä, kunnes heidät vihdoin kuolema korjasi.
Hol volt, hol nem volt, hetedhétországon túl, az óperenciás tengeren innét, volt egy öreg király. Ez a király egyszer nagyon megbetegedett, leesett a lábáról, ágyba került s onnét többet fel sem is kelt. Mikor érezte, hogy közelget a halála, ágyához hívatta az ő hű öreg szolgáját, Jánost s mondta neki:

- Hallod-e, hű szolgám, érzem, hogy meghalok. Máskülömben nem búsulnék a halálom miatt, mert öreg ember vagyok, jóban, rosszban elég részem volt, de búsulok a fiamért, a ki még nagyon fiatal, tapasztalatlan. Igérd meg, édes szógám, hogy mindenre megtanítod, amit egy királynak tudni kell. Ha megigéred, nyugodtan fekszem az én koporsómba.

Mondta János:

- Ne búsoljon, felséges királyom! Amig élek, el nem hagyom a királyfit, hűséggel szolgálom, életem árán is.

- Most már nyugodtan halok meg, mondta a király. De egy dolgot különösen a szivedre kötök. Halálom után mutasd meg neki az egész palotát, a palotának minden szobáját, kamaráját s mind a kincset, a mi van; csak a legutolsó szobát ne mutasd meg neki. Abban van a világszép királykisasszony arcképe: ha ezt meglátja a fiam, mindjárt erős szerelemre lobban, s bizony mondom, sok nagy baj éri e miatt.

János ezt is megigérte, s a király most már lehunyta a szemét s meghalt.

Na, eltemetik a királyt nagy parádéval, s a hogy eltemették, János mindjárt elmondta a királyfinak, hogy mit fogadott a királynak halálos ágyán.

- A mit fogadtam, azt meg is tartom. Hűséggel szolgáltam az apádat, azzal szolgállak téged is.

Egy hét, kettő hogy eltelék, mondta János a királyfinak:

- Most már itt az ideje, hogy megtekintsd az örökségedet. Jere, nézd meg apád palotáját.

Elindultak, bejárták a palotát, sorba megmutogatott János a királyfinak mindent, a sok kincset, drágaságot, csak azt a szobát nem nyitotta ki, amelyikben a világszép királykisasszony képe volt. A kép úgy volt felfüggesztve, hogy, ha az ajtó kinyilt, éppen rá nézhetett. De micsoda kép volt ez! Mintha csak élt volna. S milyen gyönyörü! No, ehhez hasonlatos szépet nem lehetett látni kerek e földön. A királyfinak feltűnt, hogy János mindig elmegy ennek a szobának az ajtaja előtt, de csak úgy lopva pillant arra felé.

- Miért nem nyitod ki ezt a szobát? - kérdezte a királyfi.

- Azért, felelte János, mert van benne valami, amitől te megijednél.

Mondta a királyfi:

- Láttam már az egész palotát, látni akarom ezt a szobát is. Hadd lám, mi van benne.

S indult, hogy erővel kinyissa az ajtót. De a hű szolga elébe állott s azt mondta:

- Megigértem az apádnak, hogy nem fogod meglátni, mi van a szobában. Nem szabad belépned, mert téged is, engem is nagy szerencsétlenség érne akkor.

- De én meg éppen abba pusztulnék bele, erősködött a királyfi, ha nem mehetnék be. Nem lenne nyugtom sem éjjel, sem nappal, míg nem láttam, hogy mi van odabent. Nem megyek innét, míg az ajtót ki nem nyitod.

Hiába az öreg János, hogy így meg úgy, a királyfi addig beszélt, addig kérte, hogy a rengeteg sok kulcs közül előkereste ennek a szobának a kulcsát, aztán nehéz szívvel kinyitotta az ajtót, de ő lépett be elől, hátha így nem látja meg a királyfi a képet. Az ám, a királyfi lábujjhegyre állott, keresztül nézett az öreg János vállán s megpillantotta a világszép királykisasszony képét. Hiszen, éppen csakhogy megpillantotta: egyszeribe eszméletlenül terűlt el a földön, úgy a szívébe nyílallott a világszép királykisasszony szépsége!

- Istenem, Istenem, jajveszékelt az öreg János, most már mi lesz!

Fölemelte a királyfit a földről, ágyába fektette, dörzsölte, bort eresztett a szájába, mígnem nagy nehezen magához tért. Az volt a királyfi első szava:

- Kinek a képe az a gyönyörüséges kép?

- A világszép királykisasszonyé, felelt az öreg János.

- Akárki legyen, mondta a királyfi, hozzá hasonlatos szép leány nincs kerek e világon. Egy életem, egy halálom, nem nyugszom, míg fel nem találom. Enyém lesz ez a leány, ha addig élek is.

Látta az öreg János, hogy itt már vége az okos beszédnek, inkább azon gondolkozott hát, hogy valamit kieszeljen: hogy s mint juttathatná célhoz a királyfit. Addig gondolkozott, míg ki is eszelt valamit. Azt mondta a királyfinak:

- Látom, hogy nem teszel le nagy erős elhatározásodról, mondok hát valamit. A világszép királykisasszony palotájában minden színarany. Még a palotának a fedele, a fala, az ablaka is. Hát még a mi belől van! Az asztalok, a székek, a poharak, a tálak, tányérok, minden, de minden színarany. Hát aranyad van neked is elég. Hivasd ide, a hány arravaló mesterember van az országodban, mind, s csináltass velök mindenféle aranyholmit, különösképen madarakat, mindenféle csudaállatokat: ezek majd tetszenek neki. Akkor aztán elmegyünk hozzá s szerencsét próbálunk.

Nem sokáig gondolkozott a királyfi, a legügyesebb mesterembereket mind az udvarába rendelte, azok aztán dolgoztak éjjel, nappal, csinálták a külömbnél külömb, a szebbnél szebb dolgokat, hogy a ki látta, szemét, száját eltáltotta. Mikor készen voltak, a tenger sok csudadolgot hajóra rakatták s az öreg János is, a királyfi is, felöltöztek kereskedőnek: úgy indultak a világszép királykisasszony országába. Hét álló hétig folyton ment a hajó, a hetedik hét hetedik napján éppen amellett a város mellett kötöttek ki, ahol a világszép királykisasszony lakott.

Akkor azt mondta János:

- Felséges királyfi, te csak maradj a hajón. Én bemegyek a városba s lehet, hogy magammal hozom a királykisasszonyt. Addig te rendezz el mindent szépen, hadd ragyogjon, tündököljön a hajó.

Egy csomó aranyholmit a zacskójába rakott s azzal egyenesen a királyi palotába ment. Bemegy a palota udvarára s amint belép, a kút mellett lát egy szép leányt, akinek két aranyveder volt a kezében s vizet merített abba. A leány éppen akkor fordult meg, mikor az öreg János a kút mellett haladt el s megszólította:

- Hát maga ki?

- Kereskedő vagyok, felelt az öreg János s megmutatta a zsacskóját, mi van abban.

- Jaj de szép aranyholmik! kiáltott fel a leány nagy csudálkozva.

Letette a vedreket s sorra vizsgálta, bámulta a holmit.

- Na, ezt látni kell a királykisasszonynak. Úgyis nagyon szereti az aranydolgokat s ha meglátja, bizonyosan egytől egyig megveszi.

Fölvezette az öreg Jánost a palotába, be egyenesen a királykisasszonyhoz.

A királykisasszony sorba megnézte az aranyholmit, tetszett neki nagyon minden darab, s mondta is mindjárt, hogy megveszi valamennyit.

- Ó, mondta az öreg János, én csak a szolgája vagyok egy gazdag kereskedőnek. A mit én hoztam, semmi ahhoz képest, a mi a gazdámnak van. Azok csak a szép dolgok!

- Hát hozzátok fel mind, - mondotta a királykisasszony.

- Hm! hiszen ha az olyan könnyű volna. Hét nap s hét éjjel sem tudnák felhordani, a mi a gazdám hajóján van, szebbnél szebb, külömbnél külömb dolog. El sem férnének a te palotádban!

De már erre szörnyű kiváncsi lett a királykisasszony.

- Jól van, hát vezess a hajóra, hadd látom, mi van ott.

A királyfi már messziről látta, a mint jőnek s a szíve csakúgy dobogott: százszorta szebb volt a királykisasszony, mint amilyennek a kép mutatta. Elébe ment, fogadta nagy hajlongással, aztán bevezette a hajóra, el kezdette mutogatni a csudaszép dolgokat. Azalatt pedig az öreg János szólt a kormányosnak: hadd induljon a hajó s repüljön mint a madár! A királykisasszony észre sem vette a hajó indulását, úgy belebámult a tengersok csudaszép arany holmiba; már rég messze járt a hajó a várostól s még mindig nem telt be a nézéssel, a csudálkozással. Mikor aztán mindent végig nézett, bámult, megköszönte a kereskedőnek, hogy olyan szives volt hozzá, elbúcsuzott tőle, indult, hogy haza menjen. Hej, Istenem, mi lesz most? Néz a királykisasszony jobbra, balra, mindenfelé, nem akar hinni a szemének. Még csak a tornyát sem látta a palotájának, a hajó pedig úszott a tengeren, olyan gyorsan úszott, hogy a szél is alig érte utól.

- Istenem, Istenem, sírt a királykisasszony, megcsaltak, rászedtek, elraboltak! Inkább meghalok, sem hogy egy kereskedőé legyek!

A királyfi azonban szép gyengén megfogta a királykisasszony kezét s mondta neki:

- Ne félj, világszép királykisasszony. Királyfi vagyok én, nem kereskedő. Elraboltalak, mert nagyon szeretlek. Tudd meg, hogy mikor először láttam az arcképedet, elvesztettem az eszméletemet s attól fogva nincs sem éjjelem, sem nappalom.

De most már a királykisasszony egy cseppet sem búsult. Egyszeribe megengesztelődött, jól megnézte a királyfit s mondta lelkes szóval: ha te szeretsz, én is szeretlek, feleséged leszek, ásó, kapa s a nagy harang válasszon el minket.

Eközben ment a hajó, az öreg János meg ott űlt elől, örömében citerázgatott, hogy ilyen jól sikerült a dolga. Egyszerre csak föltekint az öreg s hát három holló ereszkedik lefelé s egyenest leszállanak egy vitorlarúdra. Ahogy leszállottak, elkezdettek beszélgetni. Leteszi az öreg a citerát, már csak meghallgatja, hogy mit beszélnek azok a madarak.

Mondta az egyik:

- Nézzétek csak, a királyfi viszi haza a világszép királykisasszonyt.

- Még nem az övé, mondta a második.

- Dehogy nem az övé, mondta a harmadik - hiszen ott van a hajóján.

Erre ismét megszólalt az első:

- Azzal ugyan nem sokat ér, hogy a hajóján van a királykisasszony. Amint szárazföldre lépnek, a királyfi elé ugrik egy vasderes paripa; a királyfinak nagy kedve kerekedik, hogy ráüljön, rá is ül, de abban a pillanatban a vasderes paripa felszáll vele a levegőbe s úgy elszáll vele, hogy soha többet nem látja a feleségét.

- De mégis csak megszabadul valahogy! - mondta a második holló.

- Igen, ha valaki megelőzi, hirtelen ráül s a vasderest lelövi, így megszabadulhat a királyfi. De ki tegye meg ezt! Aki pedig ezt a mi beszédünket hallja s megmondja a királyfinak, abban a szempillantásban kővé válik a sarkától a térdéig.

Mondta a második:

- Már pedig én tudom, hogy ha le is lövik a vasderest, azzal még nem lesz a királyfié a világszép királykisasszony. Amikor a palotába érnek, s le akarnak feküdni, az ágyon egy olyan ing lesz, mely úgy látszik, mintha aranyból s ezüstből volna szőve, holott pedig tüzes kénkő az valójában. Ha a királyfi magára veszi, porrá ég a teste.

- S hát ettől nem menekedhetik meg? - kérdezte a harmadik.

- De igen, ha lesz valaki, aki keztyüs kézzel megfogja az inget s tüzbe dobja. De ugyan ki teszi ezt meg? A ki erről tud s szól a királyfinak, a térdétől a szivéig kővé válik.

- Én még többet is tudok, mondotta a harmadik. Ha el is égetik az inget, mégsem lesz a királykisasszony a királyfié. A menyegző után majd táncra kerekednek s a királyné táncközben egyszerre csak elfehéredik, elesik mint egy holt. Ha akkor hirtelen valaki fel nem emeli s a jobb melléből három csepp vért nem ereszt, meghal bizonyosan. De aki erről tud s elárulja, kővé válik sarkától a feje tetejéig.

Mikor a hollók mind ezt elmondták, tovább repültek, az öreg János pedig szörnyű bánatnak eresztette a fejét. Ettől az órától kezdve szótalan volt s szomorú, mint a három napos esős idő. Most már mit csináljon? Ha nem mondja el az urának, a mit hallott, az ér szörnyű véget; ha meg elmondja, akkor ő ér szörnyű véget.

- Mindegy! Egy életem, egy halálom, megmentem a gazdámat életem árán is! - mondotta magában.

Na, megérkeztek, a hajó kikötött, mind kiléptek a partra s hát csakugyan éppen úgy történt, ahogy a hollók mondották: egy vasderes paripa ugrott a királyfi elé. Hej, örült a királyfi!

- Ez éppen nekem való, ezen megyek haza! - kiáltott a királyfi nagy örömmel s fel akart szökni a vasderes hátára. De az öreg János megelőzte, felszökött a lóra, aztán a belső zsebéből előrántotta a pisztolyát s puff! lelőtte a vasderest.

Hej lett erre nagy szörnyülködés! A többi szolga oda szaladt s szidták Jánost, hogy azt a drága szép paripát, a kin a királyfi haza akart lovagolni, lelőtte.

- Egy szó se legyen, - förmedt rájuk a királyfi. - János az én leghűségesebb szolgám, tudja ő, hogy mit csinál.

Megérkeznek a palotába, felmennek, le akarnak feküdni s hát csakugyan ott az ing az ágyon, csakúgy ragyogott, tündökölt. A királyfi éppen meg akarta fogni, de az öreg János ott lábatlankodott, elkapta előle az inget s a tűzbe dobta.

A többi szolga megint morgolódott, szidták Jánost, mint a bokrot, de a királyfi most is hamar elhallgattatta őket:

- Szó se legyen. Tudja János, mit csinál. Ő az én leghűségesebb szolgám.

Aztán elkövetkezett a lakodalom, megzendült a muzsika, táncra kerekedtek a párok, táncra perdült a királyfi is, a felesége is, de János megint csak ott lábatlankodott, nézte a királyné arcát, hogy mikor vált színt. No, nem sokáig kellett várni, egyszerre csak elfehéredett az arca, s lezuhant a földre. Hopp! oda ugrott János, nagy hirtelen felemelte, szaladt vele a szobájába, ott lefektette s három csepp vért eresztett a jobb melléből. A királyné feleszmélkedett, jobban is lett, de a király most már mégis megsokallotta a János dolgát, megharagudott erősen s megparancsolta a többi szolgának, hogy vigyék tömlöcbe, de mindjárt!

Hiszen vitték nagy örömmel, másnap pedig még nagyobb örömmel az akasztófa alá, merthogy arra itélték az öreg Jánost. Mikor aztán az akasztófa alatt állott, megszólalt János:

- Minden halálra itéltnek szabad a szó, hát nekem szabad-e beszélnem?

- Szabad, mondta király, hát csak beszélj.

Mondotta János:

- Engem ártatlanul itéltek halálra, mert én teljes életemben hű voltam hozzád, - s elmondotta, hogy mit hallott a hollóktól.

De bezzeg megkegyelmezett neki a király!

- Vezessétek hozzám az én leghűbb szolgámat, intett a katonáknak.

Az ám, vezették volna, de mikor János az utolsó szót kiejtette, abban a szempillantásban meg is halt: tetőtől talpig kővé változott.

Hej, Istenem, elszomorodott a király, de még a királyné is. Majd felvetette a bánat s a szomorúság, hogy az ő leghűségesebb emberével ilyen rosszul bánt. Fölvétette a kővé vált Jánost a földről, bevitette a hálószobájába s éppen az ágya mellé állíttatta. Ahányszor csak ránézett, mindig sóhajtozott s sírva mondta:

- Hej, ha életre hozhatnálak, édes hű szolgám!

Egyszer aztán megszólalt a kőszobor s mondta:

- Életre hozhatnál, ha feláldoznád azt, ami neked legkedvesebb.

- Mindent odaadok érted, mondotta a király, csak életre ébredj. Mondjad, mit tegyek?

- Vágd le két kicsi fiadnak a fejét s azoknak a vérével kend be a testemet, akkor újra élek.

Hej, édes jó Istenem, de még csak most szomorodott meg igazán a király! Hogy ő a két kicsi fiát megölje! De addig s addig gondolkozott, hogy mégis csak elszánta magát. Az ő hű szolgája szörnyű halált halt érette, még ezt az áldozatot is megérdemli. Kirántotta a kardját, két fiának levágta a fejét s a kiömlő vérrel bekente a kőszobrot. Abban a pillanatban a szobor megelevenedett s az öreg János ott állott előtte friss jó egészségben.

Mondta János:

- Köszönöm, felséges királyom, hogy visszaadtad az életemet. Most meg én is visszaadom a te fiaid életét.

Azzal mindakettőnek a fejét visszatette a helyére, a saját testéből vért eresztett, azzal bekente a vágás helyét s im, a gyermekek mindjárt talpra állottak, ugráltak, játszottak, mintha semmi sem történt volna velük.

Na, lett most öröm! Eközben hazajött a királyné, de a király hirtelen elrejtette Jánost is, a gyermekeket is egy szekrényben s kérdezte a feleségét:

- Imádkoztál a templomban?

- Igen, felelt a királyné, de mindig a szegény Jánosra gondoltam, hogy olyan szerencsétlen véget ért miattunk.

Mondta a király:

- No lám, visszaadhatjuk a mi hű szolgánk életét, de fel kell áldoznunk érette két kicsi fiunkat.

A királyné elfehéredett, reszketett egész testében, de azt mondta:

- Tartozunk ezzel neki az ő nagy hűségeért.

Örült a király, hogy a felesége éppen úgy gondolkozott, mint ő! Kinyitotta a szekrény ajtaját s beszólt:

- Jertek ki, jertek!

Kilépett János a szekrényből, s két felől a két kicsi királyfi.

- Ime, mondotta a király, áldassék Istennek szent neve, él a mi hű Jánosunk s élnek a fiacskáink is.

S elbeszélt mindent, a mint történt.

Még ma is élnek, ha meg nem haltak.




Vertailla kahta kieltä:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.