SUOMI

Viisas Elsa

ESPAÑOL

Elsa la Lista


Elipä muinoin mies, jolla oli 'Viisas Elsa' niminen tytär. Kun nyt tuo oli täysikasvuiseksi tullut, sanoi isä: "sopisipa meidän jo hänet naittaa." - "Kyllä maar," vastasi äiti, "jos vain kosia tulisi." Viimein tulikin kaukaa muuan Hannu niminen ja pyysi häntä vaimoksensa, mutta panipa ehdoksi että tuo Viisas Elsa tosiaankin olisi aivan ymmärtäväinen. "Oi," väitti isä, "hän vasta terävä-päinen," ja äiti lisäsi: "hän tuulen näkee kadulla kiitävän ja kuulee kärpäsenkin yskän." - "No niin," sanoi Hannu, "jollei hän oikein peri-viisas ole, en minä hänestä huoli." Kun sitten syömästä päästyään pöydän ääressä vielä istuivat, käski äiti Elsan mennä noutamaan olutta kellarista. Viisas Elsa silloin kannun otti seinästä sekä läksi kellariin, matkalla kantta oikein aika lajilla läpsäyttäen, ett'ei aika aivan ikäväksi kävisi. Perille päästyään hän tuolin asetti tynnyrin etehen, ett'ei hänen tarvitsisi alas-päin kumartua, josta selkä ehkä tulisi kipeäksi ja kuka-tiesi pahankin vamman saisi. Sitten hän jalallaan kannun lykkäsi eteensä sekä veti hanasta tapin, eikä hän silläkään välin, jolloin olut kannuhun juoksi, suonut silmilleen jouto-aikaa, vaan rupesi seiniä tähystelemään, sinne tänne katsahdellen, ja huomasipa viimein ihan oman päänsä päällä katossa risti-kuokan, joka oli muurarilta sinne unohtunut. Tuosta Viisas Elsa itkemään rupesi, itsekseen ajatellen: "jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos tuo aika-ihmiseksi kasvaa ja me hänen sitten kellariin lähetämme, tynnyristä olutta laskemaan, risti-kuokka ehkä putoo päähän ja tappaa lapsemme."

Sinne tyttö nyt jäi istumaan, katkerasti itkein tuota vastaista kovan onnen kohtausta. Huoneessa oliat odottamistaan olutta odottivat, mutta eipä Viisasta Elsaa kuulunutkaan. Silloin emäntä piialle sanoi: "mene kellariin katsomaan, minne Elsa on jäänyt." Piika kohta menikin ja löysipä tytön ääneensä itkevänä tynnyrin edessä istumasta. "Mitä itket, Elsa?" kysyi piika. "Voi," vastasi tämä, "onhan minulla itkemisen syytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos tuo isoksi ehdittyään tänne tulee olutta laskemaan, saattaa ristikuokka pudota hänen päähänsä ja kolhasta hänet kuoliaksi." Tähän piika virkahti: "no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!" ja meni istumaan tytön viereen sekä rupesi hänen kanssaan tuota uhkaavaa onnettomuutta itkemään. Vähän ajan kuluttua, koska ei piika palannutkaan ja tuvassa istujia kovasti janotti, sanoi isäntä rengille: "juokse sinä kellariin katsomaan, minne Elsa ja piika ovat joutuneet." Renki meni, ja kellarissa istui itkemässä sekä Elsa että piika. Hän silloin kysäsi: "mitä siinä itkette?" - "Voi," sanoi Elsa, "onhan meillä itkemisen syytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos sitten tuo täysi-ikäisenä tänne tulee tynnyristä olutta laskemaan, putoo kentiesi risti-kuokka hänen päähänsä ja tappaa hänet." Silloimpa huudahti renki: "no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!" istui toisten rinnalle ja rupesi pahasti parkumaan. Tuolla tuvassa renkiä varrottiin, mutta koska ei häntä kuulunutkaan, sanoi isäntä vaimollensa: "mene toki sinä, kultaseni, kellariin katsomaan, mitä Elsa siellä viipyy." Emäntä menemään läksi ja tapasipa kellarissa kaikki kolme vaikeasti valittamasta sekä kysyi, miksi noin uikuttivat. Elsa nyt äidillensäkkin kertoi, että hänen joskus vastedes ehkä saatava lapsensa risti-kuokasta varmaankin saisi surmansa, jos lapsi ensin isoksi kasvaisi ja menisi olutta noutamaan sekä jos tuo risti-kuokka hänen päähänsä putoisi. Silloin sanoi myöskin äiti: "tuo meidän Elsamme vasta on viisas!" ja menipä hänkin entisten joukkoon itkemään. Isäntä yli-kerrassa vielä kappaleen aikaa odotteli, mutta koska ei vaimo palaamista tehnyt ja hänen janonsa yhä kovemmaksi kiihtyi, sanoi hän viimein: "täytyy maar minun itse mennä kellariin tiedustelemaan, minne lienee Elsani jäänyt." Mutta nähdessään perille tultuansa kaikkien siellä rinnatusten istuvan uikuttamassa sekä kuultuaan tukevan syyn semmoisen, kuin että se lapsi, jonka Elsa ken-tiesi joskus synnyttäisi ilmoja ihailemaan, ehkä suistuisi surman suuhun, jos risti-kuokka sattuisi katosta putoomaan aivan sinä hetkenä, jolloin tuosta lapsesta kasvanut aika-ihminen juuri osaisi olemaan ihan sen alla olutta tynnyristä laskemassa, huusi hän innostuneena: "oi tuota viisasta Elsaamme!" ja istahti maahan sekä rupesi itkeä ruikuttamaan, kuten muutkin. Kosia kauan aikaa tuvassa istuskeli ihan yksinänsä eikä ketään näkynyt palaavan, ja pöllähtipä sentähden hänen päähänsä: "ehkähän tuolla minua odottelevat, täytyypä minunkin mennä tuonne katsomaan, missä toimissa siellä lienevät." Kun hän sitten kellariin tuli, sielläpä istui kaikki viisi surkeasti vaikeroiden, ilkeästi ulvoellen, toinen toistansa hurjemmin. "Mikä kamala onnettomuus nyt on tapahtunut?" kysyi hän kohta. "Voi, Hannu kulta!" vastasi Elsa, "jos me menemme naimisiin ja meille syntyy lapsi, sekä jos se aika-ihmiseksi elää ja me sitten ken-tiesi hänen tänne lähetämme olutta noutamaan, saattaa niin pahasti käydä, että risti-kuokka, joka tuonne ylös on istumaan jäänyt, ehkä putoaa katosta, halkaisee häneltä pään ja vie heti hengen! eikö siinä itkemisen syytä kyllin kylliksi?" - "No niin," sanoi Hannu, "parempaa järkeä ei minun talossani tarvita! koska, Elsaseni, näin viisas olet, minä sinun tahdon vaimokseni." Sitten hän tyttöä kaappasi kädestä sekä veti hänen pois kellarista: ja vähän ajan kuluttua jopa tuli häät.

Kun jonkun aikaa olivat naimisissa olleet, sanoi Hannu; "minä lähteä ai'on pois kotoa työhön, rahaa ansaitsemaan, mene sinä, vaimoseni, pellolle ja leikkaa ohramme jotta talven varaksi leipää saisimme." - "Kyllähän, rakas Hannuseni, minä tuon teen." Kun sitten Hannu oli lähtenyt, keitti Elsa hyvän puron ja vei sen myötänsä pellolle. Tultuansa perille hän itseksensä lausui: "mihinkä toimeen minun tässä on ryhtyminen? rupeenko ensin leikkaamaan vai syömäänkö ensiksi?" - "Noh tietystihän syöminen ensimmäinen." Nyt Elsa puuro-astian hotki tyhjäksi, ja näin viimeinkin saatuaan vatsansa oikein täpö täytehen hän taas sanoi: "mihinkä minun nyt on ryhtyminen? rupeenko ensin leikkaamaan vai panenko ensiksi maata?" - "Noh onhan makuu makeampi, se siis ensimmäiseksi." Sitten hän ohraan meni maata ja nukkui kohta sikeään uneen. Hannu jo kauan oli ollut kotona, mutta eipä Elsaa kuulunut, ja hän silloin ajatteli: "oi onhan tuo Elsani viisas! hän niin ahkera ompi, ett'ei hän kotia palaa edes syömäänkään." Koska kuitenkin vaimo yhä viipymistänsä viipyi ja ilta jo joutui, läksi Hannu katsomaan, paljonko hän oli saanut leikatuksi; mutta eipä mitään leikattuna ollutkaan, vaan Elsa nukuksissansa ohrassa makasi. Silloin Hannu vilppaasti juoksi kotia ja toi sieltä pienillä kulkusilla varustetun linnun-paulan sekä kiersi sen Elsahan kiinni; mutta tämä nukkumistansa yhä vain nukkui. Sitten hän taas kotihin riensi, pani lukkuun tuvan-oven ja meni työ-tuolillensa istumaan. Vihdoin, kun jo aivan pimeä oli, heräsi Viisas Elsa, hänen noustessansa kilesemään rupesi ja kestipä sitten hänen käydessänsä tuota kilinää joka ikiseltä askeleelta. Tästä hän pelästyi, alkoi epäillä, oliko hän toden tottakin tuo Viisas Elsa, ja mumisi: "minäkö minä olen, vai enkö minä olekkaan minä?" Mutta eipä hän tietänyt, mitä vastata, vaan seisoa töllötteli siinä ison aikaa kahdella päällä, kunnes viimein hänessä, päätös syntyi tämmöinen: "menempä kotia kysymään, minäkö minä olen vai enkö olekkaan itse minä; siellä tuo kyllä tiedetään." Nyt hän kotiin juoksi tuvan ovelle, mutta se oli lukussa; hän sitten akkunaa naputti, huutaen: "Hannu hoi, onko Elsa tuolla sisällä?" - "On kuten onkin," vastasi Hannu, "täällä hän istuu." Tuosta pahasti pelästyen Elsa raukka kirkasi: "enhän minä siis itse minä olekkaan," sekä riensi toiselle ovelle, mutta kun talon-väki kulkusten kilinän kuuli, he eivät avata arvanneet, eikä hän siis mihinkään päässyt katos-alle. Silloin hän juoksi pois kylää kohden eikä kukaan ole häntä sittemmin nähnyt.
Érase un hombre que tenía una hija a la que llamaban Elsa la lista. Cuando fue mayor, dijo el padre: "Será cosa de casarla." - " Sí," asintió la madre, "¡con tal que alguien la quiera!" Al fin llegó de muy lejos un joven, llamado Juan, que solicitó su mano, poniendo por condición que la chica fuese juiciosa. "¡Oh," dijo el padre, "nuestra Elsa no es ninguna tonta!" Y la madre dijo "¡Ay, es tan lista que ve el viento correr y oye toser las moscas." - "Así, bueno," dijo Juan, "porque si no es muy juiciosa, no la quiero." Estando todos de sobremesa, dijo la madre: "Elsa, baja al sótano y trae cerveza." La lista Elsa tomó el jarro de la pared y se fue al sótano, haciendo sonar vivamente la tapa por el camino para distraerse. Llegado abajo, buscó un taburete, lo puso frente al barril y se sentó para no tener que agacharse, así que no hiciese daño a la espalda y le cogiese algún mal extraño. Luego colocó el jarro en su sitio y abrió el grifo y, para no tener los ojos ociosos mientras salía la cerveza, los dirigió a lo alto de la pared y, tras pasearlos de un extremo a otro repetidas veces, descubrió, exactamente encima de su cabeza, una piqueta que los albañiles habían dejado allí por descuido. Elsa la lista se echó a llorar, diciendo para sí: "Si me caso con Juan y tenemos un hijo y, cuando ya sea mayor, lo enviamos al sótano a buscar cerveza, puede caérsele la piqueta sobre la cabeza y matarlo." Y allí se quedó sentada llora que te grita a voz en cuello por el posible accidente. Mientras tanto, los de arriba esperaban la bebida, pero Elsa la lista no aparecía. Por fin la madre dijo a la criada: "Vete al sótano a ver qué le pasa a nuestra Elsa." La criada fue, y encontró a Elsa sentada delante del barril, chillando fuertemente. "Elsa, ¿por qué lloras de ese modo?" preguntó la criada. "¡Ay!" dijo Elsa. "¡Cómo no voy a llorar! Si me caso con Juan y tenemos un hijito y llega a crecer y viene aquí abajo a buscar cerveza, a lo mejor, esa piqueta le cae en la cabeza y lo mata." Y la criada dijo: "¡Vaya! Elsa lista que tenemos!" y, sentándose a su lado, también se puso a llorar por el accidente. Transcurrió un rato, y como la criada no volviera y los de arriba tuvieran sed, dijo el padre al criado: "Vete abajo al sótano, a ver dónde Elsa y la criada se habrán quedado." Bajó el criado y encontró llorando a Elsa y a la criada. Les preguntó: "¿Por qué lloráis?" - "¡Ay!" dijo Elsa, "¡cómo no he de llorar! Si me caso con Juan, y tenemos un hijo, y llega a mayor, y lo enviamos a buscar cerveza a la bodega, quizá le caiga la piqueta sobre la cabeza y lo mate." Y dijo el criado: "¡Vaya Elsa lista que tenemos!" y, sentándose junto a ella, se puso a su vez a llorar a moco tendido. Arriba aguardaban la vuelta del criado; pero viendo que tampoco él venía, dijo el marido a su esposa: "Baja tú al sótano a ver qué está haciendo Elsa." Bajó la mujer y encontró a los tres llorando que no podían más y les preguntó la causa, y, al explicarle Elsa que su futuro hijo, si llegaba a tenerlo, a lo mejor moriría del golpe que le daría la piqueta, si acertaba a caerle encima cuando, siendo ya mayor, lo enviasen por cerveza. La madre dijo a su vez: "¡Ay, qué Elsa más lista tenemos!" y, sentándose también, se puso a hacer coro con los demás. Arriba, el hombre esperó un rato, pero como su esposa no regresaba y su sed no cesó, se dijo: "Tendré que bajar yo mismo al sótano, a ver qué está haciendo Elsa." Al entrar en el sótano y verlos a todos sentados llorando, y al oír el motivo de aquel desconsuelo, del que tenía la culpa el hijo de Elsa, el cual, suponiendo que ella lo trajese al mundo, podría morir víctima de la piqueta si un día caía la herramienta en el momento preciso de encontrarse él debajo llenando un jarro de cerveza, exclamó: "Vaya Elsa lista que tenemos!" y se sentó a llorar con los demás. El novio siguió largo rato solo arriba, hasta que, viendo que no volvía nadie, pensó: "Me estarán esperando abajo, tendré que ir a ver qué es lo que pasa." Al bajar las escaleras, vio a los cinco allí sentados, gritando y lamentándose a más y mejor. "¿Pero qué desgracia ha ocurrido aquí?" preguntó. "¡Ay, querido Juan," dijo Elsa. "¡Imagínate que nos casemos y tengamos un hijito y que el niño crezca, y que, quizá, lo mandemos a buscar cerveza aquí abajo y le caiga esa piqueta en la cabeza y lo mate! ¿no es para llorar?" - "¡Vaya!" dijo Juan, "más lesteza no hace falta en mi casa. Elsa, me casaré contigo, porque eres tan lista." Y, cogiéndola de la mano, la llevó arriba y poco después se celebró la boda.

Cuando ya llevaban una temporada casados, dijo el marido: "Mujer, me marcho a trabajar, hay que ganar dinero para nosotros. Ve tú al campo a segar el trigo para hacer pan." - "Sí, mi querido Juan, así lo haré." Cuando Juan se hubo marchado, Elsa se cocinó unas buenas gachas y se las llevó al campo. Al llegar a él, dijo para sí: "¿Qué hago? ¿segar o comer? ¡Bah! primero comeré." Arrebañó el plato de gachas y, cuando ya estuvo harta, volvió a preguntarse: "¿Qué hago? ¿segar o echar una siesta? ¡Bah!, primero dormiré." Y se tumbó en medio del trigo y quedó dormida. Juan hacía ya buen rato que estaba de vuelta, y viendo que Elsa no regresaba, se dijo: "¡Vaya mujer lista que tengo; y tan laboriosa, que ni siquiera piensa en volver a casa a comer!" Pero como se hacía de noche y ella siguiera sin presentarse, Juan se encaminó al campo para ver lo que había segado. Y he aquí que no había segado nada, sino que estaba allí tumbada y durmiendo en medio del trigo. Entonces, Juan fue de nuevo a su casa y volvió enseguida, con una red para cazar pájaros, de la que pendían pequeños cascabeles, y se la colgó en torno al cuerpo. Regresó a su casa, cerró la puerta y, sentándose en su silla, se puso a trabajar. Por fin, ya oscurecido, se despertó la lista Elsa y, al incorporarse, notó un cascabeleo a su alrededor, pues las campanillas sonaban a cada paso que daba. Se espantó y se desconcertó, dudando de si era o no la lista Elsa, y acabó por preguntarse: "¿Soy yo o no soy yo?" Pero no sabía qué responder, y así permaneció un buen rato en aquella duda, hasta que, por fin, pensó: "Iré a casa a preguntar si soy yo o no, ellos lo sabrán de seguro." Y echó a correr hasta la puerta de su casa; pero la encontró cerrada. Llamó entonces a la ventana, gritando: 'Juan, ¿está Elsa en casa?" - "Sí," respondió Juan, "sí está." Ella, asustada, exclamó: "¡Dios mío, entonces no soy yo!" y se fue a llamar a otra puerta; pero al oír la gente aquel ruido de campanillas, todas se negaban a abrir, por lo que no encontró acogimiento en ninguna parte. Huyó del pueblo y nadie ha vuelto a saber de ella.




Vertailla kahta kieltä:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.