Knappe Elsje


Viisas Elsa


Er was eens een man, die een dochter had, die knappe Elsje heette. Toen zij volwassen was geworden, zei de vader: "Wij moeten haar uithuwelijken." - "Ja," zei de moeder, "als er maar iemand kwam, die haar wilde hebben." Eindelijk kwam er iemand van ver weg, die Hans heette en om haar hand vroeg; hij stelde echter de voorwaarde, dat knappe Elsje dan ook werkelijk pienter moest zijn. "O," zei de vader, "die heeft hersens!" en de moeder zei: "O, die ziet de wind op straat lopen en hoort de vliegen hoesten." - "Ja," zei Hans, "als zij niet echt pienter is, neem ik haar niet." Toen zij nu aan tafel zaten en gegeten hadden, zei de moeder: "Elsje, ga eens naar de kelder en haal bier." Toen nam knappe Elsje de kruik van de muur, ging naar de kelder en klepperde onderweg flink met de deksel, opdat de tijd haar vooral niet lang zou vallen. Toen zij beneden was pakte zij een krukje en zette het voor het vat, dan hoefde zij niet te bukken en haar rug geen pijn te doen of die per ongeluk te bezeren. Daarna zette zij de kan vóór zich en draaide de kraan open en in de tijd dat het bier erin liep gaf zij haar ogen nog de kost, keek langs de muur naar boven en ontdekte na veel heen en weer kijken precies boven haar hoofd een kruishouweel, dat de metselaars daar bij vergissing hadden laten zitten. Toen begon knappe Elsje te huilen en zei: "Als ik Hans krijg en wij krijgen een kind en als het kind dan groot geworden is en wij sturen het naar de kelder om hier bier te tappen, dan valt het kruishouweel op zijn hoofd en doodt hem." Daar zat zij te huilen en uit alle macht te schreien om het dreigende ongeluk. Boven wachtten zij op de drank, maar knappe Elsje kwam maar niet. Toen zei de vrouw tot de dienstmaagd: "Ga eens beneden in de kelder kijken waar Elsje blijft." De dienstmaagd ging erheen en vond haar luid schreiend voor het vat zitten. "Elsje, waarom huil je?" vroeg het meisje. "Ach," antwoordde zij, "natuurlijk zit ik te huilen. Als ik Hans krijg en wij krijgen een kind en dat moet als het groot is hier bier tappen, dan valt het kruishouweel misschien op zijn hoofd en doodt hem." Toen zei de dienstmaagd: "Wat hebben wij toch een knap Elsje!," ging bij haar zitten en begon ook om het ongeluk te huilen. Toen na een tijdje de dienstmaagd niet terug kwam en zij boven dorstig op de drank wachtten, zei de man tot de knecht: "Ga jij eens beneden in de kelder kijken waar Elsje en het meisje blijven." De knecht ging naar beneden en daar zaten knappe Elsje en de dienstmaagd samen te huilen. Toen vroeg hij: "Waarom huilen jullie eigenlijk?" - "Ach," zei Elsje, "natuurlijk zit ik te huilen, als ik Hans krijg en wij krijgen een kind en dat moet als het groot is hier bier tappen, dan valt het kruishouweel misschien op zijn hoofd en doodt hem." Toen zei de knecht: "Wat hebben wij toch een knap Elsje!," ging bij haar zitten en begon ook hard te huilen. Boven wachtten zij op de knecht, maar toen deze maar niet terugkwam, zei de man tot de vrouw: "Ga toch eens beneden in de kelder kijken waar Elsje blijft." De vrouw ging naar beneden, trof hen alle drie weeklagend aan en vroeg naar de reden; toen vertelde Elsje ook aan haar dat haar toekomstig kind wel door het kruishouweel gedood zou worden als het groot was en bier moest tappen en het kruishouweel naar beneden zou vallen. Toen zei haar moeder eveneens: "Ach, wat hebben wij toch een knap Elsje!," ging zitten en huilde mee. De man die boven zat, wachtte nog een poosje; toen zijn vrouw echter niet terugkwam en hij steeds meer dorst kreeg, zei hij: "Ik moet toch zelf maar eens in de kelder gaan kijken waar Elsje blijft." Maar toen hij in de kelder kwam en zij allemaal bij elkaar zaten te huilen en hij de reden vernam, dat het de schuld was van het kind dat Elsje misschien eens zou krijgen en dat door het kruishouweel gedood zou kunnen worden als het juist op het ogenblik dat dit naar beneden viel eronder zat om bier te tappen, toen riep hij: "Wat een knap Elsje!" ging zitten en huilde ook mee. De bruidegom bleef boven een hele tijd alleen en omdat niemand terugkwam, dacht hij: zij zullen beneden op je zitten wachten, je moest er ook maar heengaan en zien wat zij uitvoeren. Toen hij beneden kwam, zaten zij daar met hun vijven te huilen en erbarmelijk te jammeren, de een nog luider dan de ander. "Wat is er toch voor een ongeluk gebeurd?" vroeg hij. "Ach, beste Hans," zei Elsje, "als wij met elkaar trouwen en een kind hebben en het is groot geworden en wij sturen het misschien hierheen om bier te tappen, dan zou het kunnen dat het kruishouweel dat daarboven is blijven steken naar beneden valt en zijn hoofd verbrijzelt, zodat hij dood blijft liggen; is dat geen reden om te huilen?" - "Nu," zei Hans, "meer verstand is voor mijn huishouding niet nodig; omdat je zo'n knap Elsje bent, wil ik je hebben," pakte haar bij de hand, nam haar mee naar boven en vierde bruiloft met haar.
Toen zij een poosje met Hans getrouwd was, zei hij: "Vrouw, ik ga uit om te werken en geld te verdienen; ga jij naar het land en maai het koren, zodat wij brood hebben." -"Ja, lieve Hans, dat zal ik doen." Nadat Hans weg was, kookte zij voor zichzelf een lekkere pap en nam die mee naar het land. Toen zij bij de akker kwam, zei ze bij zichzelf: "Wat zal ik doen? Maai ik eerst of eet ik eerst? Kom, ik ga eerst eten." Toen at zij haar pot met pap leeg en toen zij zich dik en rond gegeten had, zei ze weer: "En wat nu, maai ik eerst of slaap ik eerst? Kom, ik ga eerst maar slapen." Toen ging zij in het koren liggen en viel in slaap. Hans was allang weer thuis, maar Elsje kwam maar niet. Toen zei hij: "Wat heb ik toch een verstandig Elsje, die is zo vlijtig dat zij niet eens thuiskomt om te eten." Maar toen zij almaar weg bleef en het avond werd, ging Hans naar buiten om te zien wat zij had gemaaid, maar er was niets gemaaid en zij lag in het koren te slapen. Toen holde Hans snel naar huis, haalde een vogelnet met kleine belletjes en wikkelde dat om haar heen; en zij sliep maar door. Daarop ging hij naar huis, sloot de voordeur af en ging op zijn stoel zitten werken. Toen het al helemaal donker was, werd knappe Elsje eindelijk wakker en toen zij opstond, rammelde het om haar heen en de bellen rinkelden bij iedere stap die zij deed. Toen schrok zij, raakte in de war en wist niet meer of zij werkelijk wel knappe Elsje was en zei:"Ben ik het of ben ik het niet?" Maar zij wist niet wat zij daarop moest antwoorden en stond een poosje te twijfelen; tenslotte dacht zij: ik zal naar huis gaan en vragen of ik het ben of niet, daar zullen zij het wel weten. Zij liep naar de voordeur van haar huis, maar die zat op slot - toen klopte zij aan het raam en riep: "Hans, is Elsje binnen?" - "Ja," antwoordde Hans, "die is binnen." Toen schrok zij en zei: "O, hemel, dan ben ik het niet," en ging naar een andere voordeur; maar als de mensen het rinkelen van de belletjes hoorden, wilden zij niet open doen en zo vond zij nergens onderdak. Toen liep zij weg, het dorp uit en niemand heeft haar ooit meer teruggezien.
Elipä muinoin mies, jolla oli 'Viisas Elsa' niminen tytär. Kun nyt tuo oli täysikasvuiseksi tullut, sanoi isä: "sopisipa meidän jo hänet naittaa." - "Kyllä maar," vastasi äiti, "jos vain kosia tulisi." Viimein tulikin kaukaa muuan Hannu niminen ja pyysi häntä vaimoksensa, mutta panipa ehdoksi että tuo Viisas Elsa tosiaankin olisi aivan ymmärtäväinen. "Oi," väitti isä, "hän vasta terävä-päinen," ja äiti lisäsi: "hän tuulen näkee kadulla kiitävän ja kuulee kärpäsenkin yskän." - "No niin," sanoi Hannu, "jollei hän oikein peri-viisas ole, en minä hänestä huoli." Kun sitten syömästä päästyään pöydän ääressä vielä istuivat, käski äiti Elsan mennä noutamaan olutta kellarista. Viisas Elsa silloin kannun otti seinästä sekä läksi kellariin, matkalla kantta oikein aika lajilla läpsäyttäen, ett'ei aika aivan ikäväksi kävisi. Perille päästyään hän tuolin asetti tynnyrin etehen, ett'ei hänen tarvitsisi alas-päin kumartua, josta selkä ehkä tulisi kipeäksi ja kuka-tiesi pahankin vamman saisi. Sitten hän jalallaan kannun lykkäsi eteensä sekä veti hanasta tapin, eikä hän silläkään välin, jolloin olut kannuhun juoksi, suonut silmilleen jouto-aikaa, vaan rupesi seiniä tähystelemään, sinne tänne katsahdellen, ja huomasipa viimein ihan oman päänsä päällä katossa risti-kuokan, joka oli muurarilta sinne unohtunut. Tuosta Viisas Elsa itkemään rupesi, itsekseen ajatellen: "jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos tuo aika-ihmiseksi kasvaa ja me hänen sitten kellariin lähetämme, tynnyristä olutta laskemaan, risti-kuokka ehkä putoo päähän ja tappaa lapsemme."
Sinne tyttö nyt jäi istumaan, katkerasti itkein tuota vastaista kovan onnen kohtausta. Huoneessa oliat odottamistaan olutta odottivat, mutta eipä Viisasta Elsaa kuulunutkaan. Silloin emäntä piialle sanoi: "mene kellariin katsomaan, minne Elsa on jäänyt." Piika kohta menikin ja löysipä tytön ääneensä itkevänä tynnyrin edessä istumasta. "Mitä itket, Elsa?" kysyi piika. "Voi," vastasi tämä, "onhan minulla itkemisen syytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos tuo isoksi ehdittyään tänne tulee olutta laskemaan, saattaa ristikuokka pudota hänen päähänsä ja kolhasta hänet kuoliaksi." Tähän piika virkahti: "no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!" ja meni istumaan tytön viereen sekä rupesi hänen kanssaan tuota uhkaavaa onnettomuutta itkemään. Vähän ajan kuluttua, koska ei piika palannutkaan ja tuvassa istujia kovasti janotti, sanoi isäntä rengille: "juokse sinä kellariin katsomaan, minne Elsa ja piika ovat joutuneet." Renki meni, ja kellarissa istui itkemässä sekä Elsa että piika. Hän silloin kysäsi: "mitä siinä itkette?" - "Voi," sanoi Elsa, "onhan meillä itkemisen syytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos sitten tuo täysi-ikäisenä tänne tulee tynnyristä olutta laskemaan, putoo kentiesi risti-kuokka hänen päähänsä ja tappaa hänet." Silloimpa huudahti renki: "no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!" istui toisten rinnalle ja rupesi pahasti parkumaan. Tuolla tuvassa renkiä varrottiin, mutta koska ei häntä kuulunutkaan, sanoi isäntä vaimollensa: "mene toki sinä, kultaseni, kellariin katsomaan, mitä Elsa siellä viipyy." Emäntä menemään läksi ja tapasipa kellarissa kaikki kolme vaikeasti valittamasta sekä kysyi, miksi noin uikuttivat. Elsa nyt äidillensäkkin kertoi, että hänen joskus vastedes ehkä saatava lapsensa risti-kuokasta varmaankin saisi surmansa, jos lapsi ensin isoksi kasvaisi ja menisi olutta noutamaan sekä jos tuo risti-kuokka hänen päähänsä putoisi. Silloin sanoi myöskin äiti: "tuo meidän Elsamme vasta on viisas!" ja menipä hänkin entisten joukkoon itkemään. Isäntä yli-kerrassa vielä kappaleen aikaa odotteli, mutta koska ei vaimo palaamista tehnyt ja hänen janonsa yhä kovemmaksi kiihtyi, sanoi hän viimein: "täytyy maar minun itse mennä kellariin tiedustelemaan, minne lienee Elsani jäänyt." Mutta nähdessään perille tultuansa kaikkien siellä rinnatusten istuvan uikuttamassa sekä kuultuaan tukevan syyn semmoisen, kuin että se lapsi, jonka Elsa ken-tiesi joskus synnyttäisi ilmoja ihailemaan, ehkä suistuisi surman suuhun, jos risti-kuokka sattuisi katosta putoomaan aivan sinä hetkenä, jolloin tuosta lapsesta kasvanut aika-ihminen juuri osaisi olemaan ihan sen alla olutta tynnyristä laskemassa, huusi hän innostuneena: "oi tuota viisasta Elsaamme!" ja istahti maahan sekä rupesi itkeä ruikuttamaan, kuten muutkin. Kosia kauan aikaa tuvassa istuskeli ihan yksinänsä eikä ketään näkynyt palaavan, ja pöllähtipä sentähden hänen päähänsä: "ehkähän tuolla minua odottelevat, täytyypä minunkin mennä tuonne katsomaan, missä toimissa siellä lienevät." Kun hän sitten kellariin tuli, sielläpä istui kaikki viisi surkeasti vaikeroiden, ilkeästi ulvoellen, toinen toistansa hurjemmin. "Mikä kamala onnettomuus nyt on tapahtunut?" kysyi hän kohta. "Voi, Hannu kulta!" vastasi Elsa, "jos me menemme naimisiin ja meille syntyy lapsi, sekä jos se aika-ihmiseksi elää ja me sitten ken-tiesi hänen tänne lähetämme olutta noutamaan, saattaa niin pahasti käydä, että risti-kuokka, joka tuonne ylös on istumaan jäänyt, ehkä putoaa katosta, halkaisee häneltä pään ja vie heti hengen! eikö siinä itkemisen syytä kyllin kylliksi?" - "No niin," sanoi Hannu, "parempaa järkeä ei minun talossani tarvita! koska, Elsaseni, näin viisas olet, minä sinun tahdon vaimokseni." Sitten hän tyttöä kaappasi kädestä sekä veti hänen pois kellarista: ja vähän ajan kuluttua jopa tuli häät.
Kun jonkun aikaa olivat naimisissa olleet, sanoi Hannu; "minä lähteä ai'on pois kotoa työhön, rahaa ansaitsemaan, mene sinä, vaimoseni, pellolle ja leikkaa ohramme jotta talven varaksi leipää saisimme." - "Kyllähän, rakas Hannuseni, minä tuon teen." Kun sitten Hannu oli lähtenyt, keitti Elsa hyvän puron ja vei sen myötänsä pellolle. Tultuansa perille hän itseksensä lausui: "mihinkä toimeen minun tässä on ryhtyminen? rupeenko ensin leikkaamaan vai syömäänkö ensiksi?" - "Noh tietystihän syöminen ensimmäinen." Nyt Elsa puuro-astian hotki tyhjäksi, ja näin viimeinkin saatuaan vatsansa oikein täpö täytehen hän taas sanoi: "mihinkä minun nyt on ryhtyminen? rupeenko ensin leikkaamaan vai panenko ensiksi maata?" - "Noh onhan makuu makeampi, se siis ensimmäiseksi." Sitten hän ohraan meni maata ja nukkui kohta sikeään uneen. Hannu jo kauan oli ollut kotona, mutta eipä Elsaa kuulunut, ja hän silloin ajatteli: "oi onhan tuo Elsani viisas! hän niin ahkera ompi, ett'ei hän kotia palaa edes syömäänkään." Koska kuitenkin vaimo yhä viipymistänsä viipyi ja ilta jo joutui, läksi Hannu katsomaan, paljonko hän oli saanut leikatuksi; mutta eipä mitään leikattuna ollutkaan, vaan Elsa nukuksissansa ohrassa makasi. Silloin Hannu vilppaasti juoksi kotia ja toi sieltä pienillä kulkusilla varustetun linnun-paulan sekä kiersi sen Elsahan kiinni; mutta tämä nukkumistansa yhä vain nukkui. Sitten hän taas kotihin riensi, pani lukkuun tuvan-oven ja meni työ-tuolillensa istumaan. Vihdoin, kun jo aivan pimeä oli, heräsi Viisas Elsa, hänen noustessansa kilesemään rupesi ja kestipä sitten hänen käydessänsä tuota kilinää joka ikiseltä askeleelta. Tästä hän pelästyi, alkoi epäillä, oliko hän toden tottakin tuo Viisas Elsa, ja mumisi: "minäkö minä olen, vai enkö minä olekkaan minä?" Mutta eipä hän tietänyt, mitä vastata, vaan seisoa töllötteli siinä ison aikaa kahdella päällä, kunnes viimein hänessä, päätös syntyi tämmöinen: "menempä kotia kysymään, minäkö minä olen vai enkö olekkaan itse minä; siellä tuo kyllä tiedetään." Nyt hän kotiin juoksi tuvan ovelle, mutta se oli lukussa; hän sitten akkunaa naputti, huutaen: "Hannu hoi, onko Elsa tuolla sisällä?" - "On kuten onkin," vastasi Hannu, "täällä hän istuu." Tuosta pahasti pelästyen Elsa raukka kirkasi: "enhän minä siis itse minä olekkaan," sekä riensi toiselle ovelle, mutta kun talon-väki kulkusten kilinän kuuli, he eivät avata arvanneet, eikä hän siis mihinkään päässyt katos-alle. Silloin hän juoksi pois kylää kohden eikä kukaan ole häntä sittemmin nähnyt.