La Bella Durmiente


Ruusunen


Hace muchos años vivían un rey y una reina quienes cada día decían: "¡Ah, si al menos tuviéramos un hijo!" Pero el hijo no llegaba. Sin embargo, una vez que la reina tomaba un baño, una rana saltó del agua a la tierra, y le dijo: "Tu deseo será realizado y antes de un año, tendrás una hija."
Lo que dijo la rana se hizo realidad, y la reina tuvo una niña tan preciosa que el rey no podía ocultar su gran dicha, y ordenó una fiesta. Él no solamente invitó a sus familiares, amigos y conocidos, sino también a un grupo de hadas, para que ellas fueran amables y generosas con la niña. Eran trece estas hadas en su reino, pero solamente tenía doce platos de oro para servir en la cena, así que tuvo que prescindir de una de ellas.
La fiesta se llevó a cabo con el máximo esplendor, y cuando llegó a su fin, las hadas fueron obsequiando a la niña con los mejores y más portentosos regalos que pudieron: una le regaló la Virtud, otra la Belleza, la siguiente Riquezas, y así todas las demás, con todo lo que alguien pudiera desear en el mundo.
Cuando la décimoprimera de ellas había dado sus obsequios, entró de pronto la décimotercera. Ella quería vengarse por no haber sido invitada, y sin ningún aviso, y sin mirar a nadie, gritó con voz bien fuerte: "¡La hija del rey, cuando cumpla sus quince años, se punzará con un huso de hilar, y caerá muerta inmediatamente!" Y sin más decir, dio media vuelta y abandonó el salón.
Todos quedaron atónitos, pero la duodécima, que aún no había anunciado su obsequio, se puso al frente, y aunque no podía evitar la malvada sentencia, sí podía disminuirla, y dijo: "¡Ella no morirá, pero entrará en un profundo sueño por cien años!"
El rey trataba por todos los medios de evitar aquella desdicha para la joven. Dio órdenes para que toda máquina hilandera o huso en el reino fuera destruído. Mientras tanto, los regalos de las otras doce hadas, se cumplían plenamente en aquella joven. Así ella era hermosa, modesta, de buena naturaleza y sabia, y cuanta persona la conocía, la llegaba a querer profundamente.
Sucedió que en el mismo día en que cumplía sus quince años, el rey y la reina no se encontraban en casa, y la doncella estaba sola en palacio. Así que ella fue recorriendo todo sitio que pudo, miraba las habitaciones y los dormitorios como ella quiso, y al final llegó a una vieja torre. Ella subió por las angostas escaleras de caracol hasta llegar a una pequeña puerta. Una vieja llave estaba en la cerradura, y cuando la giró, la puerta súbitamente se abrió. En el cuarto estaba una anciana sentada frente a un huso, muy ocupada hilando su lino.
"Buen día, señora," dijo la hija del rey, "¿Qué haces con eso?" - "Estoy hilando," dijo la anciana, y movió su cabeza.
"¿Qué es esa cosa que da vueltas sonando tan lindo?" dijo la joven.
Y ella tomó el huso y quiso hilar también. Pero nada más había tocado el huso, cuando el mágico decreto se cumplió, y ellá se punzó el dedo con él.
En cuanto sintió el pinchazo, cayó sobre una cama que estaba allí, y entró en un profundo sueño. Y ese sueño se hizo extensivo para todo el territorio del palacio. El rey y la reina quienes estaban justo llegando a casa, y habían entrado al gran salón, quedaron dormidos, y toda la corte con ellos. Los caballos también se durmieron en el establo, los perros en el césped, las palomas en los aleros del techo, las moscas en las paredes, incluso el fuego del hogar que bien flameaba, quedó sin calor, la carne que se estaba asando paró de asarse, y el cocinero que en ese momento iba a jalarle el pelo al joven ayudante por haber olvidado algo, lo dejó y quedó dormido. El viento se detuvo, y en los árboles cercanos al castillo, ni una hoja se movía.
Pero alrededor del castillo comenzó a crecer una red de espinos, que cada año se hacían más y más grandes, tanto que lo rodearon y cubrieron totalmente, de modo que nada de él se veía, ni siquiera una bandera que estaba sobre el techo. Pero la historia de la bella durmiente "Preciosa Rosa," que así la habían llamado, se corrió por toda la región, de modo que de tiempo en tiempo hijos de reyes llegaban y trataban de atravesar el muro de espinos queriendo alcanzar el castillo. Pero era imposible, pues los espinos se unían tan fuertemente como si tuvieran manos, y los jóvenes eran atrapados por ellos, y sin poderse liberar, obtenían una miserable muerte.
Y pasados cien años, otro príncipe llegó también al lugar, y oyó a un anciano hablando sobre la cortina de espinos, y que se decía que detrás de los espinos se escondía una bellísima princesa, llamada Preciosa Rosa, quien ha estado dormida por cien años, y que también el rey, la reina y toda la corte se durmieron por igual. Y además había oído de su abuelo, que muchos hijos de reyes habían venido y tratado de atravesar el muro de espinos, pero quedaban pegados en ellos y tenían una muerte sin piedad. Entonces el joven príncipe dijo:
-"No tengo miedo, iré y veré a la bella Preciosa Rosa."-
El buen anciano trató de disuadirlo lo más que pudo, pero el joven no hizo caso a sus advertencias.
Pero en esa fecha los cien años ya se habían cumplido, y el día en que Preciosa Rosa debía despertar había llegado. Cuando el príncipe se acercó a donde estaba el muro de espinas, no había otra cosa más que bellísimas flores, que se apartaban unas de otras de común acuerdo, y dejaban pasar al príncipe sin herirlo, y luego se juntaban de nuevo detrás de él como formando una cerca.
En el establo del castillo él vio a los caballos y en los céspedes a los perros de caza con pintas yaciendo dormidos, en los aleros del techo estaban las palomas con sus cabezas bajo sus alas. Y cuando entró al palacio, las moscas estaban dormidas sobre las paredes, el cocinero en la cocina aún tenía extendida su mano para regañar al ayudante, y la criada estaba sentada con la gallina negra que tenía lista para desplumar.
Él siguio avanzando, y en el gran salón vió a toda la corte yaciendo dormida, y por el trono estaban el rey y la reina.
Entonces avanzó aún más, y todo estaba tan silencioso que un respiro podía oirse, y por fin llegó hasta la torre y abrió la puerta del pequeño cuarto donde Preciosa Rosa estaba dormida. Ahí yacía, tan hermosa que él no podía mirar para otro lado, entonces se detuvo y la besó. Pero tan pronto la besó, Preciosa Rosa abrió sus ojos y despertó, y lo miró muy dulcemente.
Entonces ambos bajaron juntos, y el rey y la reina despertaron, y toda la corte, y se miraban unos a otros con gran asombro. Y los caballos en el establo se levantaron y se sacudieron. Los perros cazadores saltaron y menearon sus colas, las palomas en los aleros del techo sacaron sus cabezas de debajo de las alas, miraron alrededor y volaron al cielo abierto. Las moscas de la pared revolotearon de nuevo. El fuego del hogar alzó sus llamas y cocinó la carne, y el cocinero le jaló los pelos al ayudante de tal manera que hasta gritó, y la criada desplumó la gallina dejándola lista para el cocido.
Días después se celebró la boda del príncipe y Preciosa Rosa con todo esplendor, y vivieron muy felices hasta el fin de sus vidas.
Ennen muinoin eli kuningas puolisoinensa, jotka jok'ikinen päivä huokailivat: "oi jospa meillä toki olisi lapsi!" mutta eipä heille lasta vain syntynyt. Tapahtuihan sitten, kerta kun kuningatar kylpemässä istui, että vedestä nousi sammakko, joka sanoi hänelle: "sinun toivos on toteutuva; ennen-kuin on vuosi kulunut, olet sinä tyttären synnyttävä." Kuten sammakko oli ennustanut, siten kävikin, sillä synnyttipä kuningatar pikku tyttären, joka oli niin ihanan kaunis, että kuningas iloissansa tuskin tiesi kuhun kääntyä ja valmisti isot pidot. Näihin ei hän kutsunut ainoastaan sukulaisiansa, ystäviänsä ja tuttaviaan, vaan myöskin viisaita vaimoja, hankkiakseen lapsellensa noitten suosioa. Tuommoisia hänen valtakunnassansa eleskeli kolmetoista, mutta koska hänellä oli ainoastaan kaksitoista kulta-taltrikkia, joita sopi näitten käytettäviksi asettaa ruoka-pöydälle, täytyi hänen jättää heistä yksi käskemätä. Pidot komeimman komeasti vietettiin, ja niiden loputtua nuot viisaat vaimot lapselle lahjoittivat ihmeellisiä lahjojaan, yksi viisautta, toinen ihanuutta, kolmas rikkautta sekä muut jos jotakin, mitä mailmassa vain on toivottavaa. Kun jo yksitoista juuri oli saanut lausuttavansa lausutuksi, tuli äkkiä huonehesen tuo kolmastoista. Tämä sitä tahtoi kostaa, ett'ei häntäkin pitoihin kutsuttu, ja ketään tervehtimätä, kenehenkään edes katsahtamata hän kaikkein kuullen kovasti huusi: "kun kuninkaan tytär viidettätoista käypi, on kehrä-varsi häntä kätehen pistävä ja hän kuoliana kaatuva laattialle." Ja mitään muuta sanomata akka salista kiersi tiehensä. Kaikki pahasti pelästyivät. Silloin astui esille kahdestoista, joka ei vielä ollut toivotettavaansa ehtinyt toivottamaan. Tämä ei enään voinut noita pahoja sanoja peräyttää, vaan ainoastaan vähentää niitten voimaa, ja sanoipa sentähden: "mutta eipä olekkaan kuninkaan tytär silloin vielä kuoleva, hän vain on vaipuva sata-vuotiseen sikeään uneen."
Kuningas, joka hartaasti tahtoi suojella rakasta lastaan näin suuresta onnettomuudesta, julisti käskyn semmoisen, että poltettaisiin mitä koko hänen valtakunnassansa oli kehrä-varsia. Mutta tytössä toteutui kaikki, mitä nuot viisaat vaimot olivat lahjoillansa ennustaneet, sillä olipa hän niin kaunis, siveä, lempeä ja älykäs, ett'ei kukaan, joka hänen vain näki, saattanut olla hänehen mieltymätä. Tapahtuipa sitten, että sinä päivänä, jona hän viisitoista vuotta juuri täytti, kuningas puolisoinensa osasi olla kotoa poissa, ja että tyttö ihan yksikseen oli linnaan jäänyt. Siinähän silloin kaikki paikat kävi, mielensä perästä katsellen kamarit ja komerot, sekä tulipa viimein vanhaan torniin. Siellä soukkia kiertoportaita kiivettyänsä hän pienen oven etehen joutui. Suulla oli ruosteinen avain, ja kun hän avainta vähän väänsi, ovi äkkiä aukeni, ja pikku tupasessa siinä istui vanha vaimo värttinää ahkerasti vääntämässä. "Hyvää päivää, vanha mummo!" sanoi kuninkaan tytär, "mitähän sinä siellä te'et." - "Kehräänhän minä täällä," akka vastasi, päätänsä nyykäyttäen. "Mikä kalu tuo, joka noin sukkelasti kierii?" kysyi tyttö sekä kaappasi kehrä-varren, itsekin koettaaksensa kehrätä. Mutta tuskin oli hän tuohon tarttunut, jopa toteutui noidan loihto-sanat, ja kehrä-varsi tyttöä sormeen pisti.
Mutta pistoa tunteissaan hän samassa silmän-räpäyksessä siellä olevalle vuoteelle vaipui sekä nukkui sikeään uneen. Ja samallaisen unen valtahan koko linna joutui; kuningas ja kuningatar, jotka juuri olivat kotia tulleet ja saliin astuneet, unen helmoihin vaipuivat, ja samoin kävi koko hovikunnan. Silloin myöskin hevoset nukkuivat tallihin, koirat pihalle, kyyhkyset katolle, kärpäset seinille, nukkuipa, liehumasta lakaten, takassa palava valkea, paisti pihisemästä taukosi, ja kokki, joka juuri sieppasi tukasta kyökki-poikaa, koska tuo jonkun koiran-kurin oli tehnyt, hellitti hiuksista sekä nukkui hänkin. Ja tuuli aivan tyveni eikä linnan edustalla kasvavissa puissa enään lehtinenkään liikahtanut.
Mutta linnan ympärille rupesi kasvamaan orjantappura-pensahisto, joka vuodesta vuoteen korkeammaksi kohosi ja viimein, koko linnaa ympäröiten, kasvoi niin korkeaksi, ett'ei enään linnasta mitään ollut näkyvissä, ei edes katon päälle pystytetty lippu. Laajalle kuitenkin levisi taru ihanasta, nukkuvasta Ruusukukkasesta, sillä siksi tätä kuninkaan-tytärtä nimitettiin, ja tulipa aika ajoin prinssejä, jotka koettivat päästä tuon pensahikon läpitse linnahan. Mutta turhaan siinä parastansa panivat, sillä orjantappurat, ikään-kuin käsillisinä toisistaan kiinni pitäen, pysyivät lujasti yhdessä, ja nuorukaiset, enään irti pääsemätä, niihin jäivät riippumaan, siinä saaden surkean surman. Kului sitten edellehen vuosia monen monta, jopa kerta taas tuli tuohon valtakuntaan kuninkaanpoika ja kuuli erään vanhuksen kertovan orjantappura-pensaikosta, että sen takana oli linna, jossa jo sata vuotta oli nukkunut ihmeen-ihana, Ruusukukaksi sanottu kuninkaan-tytär sekä hänen kanssansa kuningas, kuningatar ja koko hovikunta. Myös jutteli hän isänsä isältä kuulleensa, että jo monta kuninkaan-poikaa oli käynyt koettamassa päästäkseen orjantappura-pensahiston läpitse, mutta että nuot kaikki olivat sinne takertuneina surkean surman omaksi joutuneet. Silloin sanoi nuorukainen: "minä en pelkää, vaan tahdompa sinne, ihanaa Ruusukukkasta katsomaan." Tuo hyvän-tahtoinen vanhus häntä kyllä varoitti menemästä, mutta eipä hän siitä ottanut huoliaksensa.
Nyt umpehen oli nuot sata vuotta kulunut ja se päivä koittanut, jona Ruusukukkanen taas oli heräävä unestansa. Kun kuninkaan-poika pensahistoa läheni, olipa siinä ainoastaan isoja, kauniita kukkia, jotka itsestään väistyivät hänen edestänsä, joten hän ensinkään vahingoittumata pääsi edelleen astumaan; ja kun hän niitten läpitse oli ennättänyt, net taas pensahistoksi toisihinsa takertuivat. Linnan pihalla näki hän hevosia ja kirjavia koiria nukkumassa makaavan; katolla istui kyyhkysiä, pää pieni siiven suojaan kätkettynä. Ja kun hän huoneihin tuli, siellä nukkui kärpäset seinillä; kyökissä kokin käsi vielä oli poikahan tarttumaisillaan ja piika istui nykittävä musta kana sylissä. Sitten hän, edemmäksi mentyään, salissa näki koko hovikunnan makaavan unen helmoissa, ja yli-päässä kuningas puolisoinensa makasi valtaistuimen juurella. Tuosta hän vieläkin edemmäksi meni, ja kaikkialla niin hiljaista oli, että hän saattoi jopa oman hengityksensäkkin kuulla, ja viimein hän tuonne torniin tuli sekä astui siihen pikku tupaseen, jossa nukkui Ruusukukkanen. Siinä tuo nyt makasi niin ihanan kaunihina, ett'ei prinssi saanut silmiänsä hänestä eikä itseään hillityksi, vaan kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä. Tuskin prinssin huulet tytön huulia olivat koskeneet, jo Ruusukukkanen heräten aukasi silmänsä ja loi prinssikin suloisen silmäyksen. Sitten he yhdessä menivät alas, ja heräsipä kuningas, kuningatar ja koko hovikunta sekä katselivat hämmästyneinä toisiansa. Ja pihalla hevoset nousivat itseään pudistellen, jahti-koirat häntäänsä lierutellen makuulta kavahtivat, katolla kyyhkyset päänsä nostivat siiven alta, katselivat ympärillensä ja läksivät kedolle lentämään, seinillä kärpäset liikkua alkoivat, kyökin takassa valkea palamaan leimahti, ruveten ruokaa kiehuttamaan, paisti taas rupesi porisemaan, kokki korvalle poikaa sivalsi, josta tuo pahasti parkumaan, ja piika ryhtyi kanaa nykkimään. Sitten kuninkaan-pojalle ja Ruusukukkaselle komeat häät pidettiin, ja he onnellisina yhdessä elivät aina kuolin-hetkeensä saakka.