SUOMI

Kuningas Rastaanparta

ENGLISH

King Thrushbeard


Eräällä kuninkaalla oli erin-omaisen ihana tytär, mutta tuo niin pöyhkeän ylpeä oli, ett'ei mikään kosia hänelle kelvannut. Toinen toisensa perästä häneltä sai rukkaset, ja päälliseksi hän heistä vielä pilkkaa teki. Kerta kuningas suuret pidot piti ja kutsui niihin sekä läheltä että kaukaa naima-haluisia miehiä. Arvonsa ja säätynsä mukaan he kaikki järjestettiin rivihin: ensimmäisiksi asetettiin kuninkaat, sitten herttuat, ruhtinaat, kreivit ja paronit sekä ali-päähän muut aateliset. Kuninkaan tytär nyt pitkin riviä astui kosioitansa katselemassa, mutta jokaisessa hänen mielestään oli jotakin moitittavaa. Yksi muka oli liian lihava; "tuo viini-tynnyri!" sanoi hän. Toinen liiaksi pitkä; "pitkä, hoikka hoipertelee, häälyvänä käyskentelee." Kolmas liian lyhyt; "lyhyt, paksu! kömpelö on taitamaton, hopero." Neljäs kovin kelmeä; "itse kalpea kuolema." Viides liiaksi puna-poskinen; "tuo vihainen kukko." Kuudes ei ollut tarpeeksi suora-vartaloinen; "uunin päällä vääräksi kuivunut kalikka." Ja näin hän jokaisessa jotakin moitti, mutta pilkkaili erittäinkin erästä kunnon kuningasta, joka rivissä seisoi ensimmäisenä, ja jonka leuka oli kasvanut hiukan koukkuun. "No tuo nyt vasta jonkin-näköinen!" huudahti hän nauraen, "ompa hänellä leuka semmoinen, kuin rastaalla noukka," ja siitä saakka tätä kuningasta ruvettiin 'Rastaanpartaksi' kutsumaan. Mutta vanha kuningas nähtyään, että hänen tyttärensä vain pilkkasi kaikkia sinne kokoontuneita kosioita eikä ainoastakaan huolinut, suuttui kovasti sekä vannoi, että tytön täytyisi mennä vaimoksi ensimmäiselle kerjäläiselle, joka linnaan sattuisi tulemaan.

Muutaman päivän kuluttua pelimanni linnan akkunan edustalle saapui sekä rupesi laulamaan, pientä almua saadaksensa. Kun kuningas tämän kuuli, sanoi hän: "käskekää miehen tulla sisälle." Silloin pelimanni likaisissa vaatteissaan astui linnahan, lauloi kuninkaalle ja hänen tyttärellensä sekä rukoili almua, laulamasta lakattuaan. Tuohon vastasi kuningas: "sinun laulus on minua niin miellyttänyt, että annan sinulle vaimoksi tyttäreni." Prinsessa pahasti pelästyi, mutta kuningas sanoi: "olen valalla vannonut, että sinun antaisin ensimmäiselle kerjäläiselle, mikä sattuisi tänne tulemaan, ja tämän valani minä myöskin pidän." Siinä ei auttanut vastustelemiset, pappia käytiin noutamassa ja prinsessan täytyi kohta mennä pelimannin kanssa vihille. Kun sitten tuo toimitus oli toimitettu, sanoi kuningas: "kerjäläisen vaimona sinun ei nyt enään sovi linnaani jäädä, vaan miehines sinun pitää täältä menemän matkoihis."

Kerjäläinen nyt talutti ulos linnasta tytön ja tämän täytyi jalkaisin lähteä hänen kanssansa edelleen. Kun he sitten isoon metsään tulivat, kysyi prinsessa:

"Kenen tämä metsä kaunis?"
"Sen Rastaanparta kuningas
on haltuhunsa voittanut;
nyt olis se sun omanas,
jos oisit hänen ottanut."
"Oi ylpeyden pettämä
nyt olen kurja tyttö mä,
kun sijasta tuon kuninkaan
sain kerjäläisen vaan."

Tuosta niitulle tulivat ja hän taas kysyi:

"Kenen tämä ihana niittu?"
"Sen Rastaanparta Kuningas
on haltuhunsa voittanut;
nyt olis se sun omanas,
jos oisit hänen ottanut."
"Oi ylpeyden pettämä
nyt olen, kurja tyttö mä,
kun sijasta tuon kuninkaan
sain kerjäläisen vaan."

Sitten ison kaupungin läpitse kulkivat, ja taas kysäsi tyttö:

"Kenen on tämä komea kaupunki?"
"Sen Rastaanparta kuningas
on haltuhunsa voittanut;
nyt sekin ois sun omanas,
jos hänen oisit ottanut."
"Oi ylpeyden pettämä
nyt olen, kurja tyttö mä,
kun sijasta tuon kuninkaan
sain kerjäläisen vaan."

"Enhän minä tuota kärsi, että sinä alin-omaa toista miestä ikävöitset," sanoi pelimanni, "on maar minussa sinulle hyvä kylliksi." Viimein pienen huoneen edustalle ennättivät, ja nytpä tyttö lausui:

"voi, voi noin pikkaisia tupoa!
Ken siellä saattanee asua?"

Pelimanni vastasi: "tämä minun huoneheni ja myöskin sinun; siinä tulemme yhdessä asumaan." Tytön kumartua täytyi päästäkseen tuosta matalasta ovesta sisälle. "Missä palveliat ovat?" kysyi kuninkaan-tytär. "Mitä palvelioita!" vastasi kerjäläinen, "itse sinun pitää tekemän, mitä tehdyksi tahdot. Toimita vain kohta valkea takkaan, pane pataan vettä ja keitä minulle ruokaa; minä kovin väsyksissäni olen." Mutta kuninkaan-tytär ei ollenkaan osannut valkeaa sytyttää eikä keitosta keittää, vaan täytyipä kerjäläisen itse ruveta apuun, jotenka välttävästi toimeen tultiin. Sitten kehnon ateriansa syötyään he makuulle menivät, mutta aamulla ani varahin kerjäläinen prinsessa paran herätti taloudesta huolta pitämään. Siten muutaman päivän huonosti elelivät, kunnes heiltä loppui varat kaikki. Mies silloin sanoi: "eipä, vaimoseni, tämä enään kelpaa, että täällä vain kulutamme, mitään ansaitsemata. Sinun pitää ruveta koppia tekemään." Hän sitten ulos meni, leikkasi sieltä pajuja ja toi net kotia; prinsessa nyt noita vääntelemään, mutta kovat pajut verille pistelivät hänen hempeät kätensä. "Kyllähän näkyy, ett ei tuosta mitään synny," sanoi mies, "rupea kehräämään, ehkä se työ sinulta paremmin sujuu." Tyttö siis rukin äärehen istui ja koetti kehrätä, mutta karkea lanka hänen hienot sormensa kohta leikkasi niin pahasti, että niistä veri rupesi juoksemaan. "Kas vain," mies tiuskasi, "eihän sinusta mihinkään työhön ole, sinä minun olet saattanut pahempaan kuin pulahan. Tahdompa kuitenkin vielä koettaa sekä ruveta ruukku- ja savi-astia-kauppaa pitämään; sinun tulee torilla istua tavaroitani myymässä." - "Voi," ajatteli prinsessa, "jos isäni valtakunnasta torille tulee väkeä ja näkee minun siellä istuvan kaupustelemassa, he vasta minua pilkannevat." Mutta eipä auttanut, nöyrtyen hänen täytyi tehtävänsä tehdä, kosk'ei häntä haluttanut nälkään kuoleminen. Ensi kerralla kaikki hyvin kävi, sillä koska vaimo ihanan kaunis oli, ihmiset kilvan ostelivat hänen tavaroitansa sekä maksoivat, mitä hän vain vaati, jopa moni hänelle rahaa jätti, vaikk'ei ottanutkaan yhtään astiaa. He nyt elivät voitostaan, niin kau'an kuin sitä kesti, sitten mies taas osti uusia astioita joukon. Vaimo torin kulmaan meni istumaan ja asetti ympärillensä astiat myytäviksi. Silloin juopunut husaari äkkiä tuli ratsastaen ja ajoi suoraa päätä astiain keskelle, siten särkein kaikki tuhanneksi murskaksi. Prinsessa itkemään rupesi eikä tuskissansa ymmärtänyt, mitä tekeminen. "Voi, voi, kuinka minun nyt käynee!" hän valitti, "mitä tästä mieheni sanonee?" Hän sitten kotia juoksi ja kertoi, mikä vahinko oli tapahtunut. "Kuka käskikin savi-astioita asettaa torin kulmahan!" torui mies, mutta sanoi sitten: "heitä nyt vain itkemiset, sillä minä kylläkin huomaan, ett'ei sinusta mihinkään laita työhön ole. Sempä tähden olen kuninkaan linnassa käynyt kysymässä, tarvittaisiinko siellä kyökki-piikaa, ja luvattiimpa sinut ottaa siihen virkaan; palkaksi olet ruokas saava."

Kuninkaan-tytär nyt kyökki-piiaksi rupesi, ja hänen täytyi kaikkia olla auttamassa sekä tehdä mitä raskahimpia töitä. Kumpaankin sivu-taskuunsa hän pikku ruukkusen pisti sekä kantoi niissä kotiansa, mitä hänelle ruo'an-loppuja annettiin, ja näillä hän miehinensä itseään elätti. Kerta kuninkaan vanhimman pojan häät oli vietettäviksi määrätty, ja tuo vaimo parka silloin salin oven suuhun meni seisomaan, pitoja katsellaksensa. Kun nyt siinä kynttilät valoansa levittelivät ja toinen toistansa koreampia vieraita yhä kokoontui huonehesen sekä loistavinta komeutta kaikkialla vallitsi, silloin hän suru-mielin ajatteli kovaa onneansa, kiroten itsekseen ylpeyttänsä ja kopeuttaan, joka hänen näin oli alentanut sekä kovaan kurjuuteen sysännyt. Niistä herkuista, joita siinä vaimon ohitse kahtia-päin kannettiin, palveliat hänelle toisinaan viskelivät muutamia muruja, ja hän net ruukkuseensa pisti, kotia vietäviksi. Yht'äkkiä astui esiin kuninkaan poika, silkkiin ja samettiin puettuna sekä kaulassa kulta-vitjat, ja huomattuaan oven suussa seisovan ihanan vaimon tämä kohta hänen käteensä tarttui, pyytäen häntä kanssansa tanssiin; mutta piika parka kielsi, pahasti pelästyen, sillä tunsipa hän prinssin Rastaanparta kuninkaaksi, joka häntä oli käynyt kosimassa ja jonka hän oli pilkaten hylännyt. Eipä kuitenkaan hänen vastustelemisestansa apua, vaan prinssi hänet veti salihin; silloin katkesi nauha, josta taskut riippuivat, ruukut laattialle kopsahtivat, ja soppa juoksemaan sekä leipä-palaset sinne tänne poukahtamaan. Ja kun salissa oliat tämän näkivät, syntyi yleinen nauru ja pilkkaileminen, josta vaimo raukka niin häpeämään, että hän ennen olisi suonut olevansa sadan syllän syvälle maahan vajonneena. Pyrkien pakohon hän ovesta ulos juoksi, mutta portailla hänet eräs mies saavutti sekä vei hänen takaisin; ja mieheen katsahtaissaan hän tuon heti tunsi Rastaanparta kuninkaaksi. Tämä hänelle ystävällisesti lausui: "älä pelkää! minä ja pelimanni, joka tuolla on huonossa hökkelissä sinun kanssas asunut, olemme sama mies; rakkaudesta sinuhun minä tuommoiseen muotoon itseni muutin, ja minähän olin tuo husaarikin, joka sinulta savi-astiat särki. Tämän kaiken tein sinun ylpeää mieltäs nöyryyttääkseni sekä rangaistakseni sinua tuosta pöyhkeydestä, jolla olit minua pilkannut." Prinsessa silloin rupesi katkerasti itkemään ja sanoi: "minä kovin väärin olen menetellyt enkä siis ansaitse olla sinun vaimonas." Mutta Rastaanparta lausui: "lohduta mieltäs, kovan onnen päivät jo ovat menojansa menneet; nyt on häitten viettämisen vuoro." Sitten kamari-rouvat tulivat ja pukivat tytön mitä komeimpiin vaatteihin, hänen isänsä hovikuntineen myöskin sinne saapui toivottamaan onnea tyttärelleen, tämä kun Rastaanparta kuninkaan puolisoksi pääsi, ja nytpä vasta oikea ilo alkoi. Se siitä vain puuttui, ett'ei siellä sinua eikä minua ollut.
A King had a daughter who was beautiful beyond all measure, but so proud and haughty withal that no suitor was good enough for her. She sent away one after the other, and ridiculed them as well.
Once the King made a great feast and invited thereto, from far and near, all the young men likely to marry. They were all marshalled in a row according to their rank and standing; first came the kings, then the grand-dukes, then the princes, the earls, the barons, and the gentry. Then the King's daughter was led through the ranks, but to every one she had some objection to make; one was too fat, "The wine-cask," she said. Another was too tall, "Long and thin has little in." The third was too short, "Short and thick is never quick." The fourth was too pale, "As pale as death." The fifth too red, "A fighting-cock." The sixth was not straight enough, "A green log dried behind the stove."

So she had something to say against every one, but she made herself especially merry over a good king who stood quite high up in the row, and whose chin had grown a little crooked. "Well," she cried and laughed, "he has a chin like a thrush's beak!" and from that time he got the name of King Thrushbeard.

But the old King, when he saw that his daugher did nothing but mock the people, and despised all the suitors who were gathered there, was very angry, and swore that she should have for her husband the very first beggar that came to his doors.

A few days afterwards a fiddler came and sang beneath the windows, trying to earn a small alms. When the King heard him he said, "Let him come up." So the fiddler came in, in his dirty, ragged clothes, and sang before the King and his daughter, and when he had ended he asked for a trifling gift. The King said, "Your song has pleased me so well that I will give you my daughter there, to wife."

The King's daughter shuddered, but the King said, "I have taken an oath to give you to the very first beggar-man, and I will keep it." All she could say was in vain; the priest was brought, and she had to let herself be wedded to the fiddler on the spot. When that was done the King said, "Now it is not proper for you, a beggar-woman, to stay any longer in my palace, you may just go away with your husband."

The beggar-man led her out by the hand, and she was obliged to walk away on foot with him. When they came to a large forest she asked, "To whom does that beautiful forest belong?" - "It belongs to King Thrushbeard; if you had taken him, it would have been yours." - "Ah, unhappy girl that I am, if I had but taken King Thrushbeard!"

Afterwards they came to a meadow, and she asked again, "To whom does this beautiful green meadow belong?" - "It belongs to King Thrushbeard; if you had taken him, it would have been yours." - "Ah, unhappy girl that I am, if I had but taken King Thrushbeard!"

Then they came to a large town, and she asked again, "To whom does this fine large town belong?" - "It belongs to King Thrushbeard; if you had taken him, it would have been yours." - "Ah, unhappy girl that I am, if I had but taken King Thrushbeard!"

"It does not please me," said the fiddler, "to hear you always wishing for another husband; am I not good enough for you?" At last they came to a very little hut, and she said, "Oh goodness! what a small house; to whom does this miserable, mean hovel belong?" The fiddler answered, "That is my house and yours, where we shall live together."

She had to stoop in order to go in at the low door. "Where are the servants?" said the King's daughter. "What servants?" answered the beggar-man; "you must yourself do what you wish to have done. Just make a fire at once, and set on water to cook my supper, I am quite tired." But the King's daughter knew nothing about lighting fires or cooking, and the beggar-man had to lend a hand himself to get anything fairly done. When they had finished their scanty meal they went to bed; but he forced her to get up quite early in the morning in order to look after the house.

For a few days they lived in this way as well as might be, and came to the end of all their provisions. Then the man said, "Wife, we cannot go on any longer eating and drinking here and earning nothing. You weave baskets." He went out, cut some willows, and brought them home. Then she began to weave, but the tough willows wounded her delicate hands.

"I see that this will not do," said the man; "you had better spin, perhaps you can do that better." She sat down and tried to spin, but the hard thread soon cut her soft fingers so that the blood ran down. "See," said the man, "you are fit for no sort of work; I have made a bad bargain with you. Now I will try to make a business with pots and earthenware; you must sit in the market-place and sell the ware." - "Alas," thought she, "if any of the people from my father's kingdom come to the market and see me sitting there, selling, how they will mock me?" But it was of no use, she had to yield unless she chose to die of hunger.

For the first time she succeeded well, for the people were glad to buy the woman's wares because she was good-looking, and they paid her what she asked; many even gave her the money and left the pots with her as well. So they lived on what she had earned as long as it lasted, then the husband bought a lot of new crockery. With this she sat down at the corner of the market-place, and set it out round about her ready for sale. But suddenly there came a drunken hussar galloping along, and he rode right amongst the pots so that they were all broken into a thousand bits. She began to weep, and did now know what to do for fear. "Alas! what will happen to me?" cried she; "what will my husband say to this?"

She ran home and told him of the misfortune. "Who would seat herself at a corner of the market-place with crockery?" said the man; "leave off crying, I see very well that you cannot do any ordinary work, so I have been to our King's palace and have asked whether they cannot find a place for a kitchen-maid, and they have promised me to take you; in that way you will get your food for nothing."

The King's daughter was now a kitchen-maid, and had to be at the cook's beck and call, and do the dirtiest work. In both her pockets she fastened a little jar, in which she took home her share of the leavings, and upon this they lived.

It happened that the wedding of the King's eldest son was to be celebrated, so the poor woman went up and placed herself by the door of the hall to look on. When all the candles were lit, and people, each more beautiful than the other, entered, and all was full of pomp and splendour, she thought of her lot with a sad heart, and cursed the pride and haughtiness which had humbled her and brought her to so great poverty.

The smell of the delicious dishes which were being taken in and out reached her, and now and then the servants threw her a few morsels of them: these she put in her jars to take home.

All at once the King's son entered, clothed in velvet and silk, with gold chains about his neck. And when he saw the beautiful woman standing by the door he seized her by the hand, and would have danced with her; but she refused and shrank with fear, for she saw that it was King Thrushbeard, her suitor whom she had driven away with scorn. Her struggles were of no avail, he drew her into the hall; but the string by which her pockets were hung broke, the pots fell down, the soup ran out, and the scraps were scattered all about. And when the people saw it, there arose general laughter and derision, and she was so ashamed that she would rather have been a thousand fathoms below the ground. She sprang to the door and would have run away, but on the stairs a man caught her and brought her back; and when she looked at him it was King Thrushbeard again. He said to her kindly, "Do not be afraid, I and the fiddler who has been living with you in that wretched hovel are one. For love of you I disguised myself so; and I also was the hussar who rode through your crockery. This was all done to humble your proud spirit, and to punish you for the insolence with which you mocked me."

Then she wept bitterly and said, "I have done great wrong, and am not worthy to be your wife." But he said, "Be comforted, the evil days are past; now we will celebrate our wedding." Then the maids-in-waiting came and put on her the most splendid clothing, and her father and his whole court came and wished her happiness in her marriage with King Thrushbeard, and the joy now began in earnest. I wish you and I had been there too.




Vertailla kahta kieltä:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.