MAGYAR

Koppciherci (Riki-roki-rokka Pál)

SUOMI

Tittelintuure (Rompanruoja)


Egyszer volt egy szegény molnár s annak egy szép leánya. Hol járt, merre járt, nem tudom, elég az, hogy találkozott a királlyal, az szóba áll vele, kérdezi, ki s miféle ember, hogy megy dolga. Mit gondolt, mit nem a molnár, bizonyosan azért, hogy többre tartsa a király, elkezdett dicsekedni, hogy van neki egy szép leánya, szép, mint égen a ragyogó csillag, de ez semmi, az ő leánya olyan leány, hogy a szalmából aranyat fon.

- No, mondta a király, ilyent sem hallottam világéletemben. Hallod-e, molnár, ha csakugyan olyan ügyes a leányod, hozd el holnap a palotámba, hadd lám, igaz-e a beszéded.

A molnárnak egy kicsit lefittyent az ajaka, mert szépnek szép volt a leány, az igaz, de hogy a szalmából aranyat fonjon, - sült hazugság volt az. De ha már járt a szája, meg nem másolhatta s másnap elvitte a leányt a királyhoz. Bezzeg hogy nem szólt a leányának semmit, csak bevitte a palotába, aztán Istennek ajánlotta s elszaladt a palotából.

Bemegy a leány a királyhoz, köszön illendőképpen, a király fogadja, aztán se szó, se beszéd, bevezette egy szobába. Az a szoba tele volt szalmával s mondta a király a leánynak:

- Ihol ez a szalma. Itt a rokka. Ha holnap reggelig ezt a szalmát aranynak fel nem fonod, halálnak halálával halsz meg.

Még szóra sem nyithatta a száját a szegény leány, a király rázárta az ajtót. Hej, Istenem, sírt a leány, vetette fel a gond s a bánat, hogy ő most mit csináljon. Hiszen még fonni sem tudott jóformán, nemhogy szalmából aranyat fonjon.

Amint sírdogált magában, egyszerre csak nyílik az ajtó, belép egy kicsi, öreg emberke s köszön:

- Adjon Isten jó estét, molnár szép leánya! Hát te mért sírsz olyan keservesen?

- Hogyne sírnék, lelkem puja emberkém, mikor a király azt parancsolta, hogy ezt a sok szalmát fonjam fel aranynak!

- Mit adsz, ha én felfonom? kérdezte a kicsi emberke.

- Neked adom piroskaláris gyöngyömet, mondotta a leány.

A kicsi emberke elvette a gyöngyöt, aztán leült a rokka mellé, pergett, forgott a rokka s minden három perdülésre tele lett egy orsó arany fonállal. Még alig pitymallott, a szalmából egy szál sem volt, mind ragyogó aranyfonál lett belőle, s mire a király bejött, hire, nyoma sem volt a kicsi emberkének. Ámúlt, bámúlt a király, s gondolta magában: ha már olyan ügyes ez a leány, hadd fonjon még többet s bevezette egy másik kamarába. Az is tele volt szalmával s azt mondta a leánynak, hogy reggelre mind felfonja, ha az élete kedves. Azzal rázárta az ajtót, a leány meg sírt magában, de nem sokáig sírt, mert nyílt az ajtó, jött a kicsi emberke s mondta:

- Mit adsz, ha ezt a szalmát is felfonom?

- Neked adom az aranygyűrűmet, lelkem puja emberkém!

A puja emberke elvette a gyürűt s reggelre mind egy szálig felfonta a szalmát: csakúgy ragyogott a kamara az aranyfonáltól.

Jön a király, ámúl, bámúl s mondja a leánynak:

- No, te leány, jere velem a harmadik kamarába. Az is tele van szalmával s ha felfonod aranyfonálnak, feleségűl veszlek!

Bevezette a leányt a harmadik kamarába, az ajtót rázárta, a leány meg csak sírt-rítt keservesen. De nyílt az ajtó, jött a kicsi, öreg emberke s kérdezte:

- Mit adsz, ha ezt is felfonom?

- Nincs már nekem semmim, lelkem puja emberkém! rítt a leány.

- Hát igérd meg, hogy, ha királyné leszel, nekem adod az első gyermekedet.

Gondolta a leány, ki tudja, lesz-e, nem-e, már ahogy lesz, úgy lesz, megigérte, a mit a kicsi emberke kivánt, az meg reggelig felfonta a szalmát: majd megvakúlt a király a szertelen ragyogástól, mikor reggel bejött.

A király nem másolta meg a szavát, feleségűl vette a molnár leányt, s esztendő hogy eltelt, egy gyönyörű, szép gyermeke született a molnár leányból lett királynénak. Gondolt is, nem is a kicsi emberkére, de bezzeg gondolt reá az s még az nap beállított:

- Itt vagyok, királyné! Add meg, a mit igértél!

Hej, megijedt a királyné, igért fűt-fát, mindent, tenger kincset, csak a gyermekét ne kivánja, de a kicsi emberke azt mondta:

- Nem kell nekem a te tenger kincsed, a gyermek kell nekem.

Sírt a királyné, hogy zengett belé a palota, a kicsi emberkének megesett a szive s azt mondta:

- No, jó! Adok neked három napot, ha azalatt megtudod, mi az én nevem, nem tartok számot a gyermekedre.

Azzal elment a kicsi emberke, a királyné pedig az órától fogvást folyton azon törte a fejét, hogy micsoda neve lehet a kicsi emberkének. Össze-vissza gondolt mindenféle nevet, a mellett követeket küldött szét mindenfelé az országba, hogy gyüjtsék össze, ami nevet csak hallanak, majd ezek közt lesz a kis emberke neve.

Másnap már jött a kis emberke, a királyné meg elmondott egy csomó nevet, elmondott százat is, de a kicsi emberke csak rázta a fejét. Második nap, mikor eljött a kicsi emberke, a királyné a legcsodálatosabb, a legritkább neveket sorolta elé, de bizony sorolhatta, egy sem volt ezek közűl a kis emberke neve. Harmadik nap vissza jöttek a követek, de egy sem hozott új nevet. Hanem mikor éppen esteledett, alkonyodott, jött nagy fáradtan egy inasocska s ez elémondta a királynénak, amint következik:

- Felséges királyném, új nevet én sem hallottam, de amint jöttem át az erdőn, láttam egy kis házat; a ház előtt égett a tűz, a tűz körűl meg táncolt, ugrált egy fura, kicsi emberke s mind azt kiabálta:

Tudja Pál, hogy mit kapál, mit kaszál,
Az én nevem Riki-roki-rokka Pál, Rokka Pál.
Holnap, holnap, holnapután de jó lesz,
Király fia, Isten úccse', enyém lesz, enyém lesz.

Hej, örűlt a királyné, mikor ezt hallotta! Hiszen ez az ő kicsi emberkéje! Egy perc, kettő alig hogy eltelék, jött a kicsi emberke nagy bizakodva:

- No, királyné, mi a nevem, tudod-e?

A királyné úgy tett, mintha nem tudná, próbálgatta a csodálatos nevet:

- Riki, úgy-e?

- Nem, nem!

- Roki, úgy-e?

- Nem, nem!

- Nohát akkor Riki-roki-rokka Pál, igaz-e?

- Az ördög mondta azt meg neked, senki más, toporzékolt dühében a kicsi emberke. Kifutott a palotából s mérgében úgy levágta magát, hogy derékig süppedt a földbe, aztán megint kiugrott, a fején átbucskázott, s úgy elszaladt, hogy soha többet emberi szem nem látta.

Ha Riki-roki-rokka Pál el nem szaladt volna, az én mesém is tovább tartott volna.
Oli muinoin köyhä mylläri, jolla oli tytär ihana. Hän kerta kuninkaan puheille sattui ja sanoi silloin, arvollisemmalta muka näyttääksensä: "onhan minulla tytär semmoinen, joka oljesta osaa kehrätä kultaa." Kuningas myllärille vastasi: "noh sepä vasta konsti minun mielehiseni; jos tyttäres on niin näppärä, kuten kehut, lähetä hänet huomenna minun linnaani, minä hänen taitavuuttansa koetella tahdon." Sitten toisena päivänä tytön tultua kuningas hänen vei kamariin, joka oli olkia täynnänsä, sekä antoi hänelle rukin ja vyhdin-puun sanoen: "ryhdy nyt heti työhön, ja jolleivät nämät oljet huomen-aamulla varahin ole kullaksi kehrättynä, sinä kuoleman omaksi joudut." Sitten hän itse pani lukkuhun kamarin oven, ja tyttö sinne jäi yksiksensä.

Siinä nyt istui myllärin tytär parka ihan ymmällänsä, mikä neuvoksi, sillä hän ei ensinkään ymmärtänyt, mitenkä oljista kävisi kultaa kehrääminen, ja hänen tuskansa vain kiihtyi kiihtymistänsä, kunnes hän viimein itkemään hyrähti. Silloin äkkiä aukeni ovi ja huonehesen astui mies pienoinen lausuen: "hyvää iltaa, myllärin-tytär neitsyeni! miksi noin katkerasti itket?" - "Voi, voi," vastasi tyttö, "minun pitäisi näistä oljista kultaa kehräämän, enkä ollenkaan ymmärrä, miten menetellä." Sanoipa silloin mies pieni: "mitä annat minulle, jos nämät kehrään sinun puolestas?" - "Minun kaulakoristeeni," tyttö vastata tokasi. Pikku mies kaula-koristeen otti sekä istui rukin äärehen, hyrr, yrr, yrr, kolmasti pyörä ympäri kieri, ja jo oli yksi rulla täynnä. Sitten hän toisen pisti karahan, ja hyrr, yrr, yrr, vain kolme pyöräystä, jopa sekin oli täytehen tullut, ja näin hän työskenteli aamuun asti, jolloin oli oljet kaikki kehrättynä sekä kaikki rullat täynnänsä kultaa. Jo auringon noustessa tuli kuningas ja nähdessään noita kulta- kasoja sekä hämmästyi että ihastui; mutta kullan-himon villitsemänä hän vain enempää himoitsi. Sentähden hän myllärin tyttären lähetti toiseen vielä isompaan, oljilla täytettyyn kamariin, pannen tytölle määräksi, että tuo yhtenä yönä nämätkin kehräisi, jollei häntä tuonelan tuville haluttaisi. Siinä lapsi rukka sitten neuvotonna istui itkemässä, mutta tulipa taas ovesta mies pieni ja puhui hänelle: "mitäs minulle annat, jos sinun puolestas oljet kehrään kullaksi?" - "Sormestani sormuksen," tyttö vastasi. Pikku mies tuon otti sekä rupesi taas kehräämisen toimeen, ja ennen-kuin aamu koitti, oli jo kaikki oljet kiiltäväksi kullaksi kehrättynä. Nuot kasat kuningasta kyllä ihastuttivat, mutta eipä hän vielä ollut kultaa saanut kylliksensä, vaan pani myllärin tyttären vieläkin isompaan huonehesen, joka oli olkia täpö täynnänsä, sekä sanoi: "vielä tänä yönä sinun pitää saada nämät kehrätyksi, mutta jos sinulta tämä onnistuu, olet minun puolisokseni pääsevä." - "Vaikka hän onkin halpa myllärin-tytär," kuningas ajatteli, "ei koko mailmassa ole rikkaampaa vaimoa löydettävissäni." Kun sitten tyttönen oli yksiksensä jäänyt, tuli kolmannen erän hänen tykönsä tuo pikku mies, sanoen: "mitä minulle annat, jos vielä tämän kerran sinun puolestas kehrään nämät oljet?" - "Minulla ei enään ole mitään, jota sopisi antaa," vastasi tyttö. "Noh lupaappas sitten, että, jos kuninkaan puolisoksi pääset, sinä minulle annat ensimmäisen lapses." - "Kuka maar tietää, mitenkä vasta käynee," ajatteli myllärin tytär eikä ymmärtänyt, mistä hän muualta saisi apua hätähänsä: hän sentähden pikku miehelle lupasi, mitä tuo pyysi, ja mies siitä vielä kerran kehräsi oljet kullaksi. Ja kun aamulla huonehesen tullessansa kuningas näki kaiken käynehen hänen mieltänsä mukaan, pidettiin häät, ja kauniista myllärin-tyttärestä nyt tuli kuninkaan-puoliso.

Vuoden kuluttua tämä ihanan lapsen synnytti eikä pikku miestä enään muistanutkaan. Tuo silloin äkki-arvaamata hänen kamariinsa astui ja sanoi, "anna nyt minulle, mitä olet luvannut." Kuninkaanna pelästyi ja tarjosi miehelle kuningaskunnan kaikki rikkaudet, jos tämä äidin helmahan heittäisi lapsen, mutta mies pieni vastasi: "en vainenkaan siihen suostu, elävä ihmis-lapsi on minulle kallis-arvoisempi, kuin mailman kaikki aartehet." Silloin kuninkaanna rupesi valittamaan ja niin katkerasti itkemään, että pikku miehen tuli vaimo parkaa sääli; "kolme päivää sinulle annan aikaa," hän lausui, "jos ennen niitten kuluttua pääset nimeni perille, jääköhön lapsi sinun haltuhus."

Kaiken yötä kuninkaan puoliso nyt koetti mieleensä muistutella, mitä hän milloinkin oli nimiä kuullut, sekä pani liikkeelle lähettilään, valtakuntaa ristin rastin kiertelemään tiedustellen, mitä muita nimiä ehkä vielä löytyisi. Seuraavana päivänä pikku miehen palattua hän järjestänsä luetteli kaikki nimet, mitä tiesi, Makariukset, Polykronit ja Mamertukset, mutta aina vain väitti mies pieni: "eipä tuo minun nimeni." Toisena päivänä hän naapuristosta tarkasti tiedusteli, mitä käytettiin haukkuma-nimiä, sekä mainitsi sitten pikku miehelle jos joitakin, kysyen: "ehkä sinun nimesi lienee Hoikkasääri, Lampaanlapa taikka Kyrmyniska," mutta yhä vain tuli vastaukseksi: "eihän nimeni semmoinen." Kolmantena päivänä lähettiläs kotia palattuansa kertoi: "uutta nimeä en ainoatakaan ole saanut ongituksi, mutta kun metsän perukassa ratsastin sen korkean vuoren ohitse, jonka rotkoissa jänis ja kettu toisilleen hyvää yötä toivottavat, minä äkkäsin pienen huoneen, jonka edustalla paloi nuotio, ja nuotion ympärillä naurettavan kummallinen mies pikkarainen juoksenteli, hyppi yhdellä jalalla sekä huusi:

"tänään ma leivon, huomenna olvet taidolla teen,
ylihuomenna ottaan kuninkaannalta lasta ma meen;
hyv', ett'ei tiedä ainoakaan,
että mua Tittelintuureksi kutsutaan."

Hyvinhän ymmärtänette, miten nyt kuninkaanna nimen kuultuansa ihastui, ja kun kohta sitten pikku mies huonehesen astui kysyen: "noh, rouva kuninkaanna, mikä on nimeni?" tämä vastasi: "varmaankin sinua sanotaan Jukaksi," - "Eipä vainen." - "Entä Matiksi." - "Eihän suinkaan."

"Ehkä Tittelintuure on nimesi?"

"Sen on sinulle itse paha-henki ilmoittanut, ompa tosiaankin," kiljasi pikku mies ja polki vihan vimmassa laattiaan oikeaa jalkaansa niin ankarasti, että se haaroihin asti maahan vajosi alas, ja sitten hän raivoissaan tarttui molemmin käsin vasempaan jalkahan, täten itse revästen ruumihinsa ihan halki.




Hasonlítsa össze a két nyelv:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.