SUOMI

Reetu ja Kaisaliisa

DANSK

Frits og Lise


Oli muinoin Reetu niminen mies ja Kaisaliisa niminen vaimo; he naimisissa olivat, elellen keskinäisessä sovussa, kuten vasta-nainehet ainakin. Eräänä päivänä Reetu sanoi: "minä nyt pellolle lähden, Kaisaliisaseni; soisimpa halusta, että, kun työstäni palaan, pöydällä olisi jotakin paistettua syötäväkseni sekä kaljaa raikasta janohoni." - "Mene sinä vain, Reetu kulta," vastasi Kaisaliisa, "mene vain, kyllä minä sinulle mieliksi tuon toimitan." Kun sitten ruo'an aika lähestyi, otti hän savu-torvesta makkaran, pisti sen paistin-pannuhun, pani tuohon voita vähäsen sekä nosti tulelle pannun. Pihisten makkara rupesi paistumaan, ja Kaisaliisa siinä vieressä seisoi, pitäen pannun-varresta kiinni sekä ollen omissa ajatuksissansa; ja nyt hänen mieleensä juolahti: "sillä välin, kuin makkara paistumassa on, sopii minun käydä kellarissa kaljaa laskemassa." Hän sentähden pannun asetti tasaisesti seisomaan, otti kannun, meni kellariin ja rupesi kaljaa laskemaan. Siinä nyt kalja kannuhun juoksi ja Kaisaliisa vieressä töllötteli, tuota tuijotellen, mutta silloin hänen päähänsä pöllähti: "noh oi riivattua! koira tuonne tupahan jäi irroilleen, se piankin saattaa makkaran kaapata pannusta; tuo vasta olisi harmi!" ja hui hai! tuokiossa hän kellarin portahia kippasi tupahan, mutta olipa jo rakki makkaran siepannut suuhunsa ja laahasi sitä laattialla muassansa. Eipä Kaisaliisaa kuitenkaan liika laiskuus vaivannut, hän koiraa hätyyttämään, tuo pihalle pujahtamaan, hän perästä pötkimään, ja nyt maar kelpo kilpa-juoksu alkoi; pian oli piha jäänyt, peltoa siis tallattihin eikä ojat estehenä, mutta koira oli Kaisaliisaa vilppahampi eikä hellittänyt makkaraa hampaistansa. Jopa kuitenkin Kaisaliisa väsymään rupesi, heitti koko koiran-ajon, mutisten itseksensä: "mikä mennyttä on, se poissa pysyköön," sekä kiersi kotia-päin, siivosti tallustellen hiljalleen, palavoistaan päästäksensä. Tällä välin kalja juoksemistansa juoksi tynnyristä, sillä eipä Kaisaliisa ollut tappia pistänyt hanaan, ja kun kannu oli täytehen tullut eikä sinne enempää mahtunut, kalja kellarin laattialle meni eikä ennen lakannut juoksemasta, kuin oli koko tynnyri tyhjänä. Jo portahilta Kaisaliisa tämän kovan kohdan äkkäsi. "Noh kiusallista," hän huudahti, "mikä nyt neuvoksi, ett'ei Reetu mitään huomaisi." Hetken hän siinä ajatteli, mutta muistuipa viimein hänen mieleensä, että viimeisestä kirkonvihkiäis-juhlasta vielä oli aitan-parvella säästössä säkillinen mitä parahimpia nisu-jauhoja; net hän päätti sieltä noutaa sekä kellarin laattialle ripottaa, maahan juossutta kaljaa peittääksensä. "Niimpä niinkin," hän höpisi, "joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara," kömpi aitan ylisille, toi sieltä säkin sekä viskasi sen suoraa päätä kalja-kannun päälle, joten tuo kumohon kolahti, ja Reetu paran kalja nyt laattialle lorisi. "Oikein osattu! missä enin osa on, sinne loppukin joutukoon," jupisi Kaisaliisa, piroitti sitten jauhot kaikki pitkin koko kellarin laattiaa sekä sanoi, työnsä tehtyään, aivan ihastuksissansa: "nythän täällä vasta siistiltä ja somalta näyttää!"

Puoli-päivän aikoihin tuli Reetu kotia. "Noh, vaimoseni, mitähän lienet minulle valmistanut?" - "Voi. Reetu kulta," tämä vastasi, "ai'oimpa sinulle makkaraa paistaa, mutta sillä välin, jolloin olin kellarissa kaljaa laskemassa, koira makkaran kaappasi pannasta, ja sillä aikaa, kuin minä koiraa ajoin takaa, kalja tynnyristä juoksi laattialle, ja kun minä nisu-jauhoilla koetin laattiaa kuivaksi, kaasimpa vielä kalja-kannunkin kumohon, mutta ole huoleti, jo on kellari taas oikein siivossa." Sanoipa tuohon Reetu: "Kaisaliisaseni, Kaisaliisaseni! tuo sinun olisi pitänyt jättää tekemätä! kukapa käski koiran vietäväksi heittää makkaran sekä antaa kaljan juosta tynnyristä, ja siinähän vasta hullu olit, kun hukkahan kaasit meidän kelpo jauhomme!" - "Noh niin, Reetuseni, enhän minä tuota tietänyt, olisihan sinun sitä sopinut ennen sanoa."

Ajattelipa silloin mies: "koska näin on vaimos laita, täytyyhän sinun olla paremmin varuillas." Hänellä nyt oli takanansa joltinenkin summa markkoja, net hän kullaksi vaihetti ja sanoi sitten Kaisaliisalle: "katsoppas näitä kelta-kolikoita! nämät minä pataan panen ja sen ma kätken navettahan hinkalon partten alle, mutta älä sinä sitä käy koskemassa, muutoin paha sinun perii." - "Empä suinkaan, Reetu kulta," vakuutti vaimo. Kun sitten Reetu oli kotoa lähtenyt, tuli talohon kaupustelioita, joilla oli myytäväksi maljoja sekä muita savi-astioita, ja nuot nuorelta emännältä kysyivät, haluttaisiko häntä mitään ostaa heiltä. "Voi ystävä kullat," vastasi Kaisaliisa, "eipä minulla rahaa ole penniäkään enkä siis kykene mitään ostamaan, mutta jos teille kelpaisi kelta-kolikot, minä halustakin ostaisin." - "Vai kelta-kolikoita! miks'ei maar, tuokaa niitä tänne näytteeksi." - "Menkää navettaan ja hakekaa hinkalon partten alta, sieltä te noita löydätte; itse en minä sinne uskalla lähteä." Nämät veijarit menivätkin hakemaan sekä löysivät pelkkää kultaa. Sen he sieltä omaksensa korjasivat ja juoksivat sitten tiehensä, jättäen huonehesen maljansa ja muut astiansa. Kaisaliisa mielestänsä arveli, että hänen myöskin tulisi joksikin käyttää näitä uusia astioitaan, ja koska kyökissä tuollaisia ennaltaan oli kylliksi, hän sentähden jokaisesta särki pohjan sekä pisti net kaikki koristeeksi talon ympärillä olevan aidan seipäihin. Illalla kotia tullessaan nämät koristeet nähtyänsä Reetu Kaisaliisalta kysyi: "mitähän nyt olet tehnyt?" - "Olen ostanut, Reetuseni, noilla kelta-kolikoilla, jotka hinkalon partten alla kätkössä olivat; itse en suinkaan tuolla käynyt, vaan kaupustelivat mitä kävivät sieltä hakemassa." - "Voi sinua, vaimo parka," valitti Reetu, "olethan nyt hyvänkin työn tehnyt! nuot kelta-kolikot pelkkää kultaa olivat ja siinä koko omaisuutemme; soisin maar hartahimmasti, että työ tuommoinen olisi sinulta tekemätä jäänyt."

Kaisaliisa hetkisen seisoi miettien ja sanoi sitten: "kuuleppas Reetu armahani! kullat kyllä saamme vielä kynsihimme, jos vain lähdemme noita varkaita takaa ajamaan." - "Noh, mennään kuin mennäänkin," vastasi Reetu, "sopiihan meidän koettaa; mutta ota voita ja juustoa mukahas, että meillä on matkalla syötävää tarpeeksi." - "Otan kyllä, Reetuseni." He sitten liikkeelle läksivät, ja koska Reetun oli koivet notkeammat, hän edeltä tallustamaan. "Tämä minulle eduksi," ajatteli Kaisaliisa, "jos kotia palaisimme, olisinhan minä hiukan voitolla." Nyt he ahteelle tulivat, jossa oli tiessä molemmin puolin syvät pyörän-jäljet. "No voi sentään, miten ovat tuota maa parkaa repineet, rutistaneet ja nylkeneet! eipä tuommoiset vammat iki päivinä parane." Ja sääli hänen sydämmensä valloitti, hän voinsa otti ja voiteli sillä, varhoja, sekä oikealla että vasemmalla puolella olevaa, ett'eivät pyörät niitä noin pahasti pääsisi lyöttämään; ja kun hän tätä armeliaisuuttaan osoittaessansa kumarruksissaan kykytti, putosi juusto hänen taskustansa ja kieri mäestä alas. Sanoi silloin Kaisaliisa: "jo olen kerran tämän ahteen astunut, eikä minua haluta sitä toistamiseen kiivetä, menköhön joku muu juustoani tuolta noutamaan." Hän sentähden otti toisen juuston ja laski sen kierimään alas. Mutta eipä kumpaakaan kuulunut, ja vaimo vielä kolmannenkin pani menemään samaa tietä, sillä arvelipa hän: "ehkä siinä odottavat kumppania eivätkä halusta kahden kulje." Kun nyt juustot kaikin kolmen sinne jäivät, hän ajatteli: "aivanhan ihmeellistä mitä tämä tämmöinen tietää! ehkä lienee niin pahasti käynyt, ett'ei tuo kolmas ole tietä oikein osannut, vaan mennyt eksyksiin, lähetämpä vielä neljännenkin, toisia tänne huutamaan." Mutta eihän neljäskään asiaansa ajanut sen paremmin, kuin kolmas. Silloin suuttui Kaisaliisa sekä viskasi tuonne vielä viidennen ja kuudennenkin, ja nytpä juustot kaikki olivat menojansa menneet. Kappaleen aikaa hän siinä vielä seisoskeli kurkistellen, näkyisi niitä palaavan, mutta koska ei mitään näkynyt eikä kuulunut, hän harmissansa huusi: "noh tepä kuolemaa kutsumaan olisitte kelpo sanan-saattajia, jotka tuskin milloinkaan palaamista teette; luuletteko minua haluttavan istua täällä kaiken päivää teitä odottamassa? minä matkoihini menen ja teidän sopii nuoremmaksenne juosta perästäni." Kaisaliisa nyt liikkeelle läksi ja saavutti piankin Reetun, joka oli pysännyt vaimoansa odottamaan, sillä hänen jo rupesi ruokaa tekemään mieli. "Annappas nyt tänne, mitäs olet evääksi ottanut mukahas." Vaimo hänelle kuivaa leipää kurotti. "Missä voi ja juusto?" kysyi mies. "Eipähän sitä olekkaan, Reetu kulta," vastasi Kaisaliisa, "voilla olen maantien varhoja voidellut, ja juustot kyllä kohta tänne tulevat; yksi minulta ensin karkasi, ja minä sitten muut lähetin tuota käskemään takaisin." Virkkoipa Reetu: "tyhmän työnhän sinä siinä teit; kuka tietä voilla voitelee ja juustojansa viskelee ahtehista alas!" - "Noh olkoon niinkin, Reetuseni, mutta olisipa sinun kuitenkin sitä sopinut ennenkin sanoa minulle."

Siinä sitten yhdessä söivät kuivaa leipäänsä ja Reetu lausui: "lukitsitko, Kaisaliisaseni, kotoa lähteissäs huoneemme oven?" - "En suinkaan, Reetu kulta, miksi et sitä minulle sanonut ennakolta!" - "Noh palaa sinä tästä kotiin ja pane huone lukkuun, ennen-kuin edemmäksi astumme; tuo myöskin muassas jotakin muuta syötävää, minä tänne jään sinua odottamaan." Kaisaliisa nyt kotia-päin luntustelemaan ajatellen: "Reetu jotakin muuta tahtoo syötäväksensä, häntä ehk'ei maittane voi eikä juusto, minä siis hänelle tuon kuivatuita omenia pussillisen sekä juotavaksi potillisen etikkaa." Kotoa lähteissään hän sitten yli-oven lukitsi, mutta ali-oven hän saranoilta nosti ja otti hartioillensa, arvellen että, koska ovi oli turvissa, myöskin huone olisi suojassa. Paluu-matkallansa ei Kaisaliisa kiirutta pitänyt, vaan ajatteli: "saahan Reetu levätä enemmän aikaa." Sitten miehensä viimeinkin saavutettuaan sanoi hän: "tästä saat tuvan oven, sopiihan sinun nyt itse panna huone lukkuun." - "Kas jopa nyt jotakin, minulla vasta viisas vaimo on! ottaa ali-oven pois sijaltansa, joten kuka hyvänsä huonehesen pääsee, ja salpaa yli-oven. Nyt jo kuitenkin on liian myöhäistä enään palata toistamiseen kotia, mutta koska olet oven tänne tuonut, täytyy sinun myöskin kantaa se edemmäksi." - "Tuon minä kylläkin kannan, Reetu kulta, mutta omenat ja etikka-potti minua liiaksi rasittaisivat; minä net oven niskaan ripustan, sekin kantakoon puolestansa."

Nyt he metsään menivät ja hakivat noita veijareita, mutta eivätpä heitä löytäneet. Kun viimein pimeä ennätti, kiipesivät puuhun, yötä pitääksensä. Mutta tuskin olivat istahtamaan ehtineet, jopa tuli tassutellen väkeä sellaista, joka kompeihinsa korjaa, mitä ei korjattavaa olisikkaan, sekä löytää kaluja kalliitakin, ennen-kuin nuot vielä ovat kadonneetkaan. He ihan sen puun juurelle pysähtivät, jonka oksilla istui Reetu ja Kaisaliisa, tekivät nuotion ja oikoilivat sen äärehen, saalistaan jakamahan. Reetu toiselta puolelta hiipi maahan, kokosi kiviä taskuihinsa ja kapusi taas puuhun, aikoen kivittää varkaat kuoliaksi. Mutta kivet eivät heihin osuneetkaan ja veijarit virkkoivat: "jo pian koittanee aamu, koska tuuli käpyjä kuusista varistelee." Kaisaliisalla yhä vain vielä oli ovi selässä, ja koska tämmöinen taakka raskaaksi rupesi käymään, arveli hän omenien painavan liiaksi sekä kuiskasi Reetulle: "minä omenat maahan viskaan." - "Älä nyt suinkaan, Kaisaliisaseni!" vastasi mies, "tuo meidät ehkä saattaisi ilmi." - "Voi Reetu kulta, minun täytyy, net minua julmasti rasittavat." - "Noh heitä sitten hiitehen!" Omenat nyt oksien välistä maahan karisemaan, ja miehet tuolla alhaalla sanoivat: "kah linnut sokasevat." Hetkisen kuluttua, koska ovi yhtä raskahana pysyi, Kaisaliisa virkkoi: "oi Reetuseni! täytyneehän minun kaataa pois potissa meidän etikkamme." - "Äläppäs kuitenkaan! jätä tuo teko tekemätä, sillä siitä saattaisivat huomata meidät." - "Voi, voi Reetu kulta, minun toki täytyy, se liian pahasti painaa." - "Noh kaada vaikka kissan konttiin!" Vaimo sitten etikan laski potista pulppuamaan, että sitä miestenkin päälle pärskyi, ja nämät nyt keskenänsä arvelivat: "johan kastetta rupee tihmuamaan." Viimein Kaisaliisan juolahti mielehen: "entä jos ovi tuo olisi, joka noin raskaalta tuntuu!" ja sanoipa hän sentähden: "Reetu omaiseni! minä oven pudotan tuonne alas." - "Älä Kaisaliisaseni, älä nyt millään muotoa, tuosta miehet varmaankin meidät äkkäisivät." - "Voi Reetuseni, minun täytyy, se aivan ankarasti niska-luitani kosee!" - "Älä Kaisaliisa kultaseni! pidä vain lujasti kiinni." - "Empä mitenkään tuota enään jaksa, Reetu armahimpani, ovi jo kynsistäni kirpoaa." - "Voi riivattua!" Reetu ärjäsi vihoissansa, "noh menköhön sitten vaikka Tuonelan tuville!" Silloin ovi kovasti kolahtaen lotkahti maahan ja miehet pelästyksissänsä kirkasivat: "itse paha-henkikö nyt puusta kopsahti," sekä pötkivät pakohon, jättäen jälkeensä kaikki tavaransa. Seuraavana aamuna, puusta alas kiivettyänsä, Reetu ja Kaisaliisa tuolta löysivät kaiken kultansa ja kantoivat sitten rahat kotia.

Kun taas olivat tuvassaan, Reetu Kaisaliisalle sanoi: "mutta nyt sinun myös tulee olla uskollisesti työssä." - "Tahdon niinkin Reetuseni, rupeenhan vaikka kohta, lähden pellolle eloa leikkaamaan." Sitten sinne tultuansa Kaisaliisa itsekseen mutisi: "ennen-kuin tästä työhön ryhdyn, kumpi nyt ensin paremmin sopinee, syöminen vai nukkuminenko? Noh niin, olkoon syöminen ensimmäinen." Nytpä Kaisaliisa syödä hotkimaan, ja kun hän syömästä oli päässyt, unesta silmät umpehen pakkasivat, mutta hän kuitenkin rupesi leikkaamahan, vaan leikkeli unen-horroksissa vaatteitaan, pannen vyö-liinansa, hameensa ja jopa paitansakkin aivan rääpäleiksi. Viimein uni hänen peräti valtasi, ja kun Kaisaliisa kau'an nukuttuansa vihdoinkin heräsi, hän siinä puoli-alastonna seisoi ja rupesipa hämmästyksissänsä höpisemään: "minäkö minä olen, vai enkö olekkaan minä? Voi, voi, minussa ei enään minua ole!" Sillä välin oli yö jo tullut, ja Kaisaliisa nyt kylähän juoksi, koputti miehensä tuvan akkunaa sekä huusi: "hoi Reetu!" - "Kuka siellä?" - "Soisimpa halusta tietäväni, onko Kaisaliisa tuolla tuvassa." - "On kuin onkin," vastasi Reetu, "hän vuoteella kai makaa nukkumassa." Tähän vaimo vastasi: "hyvä se! minä siis jo olen kotona," sekä juoksi tiehensä. Ulkona Kaisaliisa tapasi rosvoja, jotka varastamisen toimissa liikkuivat. Silloin hän noitten luoksi meni ja sanoi: "minä halusta tahtoisin varkaihin teidän avuksenne." Luullen hänen tarkoin tuntevan näitä seutuja rosvot oikein ihastuivat. Kaisaliisa sitten huonehien edustalle juoksi huutaen: "kuulkaa ihmis- kullat! onko teillä tavaraa mitään? me varastaa tahtoisimme." Nytpä rosvot hämmästyen ajattelivat: "hiitehen tuommoinen auttaja," sekä rupesivat tuumimaan, mitenkä Kaisaliisasta taas pääsisivät. He sentähden hänelle sanoivat: "kylän edustalla on pastorilla nauris-maa, mene sieltä meille nauriita noutamaan." Kaisaliisa kohta tuonne läksikin ja ryhtyi hakemisen toimeen, mutta laiskuus häntä niin pahanpäiväisesti riivasi, ett'ei hän tällä välin kertaakaan viitsinyt kyykysiltänsä pystyyn nousta. Silloimpa sattui eräs mies sieltä ohitse astumaan, huomasi tuon kummituksen ja pelästyi pahasti, arvellen pahan-hengen siinä olevan nauris-maata myljäämässä. Hän nyt kiiruusti juoksi kylän pastorin luoksi ja sanoi hänelle: "teidän nauris-maassanne paha-henki köntii." - "Voi senkin harmia," vastasi pastori, "minun on toinen jalkani halvauksen viassa, enkä siis pääse tuota pahaa-polvea sieltä manaamaan." Tähän mies vastasi: "kyllä minä teidät selässäni kannan," sekä raahasi hänet muassaan. Ja kun sitten pellon veräjälle saapuivat, Kaisaliisa kaskotellen nousi pystyhyn ja rupesi lähtöä tekemään. "Kas! kas! tuossa itse paha-henki!" kirkasi pastori, miehen selästä maahan hypähtäen, ja molemmat nyt kiiruimman kautta koipensa sieltä korjasivat, ja hengen-hädissänsä pastori, vaikka hänen toinen jalkansa halvattuna oli, pääsi ketterämmin kippaamaan, kuin terveillä jaloillaan tuo mies, joka hänen oli kantanut selässänsä.
Der var engang en mand og en kone, som hed Frits og Lise. En dag sagde Frits til sin kone: "Jeg går nu lidt ud i marken. Sørg for at have noget god mad til mig, når jeg kommer hjem." - "Gå du kun, lille Frits," svarede hun, "du skal nok blive tilfreds med mig." Da spisetiden nærmede sig, tog hun en pølse ned fra skorstenen, lagde den på en pande med smør og satte det over ilden. Pølsen sydede og brasede, og Lise stod og holdt på skaftet af panden, helt hensunken i sine egne tanker. Pludselig faldt det hende ind, at pølsen jo i grunden godt kunne stå og stege videre, mens hun gik ned i kælderen og tappede øl. Hun tog altså en kande og gik ned ad trappen, men lige da hun var begyndt at tappe, blev hun bange for, at hunden deroppe skulle snappe pølsen, og en, to, tre fløj hun op ad trappen. Men det var for sent. Spids havde allerede pølsen i munden og slæbte af sted med den. Lise var ikke sen, hun løb efter hunden, helt ud over marken, men den var hurtigere end hun og sprang af sted med pølsen i munden. "Borte er borte," tænkte Lise og vendte om, og da hun havde løbet sig træt, gik hun ganske langsomt hjem. Imidlertid løb øllet stadig ud af tønden, for Lise havde ikke drejet hanen om, og da kanden var fuld, løb det ud på gulvet, lige til tønden var helt tom. Lise så allerede på trappen, hvad der var sket. "Hvad skal jeg nu gøre, for at Frits ikke skal mærke det," tænkte hun. Da hun havde tænkt frem og tilbage i nogen tid kom hun til at huske på, at der oppe på loftet stod en sæk fint hvedemel, den ville hun tage ned og strø melet over øllet. "Ja, sådan er det," tænkte hun, "spar i tide, så skal ej nød du lide." Derpå gik hun op på loftet, bar sækken ned og kastede den lige over ølkanden, så den væltede, og alt Frits' øl flød ud over gulvet. "Det var ret," tænkte hun, "har du ædt fisken, kan du æde sennepen med." Derpå strøede hun melet over hele gulvet, og da hun var færdig var hun helt glad og stolt over så pænt og rent, der så ud.

Ved middagstid kom Frits hjem. "Nå, hvad har du så til mig, lille kone?" spurgte han. "Ja, jeg ville jo have stegt dig en pølse, Fritsemand," svarede hun, "men medens jeg tappede øl, snappede hunden pølsen, og mens jeg så løb efter den, rendte alt øllet ud, og da jeg ville tørre op med hvedemel, kom jeg til at vælte kanden med dit øl, men du skal ikke være ked af det, kælderen er allerede tør igen." - "Lise, Lise," svarede Frits og rystede på hovedet, "det skulle du ikke have gjort. Først lader du hunden snappe pølsen og alt vores gode øl løbe ud, og så spilder du oven i købet det fine, dyre mel." - "Ja, ja, lille Frits," svarede konen, "det måtte du virkelig have sagt mig. Det kunne jeg da umuligt vide."

"Når jeg har sådan en kone, er det nok bedst, jeg passer bedre på en anden gang," tænkte Frits. Han havde samlet en ganske køn slump penge sammen i sølv, dem vekslede han nu i guld og sagde til Lise: "Kan du se alle de små guldspurve? Dem lægger jeg i en krukke og graver dem ned ude i stalden. Men jeg vil råde dig til at holde fingrene af fadet." - "Jeg skal såmænd ikke røre dem, lille Frits," svarede hun, og derpå gik han. Mens hun nu var alene hjemme, kom der to bissekræmmere, som ville sælge lerfade og krukker. "Jeg har ingen penge," svarede Lise, "men hvis I kan bruge guldspurve, så vil jeg nok have noget." - "Ja, hvorfor ikke, lad os se på dem," svarede de. "Gå så ud i stalden og grav under krybben," sagde Lise, "så finder I det nok, men jeg tør ikke gå med jer." Gavtyvene gik derud, og da de fandt guldet, stak de af og lod krukker og fade i stikken. Lise syntes, at det var synd ikke at bruge alle de nye ting, og da der var mere end nok i køkkenet, slog hun bunden ud på alle krukkerne og hængte dem til pynt på gærdestavene udenfor huset. Da Frits kom hjem og så det, spurgte han: "Hvad har du nu gjort, Lise?" - "Jeg har købt det altsammen for guldspurvene ude i stalden," svarede hun, "men jeg har ikke taget noget af krukken, jeg lod bissekræmmerne selv gå ud og grave det op." - "Herregud, Lise," sagde Frits, hvordan er det dog, du bærer dig ad? Det var jo ikke guldspurve, men det pure guld, alt hvad vi ejede." - "Ja, lille Frits," svarede hun, "men det måtte du virkelig have sagt mig, ellers kunne jeg da ikke vide det."

Lise stod nu og tænkte sig lidt om, så sagde hun: "Hør, Frits, vi skal nok få vores guld igen. Lad os løbe efter tyvene." - "Ja, kom så," svarede Frits, "men lad os tage noget smør og ost med, så vi har noget at leve af på vejen." De begav sig nu af sted, og da Frits var raskest til bens, sakkede Lise agterud. "Det er en ren fordel," tænkte hun, "når vi så skal hjem er det mig, som har forspring." De kom nu til et bjerg, hvor der på begge sider af vejen var dybe hjulspor. "Nej, se bare, hvor de har revet og flået i den stakkels jord," tænkte Lise, "den bliver såmænd aldrig i sine levedage hel igen." Hun bukkede sig ned for at stryge smørret på hjulsporene, så hjulene kunne gå lettere, og derved faldt der en ost ud af hendes lomme og trillede ned ad bjerget. "Den vej går jeg ikke en gang til," tænkte hun, "det er bedst, en af de andre render ned efter den," og derpå tog hun en anden ost og kastede den ned ad bjerget. Men de kom ikke igen, og hun kastede da en tredie ost derned. "Måske holder de ikke så meget af at gå alene," tænke hun, og da heller ingen af de tre viste sig igen, rullede hun den fjerde ned til dem. "Det er noget løjerligt noget," tænkte hun, "men det kan jo være, at den sidste er faret vild." Til sidst blev hun gal i hovedet og kastede både den femte og den sjette derned, og så havde hun ikke flere. En tid lang blev hun stående og ventede, men da der stadig ikke kom nogen, tænkte hun: "I er gode at sende af sted efter døden, for I bliver så rart længe borte, men tror I, jeg gider stå og vente på jer. Nu går jeg, så kan I komme bagefter, I har yngre ben end jeg." Hun gik videre, og nogen tid efter nåede hun Frits, som stod og ventede på hende, fordi han gerne ville have noget at spise. "Lad mig nu få noget af det, du har med," sagde han, og hun rakte ham et stykke tørt brød. "Hvor er smørret og osten?" spurgte han. "Smørret har jeg såmænd smurt i hjulsporene, lille Frits," svarede hun, "men ostene kommer nok snart. Jeg tabte den ene, og så sendte jeg de andre af sted for at hente den." - "Det skulle du ikke have gjort, Lise," sagde han, "det er dog for galt at smøre smørret på landevejen og rulle ostene ned ad bjerget." - "Ja, det kunne jeg da virkelig ikke vide, Frits," svarede hun, "det måtte du da have sagt mig."

De spiste nu deres tørre brød. "Du har vel låset ordentligt inden du gik hjemmefra, Lise?" spurgte Frits. "Nej, det skulle du virkelig have sagt mig, lille Frits." - "Så er det bedst, du går hjem og gør det. Tag også noget mad med, så venter jeg på dig her." Lise begav sig på hjemvejen, mens hun tænkte: "Ost og brød smager ham vist ikke rigtig. Det er bedre jeg tager nogle tørrede æbler og noget eddike med." Da hun kom hjem låsede hun den øverste halvdør og tog den nederste på skulderen, fordi hun tænkte, at når døren var i sikkerhed måtte huset vel være godt forvaret. Hun gav sig god tid. "Så kan han jo hvile sig så meget desto længere," tænkte hun. Langt om længe nåede hun ham. "Der kan du se, hvad for en klog kone, du har," sagde hun, "nu kan du selv passe på huset." - "Herregud, hvad er det dog for en kone, jeg har," råbte han, "går hun ikke hen og tager døren af huset, så alle og enhver kan rende derind. Nu er det for sent at gå hjem igen, men du skal sandelig få lov til at slæbe den dør selv." - "Det skal jeg nok, lille Frits," svarede hun, "men æblerne og krukken med eddike er alt for tunge. Jeg hænger det på døren, så kan den bære det."

De gik nu ind i skoven og ledte efter tyvene, men fandt dem ikke, og da det blev mørkt, klatrede de op i et træ for at sove der om natten. Et øjeblik efter kom der et par af den slags fyre, som tager med, hvad der ikke vil følge med, og finder, hvad ingen har tabt. De satte sig lige under træet. Frits lod sig forsigtigt glide ned på den anden side og samlede nogle sten, som han ville slå tyvene ihjel med, men han kunne ikke ramme dem. "Nu er det nok snart morgen," råbte de, "blæsten ryster grankogler ned." Lise sad deroppe med døren på skulderen. Den var så tung, og da hun troede det var æblerne som var skyld deri, sagde hun til Frits: "Jeg bliver nødt til at kaste æblerne ned." - "Det må du ikke," svarede han, "så røber du os jo." - "Jamen, jeg kan ikke holde det ud længere," klynkede hun. "Nå så gør det da i pokkers skind og ben." Æblerne trillede nu ned mellem grenene og tyvene dernede sagde: "Fuglene taber nok noget." Døren blev imidlertid ved at være lige tung og Lise sagde lidt efter: "Jeg bliver nødt til at kaste eddiken ned." - "Det må du ikke," svarede han, "så røber du os jo." - "Jamen, jeg kan ikke holde det ud," sagde hun ynkeligt. "Nå, så gør det da for pokker." Da eddiken dryppede ned på tyvene sagde de: "Duggen falder nok allerede." - "Det skulle da vel ikke være døren, der er så tung," tænkte Lise, da det slet ikke hjalp. "Nu kaster jeg døren ned, Frits." - "Det må du virkelig ikke," svarede han, "du røber os jo." - "Jamen jeg kan slet ikke holde det ud," stønnede hun. "Ja så gør det da i djævelens navn." Det gav et ordentligt brag, da døren faldt ned, og tyvene for forfærdet op. "Det er fanden, der kommer efter os," råbte de og løb af sted af alle livsens kræfter og lod alle deres sager ligge. Da Frits og Lise klatrede ned af træet, fandt de alt deres guld og tog det med sig.

Da de kom hjem, sagde Frits: "Nu må du også være flittig og bestille noget, Lise." - "Ja, det skal jeg nok, lille Frits," svarede hun, "nu går jeg ud på marken og mejer korn." Da hun var kommet derud, tænkte hun: "Skal jeg nu spise, før jeg mejer, eller skal jeg sove, før jeg mejer? Det er vist bedst, jeg spiser først." Da hun havde spist, blev hun søvnig, og da hun begyndte at meje, kom hun halvt i søvne til at skære alle sine klæder itu, forklæde, skørt og særk. Da hun vågnede, lå hun der halvnøgen og kunne slet ikke hitte ud af det. "Er det mig, eller er det ikke mig," sagde hun, "nej, nej, det kan ikke være mig." Imidlertid faldt natten på, og hun løb da hjem, bankede på ruden og råbte: "Halløj, Frits, jeg ville gerne vide, om Lise er hjemme." - "Hun ligger derinde og sover," svarede han. "Nå, så er jeg allerede kommet hjem," tænkte hun og løb videre.

Lidt efter mødte hun nogle fyre, som var ude for at se at finde noget at stjæle. "Skal jeg hjælpe jer?" spurgte hun, og da tyvene tænkte, at hun måtte være kendt der, sagde de ja. Lise gik nu hen og stillede sig op udenfor et hus og råbte: "Halløj, hvad har I. Vi vil gerne stjæle." - "Det går aldrig godt," tænkte tyvene, og ønskede bare, de var af med hende igen. "Kan du gå ud og hente os nogle af de roer, der står henne på præstens mark," spurgte en af dem. Lise gik derud og bukkede sig ned og begyndte at hale roerne op, men hun var så doven, at hun ikke gad rette ryggen. I det samme kom en mand gående forbi. Han blev stående og så på hende og troede, det var fanden selv, som rodede omkring i roerne. Han løb nu af alle kræfter hen til præstegården og råbte: "Hr. pastor, hr. pastor, djævelen roder omkring ude i jeres roer." - "Gud forbarme sig," sagde præsten, "og jeg halter så jeg kan ikke engang gå ud og mane ham bort." - "Så skal jeg tage eder på ryggen," sagde manden og travede af sted med ham. Da de kom ud på marken rejste Lise sig netop. "Det er djævelen, det er djævelen," råbte præsten, og så løb de begge to, og af lutter angst løb præsten meget hurtigere på sit halte ben end manden på sine to raske.




Vertailla kahta kieltä:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.