Frederico e Catarina


Reetu ja Kaisaliisa


Houve, uma vez, um moço que se chamava Frederico e uma moça que se chamava Catarina; tinham-se casado e viviam a vidoca dos recém-casados. Um dia, disse Frederico;
- Vou ao campo, querida Catarina, e, quando eu voltar, quero encontrar qualquer coisa bem quentinha em cima da mesa, para matar a fome; e cerveja bem fresquinha para matar a sede.
- Está bem, querido Frederico, - respondeu a mulher; - podes ir sossegado, que arranjarei tudo direitinho.
Ao se aproximar u hora do almoço, ela tirou uma salsicha do fumeiro, colocou-a nu frigideira, com manteiga, e levou-a ao fogo. Nilo demorou multo a salsicha começou a fritar fazendo espirrar gordura por todos os lados; enquanto isso, Catarina segurava o cabo da frigideira, muito pensativa. De repente, lembrou-se: "Enquanto a salsicha vai fritando, poderias ir buscar a cerveja na adega." Então arrumou direito a frigideira, pegou uma jarra e desceu à adega para tirar cerveja. Abriu a torneira, a cerveja começou a jorrar para a jarra e ela olhava pensativa; mas lembrou-se: "Oh, e se o cachorro na minha ausência entra na cozinha e rouba-me a salsicha da frigideira? Era só o que faltava!" Largou a jarra e disparou para a cozinha.
Mas chegou tarde demais, o velhaco já estava com a salsicha na boca e ia arrastando-a para fora. Catarina saiu correndo atrás dele pelo meio do campo, mas o animal era mais esperto e mais ligeiro das pernas do que ela; não largou a salsicha e meteu-se no meio do mato.
- Pois que vá! - exclamou Catarina voltando pelo caminho, cansada e afogueada de tanto correr. Assim, muito calmamente entrou em casa enxugando o suor do rosto.
Enquanto isso, a cerveja ficou escorrendo do barril, porque ela se tinha esquecido de fechar a torneira. Enchendo a jarra, a cerveja passou a escorrer pelo chão, espalhando-se pela adega inteira. Quando chegou no alto da escada que ia dar à adega, Catarina viu aquele desastre e exclamou:
- Deus meu! Que hei de fazer agora para que Frederico não veja esse estrago?
Depois de refletir um pouco, lembrou-se de que ainda sobrara da última quermesse um saco de farinha de trigo. Foi buscá-lo no canto onde estava e espalhou-o por cima da cerveja esparramada.
- Muito bem, - disse ela - quem sabe guardar sempre encontra no momento preciso. Mas, arrastando o saco com muita pressa, esbarrou desastradamente na jarra cheia, entornando-a, e a cerveja ajudou, também a lavar a adega.
- Bem, - disse ela, - aonde vai um deve ir o outro também.
E espalhou bem a farinha por toda a adega; depois disse, muito satisfeita com o trabalho:
- Agora sim! Vejam como está tudo limpo e bonito!
À hora do almoço, Frederico voltou para casa.
- Então, mulher, que me preparaste de bom?
- Ah, querido Fred! - respondeu ela, - eu quis fritar uma salsicha para ti, mas, enquanto fui buscar a cerveja na adega, o cachorro roubou a salsicha; enquanto fui correndo atrás do cachorro, a cerveja derramou-se, espalhando-se pela adega. Quando fui enxugar a cerveja com a farinha, entornei a jarra. Mas não te aborreças, a adega está toda limpinha e brilhante outra vez!
- Ah, Catarina, - disse Fred. - Não devias ter feito isso. Deixas roubar a salsicha, esvazias a cerveja e ainda por cima espalhas, perdendo, toda a nossa melhor farinha!
- É, Fred, eu não sabia, devias ter-me dito.
O marido, então, se pôs a pensar: "Com uma mulher assim, é preciso precaver-se!" Ele tinha justamente economizado uma regular soma de moedas de prata; trocou- as em moedas de ouro e disse a Catarina:
- Olha aqui, mulher, são tremoços loirinhos. Vou guardar dentro deste pote e enterrar no estábulo, sob a manjedoura da vaca. Mas não te metas com ele, pois do contrário te arrependerás.
- Não, Fred, - disse ela, - não o farei, com toda a certeza.
Mas assim que Fred saiu, chegaram à aldeia alguns vendedores ambulantes, levando potes e vasilhas de barro para vender. Chegando à casa de Catarina, perguntaram se desejava comprar alguma coisa.
- Ah, boa gente, - disse ela, - não posso comprar nada. Dinheiro não tenho, só se quiserem tremoços bem loirinhos.
- Tremoços loirinhos? Por quê não? Deixa-nos ver.
- Ide procurar no estábulo por baixo da manjedoura da vaca, lá está enterrado um pote cheio deles. Eu não posso ir.
Os patifes não perderam tempo, puseram-se a cavoucar e logo desenterraram o pote cheio de moedas de ouro. Meteram tudo nos bolsos e, mais que depressa, fugiram, deixando na casa a pobre mercadoria de barro.
Catarina então pensou: já que ficara com todas essas vasilhas novas era preciso aproveitá-las. Como na cozinha não precisasse de nada, tirou os fundos dos potes e colocou-os como ornamento nas estacas da cerca em volta da casa. Quando Fred voltou e viu aquela decoração de um gênero diferente, perguntou:
- Que significa isso, Catarina?
- Comprei tudo com os tremoços enterrados debaixo da manjedoura. Não fui eu que os desenterrei; os vendedores tiveram que se arranjar sozinhos.
- Ah, mulher, o que fizeste? Não eram tremoços, mas ouro puro. Era tudo o que possuíamos na vida! Não devias ter feito isso!
- Oh, Fred - respondeu ela, - eu não sabia. Devias ter-me dito.
E Catarina se pôs a refletir; depois de certo tempo disse:
- Escuta, Fred, vamos reaver o nosso ouro. Vamos perseguir os ladrões.
Fred respondeu:
- Sim, vamos tentar. Mas leva um pouco de manteiga e queijo para termos o que comer durante o caminho.
- Sim, Fred, levarei tudo.
Puseram-se a caminho, mas como Fred andava mais depressa, Catarina foi ficando para trás. "Tanto melhor, - pensava ela, - pois quando voltarmos eu estarei na frente um bom pedaço."
Daí a pouco chegaram a uma colina bastante íngreme, cuja estrada tinha sulcos profundos dos dois lados.
- Oh, veja só como esta pobre terra está toda machucada e ferida! - disse ela; - nunca mais se curará!
Profundamente penalizada, pegou a manteiga e untou as rachaduras de um lado e de outro para que não ficassem tão maltratadas pelas rodas. Mas quando se curvou para fazer o seu ato de misericórdia, um dos queijos caiu-lhe do bolso e desceu rolando pelo morro abaixo.
- Já fiz a caminhada para cima uma vez, - murmurou ela, - não vou agora descer para tornar a subir. Que vá outro buscá-lo.
Assim dizendo, pegou o outro queijo e jogou-o atrás do primeiro. Mas os queijos não voltavam e, então, ela pensou:
- Talvez estejam esperando um companheiro, por não gostar de voltar sozinhos!
E fez rolar para baixo um terceiro. E como os três não se resolviam a voltar, ela pensou:
- Realmente, não sei o que quer dizer isto! É provável que o terceiro queijo tenha errado o caminho. Vou mandar um quarto buscá-los.
Mas o quarto não se comportou melhor que os outros. Então Catarina irritou-se e atirou o quinto e depois o sexto queijo, que eram os últimos.
Ficou um certo tempo esperando que voltassem, mas como nenhum voltasse, exclamou:
- Lerdos e poltrões como sois, poderia mandar-vos chamar a morte! Se imaginam que vou esperar mais tempo, enganam-se! Eu vou seguindo o caminho; podeis correr e alcançar-me se quiserdes, pois tendes pernas mais fortes que as minhas.
Catarina prosseguiu o caminho e alcançou Fred, que tinha parado para a esperar, pois estava com muita fome e desejava comer alguma coisa.
- Bem, deixa-me ver o que trouxeste para comer.
Catarina deu-lhe pão seco.
- E a manteiga? E o queijo? Onde estão? - perguntou o marido.
- Oh, Fred! - respondeu ela. - Passei a manteica nos sulcos da estrada; quanto aos queijos logo estarão aqui: um escapou do meu bolso e eu então mandei os outras atrás para que fossem buscá-lo.
- Não devias ter feito isso, Catarina, - disse Fred, - untar a estrada com a manteiga e mandar os queijos rolando morro abaixo!
- Oh, Fred, se me tivesses dito! - exclamou vexada.
Tiveram, então, de comer pão seco; enquanto comiam, Fred perguntou:
- Fechaste bem a casa, Catarina?
- Não, Fred, devias ter-me dito antes.
- Então volta para casa e tranca bem a porta, antes de irmos mais adiante; assim aproveitas para trazer o que comermos; eu te ficarei esperando aqui.
Catarina voltou para casa, resmungando consigo mesma:
- Fred quer alguma coisa para comer. Queijo e manteiga não lhe agradam. Levarei um saco de peras secas e uma garrafa de vinho.
Tendo reunido essas coisas, fechou a parte de cima da porta com cadeado, arrancou a parte de baixo e carregou no ombro, imaginando que a casa ficaria melhor guardada se ela pessoalmente guardasse a porta. Pelo caminho, não se apressou, pensando com isso proporcionar um descanso mais prolongado a Fred. Quando chegou ao ponto onde ele a esperava, deu-lhe a porta da casa dizendo:
- Aqui está a porta da casa, Fred. Assim podes guardar tu mesmo a casa.
- Oh, Deus meu! - disse Fred, - como é inteligente a minha mulher! Trancou a parte de cima da porta e arrancou a parte debaixo, por onde qualquer pessoa pode entrar mais facilmente! Agora é tarde demais para voltar, mas, já que trouxeste a porta até aqui, tu a poderás continuar a carregar.
- Carrego a porta de boa vontade, - respondeu Catarina, - mas as peras e o vinho pesam muito; vou pendurar o saco e a garrafa na porta para que ela os carregue.
Pouco depois, chegaram a uma floresta e se puseram a procurar os ladrões, mas não os encontraram. Sendo já muito escuro, treparam os dois numa árvore, a fim de passar aí a noite. Nem bem tinham chegado lá em cima, surgiram os malandros que lhes tinham roubado as moedas e, por coincidência, sentaram-se justamente debaixo da árvore na qual os dois tinham subido; acenderam uma fogueira e se dispunham a repartir a presa.
Fred cautelosamente desceu pelo outro lado da árvore, apanhou uma porção de pedras e tornou a subir, com a firme intenção de liquidar os ladrões a pedradas. Mas as pedras não os atingiram e os ladrões exclamaram:
- Daqui a pouco vai clarear o dia, o vento já está sacudindo as pinhas.
Durante o tempo todo, Catarina tinha ficado com a porta no ombro e como o peso era grande ela pensou que a culpa era das peras secas. Então disse:
- Fred, preciso atirar fora estas peras.
- Não, Catarina, - respondeu o marido, - não faças isso agora, poderia nos trair.
- Ah, Fred, preciso atirá-las; estão pesadas demais.
- Então atira e que o diabo te leve.
As peras secas rolaram de cima da árvore, por entre os galhos, e os malandros disseram:
- Veja só o que estão fazendo os passarinhos!
Pouco depois, como a porta continuasse a pesar, Catarina disse:
- Ah, Fred, preciso atirar fora o vinho.
- Não, não! - respondeu Fred, - poderia nos trair.
- Mas preciso atirá-lo, Fred! Está muito pesado.
- Então atira e que o diabo te leve.
Ela despejou o vinho em cima dos malandros e estes disseram:
- Olha, já está caindo o orvalho.
Daí a pouco, porém, Catarina refletiu: "Será que é a porta que está pesando tanto?" e disse:
- Fred, tenho de jogar a porta.
- Não faças isso, Catarina! Ela nos trairá.
- Ah, Fred, preciso fazê-lo. Não aguento mais o peso.
- Não, Catarina, aguenta mais um pouco.
- Não, Fred, não posso... Já está escorregando!
- Então jogue e que o diabo te leve, - respondeu irritado o marido.
E a porta desceu, fazendo um barulhão enorme, por entre os galhos. Os malandros, assustados, disseram:
- É o diabo que vem descendo da árvore!
Então trataram de fugir a toda pressa, largando no chão o fruto da pilhagem. Quando amanheceu, Fred e a mulher desceram da árvore, encontraram no chão todo o dinheiro e voltaram para casa. Assim que chegaram, Fred disse:
- Agora, porém, Catarina, tens de trabalhar duro e fazer tudo direito!
- Sim, Fred, naturalmente, - respondeu ela. - Irei ao campo ceifar o trigo.
Quando chegou ao campo, ela se pôs a pensar:
- "Será melhor comer antes de ceifar, ou será melhor dormir primeiro? Bem, comerei primeiro."
Depois de comer, ficou caindo de sono; começou a ceifar sem enxergar direito o que fazia, de tanto sono; assim cortou a roupa em dois pedaços, avental, saia e blusa. Despertando dessa longa sonolência, viu-se meio nua, então perguntou a si mesma:
- Será que sou mesmo eu? Não, não pode ser! Não sou eu que estou aqui!
Nisso a noite foi escurecendo; Catarina correu para casa e bateu na vidraça da sala onde eslava o marido e chamou:
- Fred!
- Que aconteceu? - perguntou o marido.
- Quero saber se a Catarina está aí dentro.
- Está, sim! Está lá dentro dormindo.
- Nesse caso eu estou em casa - disse ela, e saiu correndo.
Lá fora, Catarina viu alguns ladrões que queriam furtar. Aproximou-se deles e disse:
- Quero ajudar-vos também.
Os ladrões concordaram, julgando que ela conhecesse bem o lugar. Mas Catarina, colocando-se diante das casas, perguntava:
- Minha boa gente, que tendes aí? Nós queremos roubar!
Pensando que ela queria vingar-se deles, os ladrões trataram de se ver livres dela e disseram-lhe:
- À entrada da aldeia, o pároco tem uma porção de nabos amontoados no campo; vai buscá-los para nós.
Catarina foi até o campo e começou a apanhar os nabos, mas era tão preguiçosa que tardava a mover-se. Nesse momento, ia passando um homem que a viu e parou, julgando que ela fosse o Diabo que estivesse ali colhendo os nabos. Correu à casa do pároco e disse:
- Reverendo, o diabo está no vosso campo, arrancando todos os nabos.
- Pobre de mim! - respondeu o padre, - estou com um pó machucado e não posso ir lá exorcismá-lo!
O homem, então, disse:
- Isso não tem importância; eu vos carregarei nas costas!
Quando chegaram ao campo, Catarina pôs-se de pé, espichando-se toda.
- Ah, é o diabo, é o diabo! - exclamou apavorado o padre, e deitou a correr juntamente com o homem.
Tão grande era o medo, que o pároco, com o pé machucado, corria mais depressa do que o outro que o carregara nas costas e que tinha os pés sãos.
Oli muinoin Reetu niminen mies ja Kaisaliisa niminen vaimo; he naimisissa olivat, elellen keskinäisessä sovussa, kuten vasta-nainehet ainakin. Eräänä päivänä Reetu sanoi: "minä nyt pellolle lähden, Kaisaliisaseni; soisimpa halusta, että, kun työstäni palaan, pöydällä olisi jotakin paistettua syötäväkseni sekä kaljaa raikasta janohoni." - "Mene sinä vain, Reetu kulta," vastasi Kaisaliisa, "mene vain, kyllä minä sinulle mieliksi tuon toimitan." Kun sitten ruo'an aika lähestyi, otti hän savu-torvesta makkaran, pisti sen paistin-pannuhun, pani tuohon voita vähäsen sekä nosti tulelle pannun. Pihisten makkara rupesi paistumaan, ja Kaisaliisa siinä vieressä seisoi, pitäen pannun-varresta kiinni sekä ollen omissa ajatuksissansa; ja nyt hänen mieleensä juolahti: "sillä välin, kuin makkara paistumassa on, sopii minun käydä kellarissa kaljaa laskemassa." Hän sentähden pannun asetti tasaisesti seisomaan, otti kannun, meni kellariin ja rupesi kaljaa laskemaan. Siinä nyt kalja kannuhun juoksi ja Kaisaliisa vieressä töllötteli, tuota tuijotellen, mutta silloin hänen päähänsä pöllähti: "noh oi riivattua! koira tuonne tupahan jäi irroilleen, se piankin saattaa makkaran kaapata pannusta; tuo vasta olisi harmi!" ja hui hai! tuokiossa hän kellarin portahia kippasi tupahan, mutta olipa jo rakki makkaran siepannut suuhunsa ja laahasi sitä laattialla muassansa. Eipä Kaisaliisaa kuitenkaan liika laiskuus vaivannut, hän koiraa hätyyttämään, tuo pihalle pujahtamaan, hän perästä pötkimään, ja nyt maar kelpo kilpa-juoksu alkoi; pian oli piha jäänyt, peltoa siis tallattihin eikä ojat estehenä, mutta koira oli Kaisaliisaa vilppahampi eikä hellittänyt makkaraa hampaistansa. Jopa kuitenkin Kaisaliisa väsymään rupesi, heitti koko koiran-ajon, mutisten itseksensä: "mikä mennyttä on, se poissa pysyköön," sekä kiersi kotia-päin, siivosti tallustellen hiljalleen, palavoistaan päästäksensä. Tällä välin kalja juoksemistansa juoksi tynnyristä, sillä eipä Kaisaliisa ollut tappia pistänyt hanaan, ja kun kannu oli täytehen tullut eikä sinne enempää mahtunut, kalja kellarin laattialle meni eikä ennen lakannut juoksemasta, kuin oli koko tynnyri tyhjänä. Jo portahilta Kaisaliisa tämän kovan kohdan äkkäsi. "Noh kiusallista," hän huudahti, "mikä nyt neuvoksi, ett'ei Reetu mitään huomaisi." Hetken hän siinä ajatteli, mutta muistuipa viimein hänen mieleensä, että viimeisestä kirkonvihkiäis-juhlasta vielä oli aitan-parvella säästössä säkillinen mitä parahimpia nisu-jauhoja; net hän päätti sieltä noutaa sekä kellarin laattialle ripottaa, maahan juossutta kaljaa peittääksensä. "Niimpä niinkin," hän höpisi, "joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara," kömpi aitan ylisille, toi sieltä säkin sekä viskasi sen suoraa päätä kalja-kannun päälle, joten tuo kumohon kolahti, ja Reetu paran kalja nyt laattialle lorisi. "Oikein osattu! missä enin osa on, sinne loppukin joutukoon," jupisi Kaisaliisa, piroitti sitten jauhot kaikki pitkin koko kellarin laattiaa sekä sanoi, työnsä tehtyään, aivan ihastuksissansa: "nythän täällä vasta siistiltä ja somalta näyttää!"
Puoli-päivän aikoihin tuli Reetu kotia. "Noh, vaimoseni, mitähän lienet minulle valmistanut?" - "Voi. Reetu kulta," tämä vastasi, "ai'oimpa sinulle makkaraa paistaa, mutta sillä välin, jolloin olin kellarissa kaljaa laskemassa, koira makkaran kaappasi pannasta, ja sillä aikaa, kuin minä koiraa ajoin takaa, kalja tynnyristä juoksi laattialle, ja kun minä nisu-jauhoilla koetin laattiaa kuivaksi, kaasimpa vielä kalja-kannunkin kumohon, mutta ole huoleti, jo on kellari taas oikein siivossa." Sanoipa tuohon Reetu: "Kaisaliisaseni, Kaisaliisaseni! tuo sinun olisi pitänyt jättää tekemätä! kukapa käski koiran vietäväksi heittää makkaran sekä antaa kaljan juosta tynnyristä, ja siinähän vasta hullu olit, kun hukkahan kaasit meidän kelpo jauhomme!" - "Noh niin, Reetuseni, enhän minä tuota tietänyt, olisihan sinun sitä sopinut ennen sanoa."
Ajattelipa silloin mies: "koska näin on vaimos laita, täytyyhän sinun olla paremmin varuillas." Hänellä nyt oli takanansa joltinenkin summa markkoja, net hän kullaksi vaihetti ja sanoi sitten Kaisaliisalle: "katsoppas näitä kelta-kolikoita! nämät minä pataan panen ja sen ma kätken navettahan hinkalon partten alle, mutta älä sinä sitä käy koskemassa, muutoin paha sinun perii." - "Empä suinkaan, Reetu kulta," vakuutti vaimo. Kun sitten Reetu oli kotoa lähtenyt, tuli talohon kaupustelioita, joilla oli myytäväksi maljoja sekä muita savi-astioita, ja nuot nuorelta emännältä kysyivät, haluttaisiko häntä mitään ostaa heiltä. "Voi ystävä kullat," vastasi Kaisaliisa, "eipä minulla rahaa ole penniäkään enkä siis kykene mitään ostamaan, mutta jos teille kelpaisi kelta-kolikot, minä halustakin ostaisin." - "Vai kelta-kolikoita! miks'ei maar, tuokaa niitä tänne näytteeksi." - "Menkää navettaan ja hakekaa hinkalon partten alta, sieltä te noita löydätte; itse en minä sinne uskalla lähteä." Nämät veijarit menivätkin hakemaan sekä löysivät pelkkää kultaa. Sen he sieltä omaksensa korjasivat ja juoksivat sitten tiehensä, jättäen huonehesen maljansa ja muut astiansa. Kaisaliisa mielestänsä arveli, että hänen myöskin tulisi joksikin käyttää näitä uusia astioitaan, ja koska kyökissä tuollaisia ennaltaan oli kylliksi, hän sentähden jokaisesta särki pohjan sekä pisti net kaikki koristeeksi talon ympärillä olevan aidan seipäihin. Illalla kotia tullessaan nämät koristeet nähtyänsä Reetu Kaisaliisalta kysyi: "mitähän nyt olet tehnyt?" - "Olen ostanut, Reetuseni, noilla kelta-kolikoilla, jotka hinkalon partten alla kätkössä olivat; itse en suinkaan tuolla käynyt, vaan kaupustelivat mitä kävivät sieltä hakemassa." - "Voi sinua, vaimo parka," valitti Reetu, "olethan nyt hyvänkin työn tehnyt! nuot kelta-kolikot pelkkää kultaa olivat ja siinä koko omaisuutemme; soisin maar hartahimmasti, että työ tuommoinen olisi sinulta tekemätä jäänyt."
Kaisaliisa hetkisen seisoi miettien ja sanoi sitten: "kuuleppas Reetu armahani! kullat kyllä saamme vielä kynsihimme, jos vain lähdemme noita varkaita takaa ajamaan." - "Noh, mennään kuin mennäänkin," vastasi Reetu, "sopiihan meidän koettaa; mutta ota voita ja juustoa mukahas, että meillä on matkalla syötävää tarpeeksi." - "Otan kyllä, Reetuseni." He sitten liikkeelle läksivät, ja koska Reetun oli koivet notkeammat, hän edeltä tallustamaan. "Tämä minulle eduksi," ajatteli Kaisaliisa, "jos kotia palaisimme, olisinhan minä hiukan voitolla." Nyt he ahteelle tulivat, jossa oli tiessä molemmin puolin syvät pyörän-jäljet. "No voi sentään, miten ovat tuota maa parkaa repineet, rutistaneet ja nylkeneet! eipä tuommoiset vammat iki päivinä parane." Ja sääli hänen sydämmensä valloitti, hän voinsa otti ja voiteli sillä, varhoja, sekä oikealla että vasemmalla puolella olevaa, ett'eivät pyörät niitä noin pahasti pääsisi lyöttämään; ja kun hän tätä armeliaisuuttaan osoittaessansa kumarruksissaan kykytti, putosi juusto hänen taskustansa ja kieri mäestä alas. Sanoi silloin Kaisaliisa: "jo olen kerran tämän ahteen astunut, eikä minua haluta sitä toistamiseen kiivetä, menköhön joku muu juustoani tuolta noutamaan." Hän sentähden otti toisen juuston ja laski sen kierimään alas. Mutta eipä kumpaakaan kuulunut, ja vaimo vielä kolmannenkin pani menemään samaa tietä, sillä arvelipa hän: "ehkä siinä odottavat kumppania eivätkä halusta kahden kulje." Kun nyt juustot kaikin kolmen sinne jäivät, hän ajatteli: "aivanhan ihmeellistä mitä tämä tämmöinen tietää! ehkä lienee niin pahasti käynyt, ett'ei tuo kolmas ole tietä oikein osannut, vaan mennyt eksyksiin, lähetämpä vielä neljännenkin, toisia tänne huutamaan." Mutta eihän neljäskään asiaansa ajanut sen paremmin, kuin kolmas. Silloin suuttui Kaisaliisa sekä viskasi tuonne vielä viidennen ja kuudennenkin, ja nytpä juustot kaikki olivat menojansa menneet. Kappaleen aikaa hän siinä vielä seisoskeli kurkistellen, näkyisi niitä palaavan, mutta koska ei mitään näkynyt eikä kuulunut, hän harmissansa huusi: "noh tepä kuolemaa kutsumaan olisitte kelpo sanan-saattajia, jotka tuskin milloinkaan palaamista teette; luuletteko minua haluttavan istua täällä kaiken päivää teitä odottamassa? minä matkoihini menen ja teidän sopii nuoremmaksenne juosta perästäni." Kaisaliisa nyt liikkeelle läksi ja saavutti piankin Reetun, joka oli pysännyt vaimoansa odottamaan, sillä hänen jo rupesi ruokaa tekemään mieli. "Annappas nyt tänne, mitäs olet evääksi ottanut mukahas." Vaimo hänelle kuivaa leipää kurotti. "Missä voi ja juusto?" kysyi mies. "Eipähän sitä olekkaan, Reetu kulta," vastasi Kaisaliisa, "voilla olen maantien varhoja voidellut, ja juustot kyllä kohta tänne tulevat; yksi minulta ensin karkasi, ja minä sitten muut lähetin tuota käskemään takaisin." Virkkoipa Reetu: "tyhmän työnhän sinä siinä teit; kuka tietä voilla voitelee ja juustojansa viskelee ahtehista alas!" - "Noh olkoon niinkin, Reetuseni, mutta olisipa sinun kuitenkin sitä sopinut ennenkin sanoa minulle."
Siinä sitten yhdessä söivät kuivaa leipäänsä ja Reetu lausui: "lukitsitko, Kaisaliisaseni, kotoa lähteissäs huoneemme oven?" - "En suinkaan, Reetu kulta, miksi et sitä minulle sanonut ennakolta!" - "Noh palaa sinä tästä kotiin ja pane huone lukkuun, ennen-kuin edemmäksi astumme; tuo myöskin muassas jotakin muuta syötävää, minä tänne jään sinua odottamaan." Kaisaliisa nyt kotia-päin luntustelemaan ajatellen: "Reetu jotakin muuta tahtoo syötäväksensä, häntä ehk'ei maittane voi eikä juusto, minä siis hänelle tuon kuivatuita omenia pussillisen sekä juotavaksi potillisen etikkaa." Kotoa lähteissään hän sitten yli-oven lukitsi, mutta ali-oven hän saranoilta nosti ja otti hartioillensa, arvellen että, koska ovi oli turvissa, myöskin huone olisi suojassa. Paluu-matkallansa ei Kaisaliisa kiirutta pitänyt, vaan ajatteli: "saahan Reetu levätä enemmän aikaa." Sitten miehensä viimeinkin saavutettuaan sanoi hän: "tästä saat tuvan oven, sopiihan sinun nyt itse panna huone lukkuun." - "Kas jopa nyt jotakin, minulla vasta viisas vaimo on! ottaa ali-oven pois sijaltansa, joten kuka hyvänsä huonehesen pääsee, ja salpaa yli-oven. Nyt jo kuitenkin on liian myöhäistä enään palata toistamiseen kotia, mutta koska olet oven tänne tuonut, täytyy sinun myöskin kantaa se edemmäksi." - "Tuon minä kylläkin kannan, Reetu kulta, mutta omenat ja etikka-potti minua liiaksi rasittaisivat; minä net oven niskaan ripustan, sekin kantakoon puolestansa."
Nyt he metsään menivät ja hakivat noita veijareita, mutta eivätpä heitä löytäneet. Kun viimein pimeä ennätti, kiipesivät puuhun, yötä pitääksensä. Mutta tuskin olivat istahtamaan ehtineet, jopa tuli tassutellen väkeä sellaista, joka kompeihinsa korjaa, mitä ei korjattavaa olisikkaan, sekä löytää kaluja kalliitakin, ennen-kuin nuot vielä ovat kadonneetkaan. He ihan sen puun juurelle pysähtivät, jonka oksilla istui Reetu ja Kaisaliisa, tekivät nuotion ja oikoilivat sen äärehen, saalistaan jakamahan. Reetu toiselta puolelta hiipi maahan, kokosi kiviä taskuihinsa ja kapusi taas puuhun, aikoen kivittää varkaat kuoliaksi. Mutta kivet eivät heihin osuneetkaan ja veijarit virkkoivat: "jo pian koittanee aamu, koska tuuli käpyjä kuusista varistelee." Kaisaliisalla yhä vain vielä oli ovi selässä, ja koska tämmöinen taakka raskaaksi rupesi käymään, arveli hän omenien painavan liiaksi sekä kuiskasi Reetulle: "minä omenat maahan viskaan." - "Älä nyt suinkaan, Kaisaliisaseni!" vastasi mies, "tuo meidät ehkä saattaisi ilmi." - "Voi Reetu kulta, minun täytyy, net minua julmasti rasittavat." - "Noh heitä sitten hiitehen!" Omenat nyt oksien välistä maahan karisemaan, ja miehet tuolla alhaalla sanoivat: "kah linnut sokasevat." Hetkisen kuluttua, koska ovi yhtä raskahana pysyi, Kaisaliisa virkkoi: "oi Reetuseni! täytyneehän minun kaataa pois potissa meidän etikkamme." - "Äläppäs kuitenkaan! jätä tuo teko tekemätä, sillä siitä saattaisivat huomata meidät." - "Voi, voi Reetu kulta, minun toki täytyy, se liian pahasti painaa." - "Noh kaada vaikka kissan konttiin!" Vaimo sitten etikan laski potista pulppuamaan, että sitä miestenkin päälle pärskyi, ja nämät nyt keskenänsä arvelivat: "johan kastetta rupee tihmuamaan." Viimein Kaisaliisan juolahti mielehen: "entä jos ovi tuo olisi, joka noin raskaalta tuntuu!" ja sanoipa hän sentähden: "Reetu omaiseni! minä oven pudotan tuonne alas." - "Älä Kaisaliisaseni, älä nyt millään muotoa, tuosta miehet varmaankin meidät äkkäisivät." - "Voi Reetuseni, minun täytyy, se aivan ankarasti niska-luitani kosee!" - "Älä Kaisaliisa kultaseni! pidä vain lujasti kiinni." - "Empä mitenkään tuota enään jaksa, Reetu armahimpani, ovi jo kynsistäni kirpoaa." - "Voi riivattua!" Reetu ärjäsi vihoissansa, "noh menköhön sitten vaikka Tuonelan tuville!" Silloin ovi kovasti kolahtaen lotkahti maahan ja miehet pelästyksissänsä kirkasivat: "itse paha-henkikö nyt puusta kopsahti," sekä pötkivät pakohon, jättäen jälkeensä kaikki tavaransa. Seuraavana aamuna, puusta alas kiivettyänsä, Reetu ja Kaisaliisa tuolta löysivät kaiken kultansa ja kantoivat sitten rahat kotia.
Kun taas olivat tuvassaan, Reetu Kaisaliisalle sanoi: "mutta nyt sinun myös tulee olla uskollisesti työssä." - "Tahdon niinkin Reetuseni, rupeenhan vaikka kohta, lähden pellolle eloa leikkaamaan." Sitten sinne tultuansa Kaisaliisa itsekseen mutisi: "ennen-kuin tästä työhön ryhdyn, kumpi nyt ensin paremmin sopinee, syöminen vai nukkuminenko? Noh niin, olkoon syöminen ensimmäinen." Nytpä Kaisaliisa syödä hotkimaan, ja kun hän syömästä oli päässyt, unesta silmät umpehen pakkasivat, mutta hän kuitenkin rupesi leikkaamahan, vaan leikkeli unen-horroksissa vaatteitaan, pannen vyö-liinansa, hameensa ja jopa paitansakkin aivan rääpäleiksi. Viimein uni hänen peräti valtasi, ja kun Kaisaliisa kau'an nukuttuansa vihdoinkin heräsi, hän siinä puoli-alastonna seisoi ja rupesipa hämmästyksissänsä höpisemään: "minäkö minä olen, vai enkö olekkaan minä? Voi, voi, minussa ei enään minua ole!" Sillä välin oli yö jo tullut, ja Kaisaliisa nyt kylähän juoksi, koputti miehensä tuvan akkunaa sekä huusi: "hoi Reetu!" - "Kuka siellä?" - "Soisimpa halusta tietäväni, onko Kaisaliisa tuolla tuvassa." - "On kuin onkin," vastasi Reetu, "hän vuoteella kai makaa nukkumassa." Tähän vaimo vastasi: "hyvä se! minä siis jo olen kotona," sekä juoksi tiehensä. Ulkona Kaisaliisa tapasi rosvoja, jotka varastamisen toimissa liikkuivat. Silloin hän noitten luoksi meni ja sanoi: "minä halusta tahtoisin varkaihin teidän avuksenne." Luullen hänen tarkoin tuntevan näitä seutuja rosvot oikein ihastuivat. Kaisaliisa sitten huonehien edustalle juoksi huutaen: "kuulkaa ihmis- kullat! onko teillä tavaraa mitään? me varastaa tahtoisimme." Nytpä rosvot hämmästyen ajattelivat: "hiitehen tuommoinen auttaja," sekä rupesivat tuumimaan, mitenkä Kaisaliisasta taas pääsisivät. He sentähden hänelle sanoivat: "kylän edustalla on pastorilla nauris-maa, mene sieltä meille nauriita noutamaan." Kaisaliisa kohta tuonne läksikin ja ryhtyi hakemisen toimeen, mutta laiskuus häntä niin pahanpäiväisesti riivasi, ett'ei hän tällä välin kertaakaan viitsinyt kyykysiltänsä pystyyn nousta. Silloimpa sattui eräs mies sieltä ohitse astumaan, huomasi tuon kummituksen ja pelästyi pahasti, arvellen pahan-hengen siinä olevan nauris-maata myljäämässä. Hän nyt kiiruusti juoksi kylän pastorin luoksi ja sanoi hänelle: "teidän nauris-maassanne paha-henki köntii." - "Voi senkin harmia," vastasi pastori, "minun on toinen jalkani halvauksen viassa, enkä siis pääse tuota pahaa-polvea sieltä manaamaan." Tähän mies vastasi: "kyllä minä teidät selässäni kannan," sekä raahasi hänet muassaan. Ja kun sitten pellon veräjälle saapuivat, Kaisaliisa kaskotellen nousi pystyhyn ja rupesi lähtöä tekemään. "Kas! kas! tuossa itse paha-henki!" kirkasi pastori, miehen selästä maahan hypähtäen, ja molemmat nyt kiiruimman kautta koipensa sieltä korjasivat, ja hengen-hädissänsä pastori, vaikka hänen toinen jalkansa halvattuna oli, pääsi ketterämmin kippaamaan, kuin terveillä jaloillaan tuo mies, joka hänen oli kantanut selässänsä.