SUOMI

Kaikenkarvainen

FRANÇAIS

Toutes-fourrures (Peau d'âne)


Elelipä muinoin kuningas, jolla oli puoliso kulta-kutrinen sekä niin ihana, ett'ei mailman maissa missään hänen vertaistansa. Tapahtuihan sitten, että tämä kovasti sairastui, ja kun tunsi kohta kuolevansa, hän kuninkahan kutsutti vuoteensa ääreen sekä lausui: "jos minun kuoltuani toisen tahdot puolisokses, älä ota semmoista ketään, joka ei ole yhtä kaunis ja kulta-kiharainen, kuin minä; lupaa se minulle." Ja kun kuningas oli hänelle tämän luvannut, hän silmänsä ummisti kuoleman uneen.

Kau'an aikaa kuningas suruissansa vain muisteli vainajata eikä ollenkaan aikonut itselleen hakea toista puolisoa. Viimein hänen neuvon-antajansa sanoivat: "ei tämä tämmöinen enään käy laatuhun, kuninkaan pitää mennä naimisiin, jotta me kuninkaannan taas saisimme." Nyt lähettiläitä lähetettiin maita mantereita kiertelemään ja hakemaan morsianta mointa, joka ihan yhtä ihana olisi, kuin tuo kuningatar vainaja. Mutta eihän koko mailmassa ollut semmoista löydettävissä, eipä kumminkaan ketään, jolla oli yhtä kaunihit kelta-kiharat. Tyhjin toimin lähettiläät sentähden kotia palasivat matkoiltansa.

Olipa kuitenkin kuninkaalla tytär, jonka ihanuus täsmälleen veti vertoja kuningatar-vainajan ihanuudelle ja jonka hiukset myöskin olivat samallaiset kullan-karvaiset. Tytön tultua täysi-kasvuiseksi isä, kun kerta hänehen katsahti, huomasikin hänen olevan ihan äitinsä näköisen, ja nytpä yht'äkkiä tulinen rakkaus kuninkahan kietoi pauloihinsa. Hän neuvon-antajillensa sanoi: "minä tyttäreni tahdon naida, sillä hän puoliso-vainajani varsinainen kuva ompi, eikä muualla missään ole löydettävissäni morsianta niin ihan entisen vaimoni muotoista." Tämän kuultuansa neuvon-antajat pahasti pelästyivät sekä vastasivat varoittaen: "Jumala jyrkästi on kieltänyt isää naimasta tytärtään; synnistä ei ikinä mitään hyvää synny, ja kova kosto on kerran vielä valtakuntaakin kohtaava." Eikä tyttökään, isänsä päätöksen kuultuaan, vähemmin pelästynyt, mutta toivoipa kuitenkin saavansa hänet tuosta aikomuksesta luovutetuksi. Hän sentähden sanoi kuninkaalle: "ennen-kuin teidän toivonne toteutan, pitää minun saaman kolme hametta, joista yksi olkoon kullan-kiiltävä, kuin aurinko, toinen kuten kuu, hopeanhohtava ja kolmas kirkkaasti kimalteleva, kuten tähdet; vielä sitten tahdon viitan, tuhannesta turkis-lajista valmistetun, ja jokaisen teidän valtakuntanne piirissä olevan otuksen nahasta on siihen pieni tilka pantava." Mutta itseksensä hän ajatteli: "tuommoistahan on ihan mahdoton hankkia ja minä sillä välin kyllä saan isäni luopumaan kamalasta aikeestansa." Vaan eipä kuitenkaan kuningas päätöstään peräyttänyt; hänen valtakuntansa kätevinten kankurien täytyi nuot kolme hametta kutoa, yhden kullan-kiiltävän, kuin aurinko, toisen, kuten kuu, hopean-hohtavan, kolmannen kirkkaasti kimaltelevan, kuten tähdet; ja hänen metsästäjänsä täytyi pyytää kaikki otukset, mitä oli koko valtakunnassa, sekä ottaa niitten nahasta pikku tilkanen, ja noista sitten neulottiin tuhannesta turkis-lajista tehty viitta. Kun viimein kaikki oli valmihina, kuningas käski tuoda linnahan viitan ja levitti sen sitten tyttärensä nähtäväksi, sanoen: "huomena häät vietetään."

Koska nyt kuninkaan tytär huomasi, ett'ei enään ollut toivomistakaan, että isä muuttaisi mielensä, päätti hän paeta kotoansa. Yöllä, kun unen helmoissa kaikki makasivat, hän vuoteeltansa nousi sekä otti kalliitten kalujensa joukosta kolme: kulta-sormuksen, pienen kultaisen kehruu-pyörän ja pikku kulta-vyhtimen; nuot kolme vaatteustansa, joista yksi loisti, kuin aurinko, toinen, kuten kuu, kumotti, ja kolmas kimalteli, kuin tähdet, hän pisti pähkinän-kuoreen, puki ylleen tuon kaikkinaisista turkiksista valmistetun viittansa sekä pani noella kasvonsa ja kätensä mustaksi. Sitten tyttö onnensa uskoi Jumalan haltuhun, läksi pois kotoa ja käydä astuskeli koko yön pitkän, kunnes isohon metsään viimein pääsi. Ja koska neito parka kovin väsyksissänsä oli, hän ontelon puun huomattuansa tuonne onttohon pujahti istumaan sekä nukkui sinne.

Tekipä päivä nousemista, mutta unen helmoissa vielä makasi tyttönen, ja hän nukkumistansa yhä nukkui, vaikka jo oli aurinko korkealle ehtinyt. Silloin tapahtui, että kuningas, jonka valtakuntahan kuului tämä metsä, kävi siinä metsästämässä. Kun nyt hänen koiransa tuon puun viereen sattuivat tulemahan, net nuuskimaan rupesivat ja juoksivat sen ympärillä haukkuen. Sanoi silloin kuningas metsästäjillensä: "rientäkää katsomaan, mikä otus tuonne on juossut piilohon." Metsästäjät hänen käskyänsä noudattaen menivätkin ja kertoivat palattuansa: "tuolla puun ludossa makaa kummallinen eläin, jota emme tunne ja jommoista emme ikinä ennen ole nähneetkään; sen on turkki tuhatta lajia karvaa; mutta se siinä nukkua lojottelee." Tähän vastasi kuningas: "koettakaa saada tuo elävältä pyydetyksi, köyttäkää se vankkureihin ja tuokaa linnaan." Metsästäjät sitten tyttöön tarttuivat ja tämä kovin säikähtäen heti heräsi sekä rupesi rukoilemaan: "minä lapsi kurja olen, jonka on turvattomaksi, oman onneni nojaan jättänyt sekä isä että äiti, armahtakaa minua ja ottakaa minut myötänne." Siihen miehet sanoivat: "tule vain, _Kirjokarva_, sinä kyökkihin mukava, sinnehän oikein oivallisesti sovit takan-nuohojaksi." Asettivatpa siis tytön istumaan vankkureihin ja läksivät kotia kuninkaan linnahan. Perille päästyään he, osoittaen pientä, portahien alla olevaa koppia, jonne ei päiväkään paistamaan päässyt, virkkoivat hänelle: "katsoppas, Karvakana, tuo sinulle on ihan omansa asunnoksi sekä makuu-kamariksi." Tyttö sitten kyökkiin lähetettiin, ja siellä hänen toimeksensa määrättiin työt pahimmat: puitten- ja veden-noutaminen, nuohoaminen ja valkean-kohentaminen; häntä pantiin silpimään, mitä oli lintuja silvittäviä, puhdistamaan kaaliksia sekä tekemään, mitä muuta osasi olla halpaa tehtävää.

Tämmöistä kurjaa elämää Kirjokarva siellä kau'an aikaa eleli. Voi sinuas ihanaa kuninkaan-tytärtä! kuinkahan sinun vielä käyneekään! Mutta tapahtuipa kerran, että linnassa pidot pidettiin, ja tyttö silloin sanoi kokille: "pääsisinkö minäkin hiukan tuonne katsomaan? lupaampa jäädä seisomaan oven ulko-puolelle." Tähän kokki vastasi: "noh mene vain, mutta puolen tunnin päästä pitää sinun taas oleman täällä tuhkaa kokoomassa." Nyt tyttö öljy-lamppunsa otti, meni koppiinsa, riisui turkit yltään sekä pesi noen pois käsistänsä ja kasvoistaan, joten hänen ihanuutensa näkyviin tuli, ikään-kuin toisinaan mustain pilvien välistä välkkyy auringon-sätehiä toinen toisensa perästä. Sitten hän pähkinän-kuoresta otti sen pukunsa, joka loisti, kuten aurinko. Ja tämän tehtyänsä hän tuonne pitoihin meni, ja kaikki hänen edestänsä väistyivät, sillä eipä kukaan häntä tuntenut, vaan arveltiimpa hänen olevan jonkun kuninkaan-tyttären. Mutta kuningas meni häntä vastaan, tarjosi hänelle kätensä ja tanssi hänen kanssansa sekä ajatteli itsekseen: "näin ihanaa neitoa eivät ole silmäni ennen nähnehet milloinkaan!" Tanssin loputtua tyttö kiitokseksi kumarsi, ja kun sitten kuningas vähän vilkasi taaksensa, jopa sillä välin neitonen katosi, eikä kukaan tietänyt, mihin hän oli joutunut. Mitä linnan edustalla oli vartioita, kaikki net sisälle kutsuttiin ja heiltä tarkoin tiedusteltiin, vaan eipä ollut yksikään tuota neitosta nähnyt.

Mutta tyttö oli koppiinsa rientänyt ja vilppaasti riisunut vaatteensa, noennut kasvonsa ja kätensä sekä pukenut turkit yllehen, ja jopa hän taas oli Kirjokarvana. Kun hän tuosta kyökkiin palattuansa aikoi ruveta työhönsä, takkaa tuhasta puhdistamaan, sanoi hänelle kokki: "jätä tuo huomiseksi ja keitä sinä tämä soppa kuninkaalle, minäkin vuorostani ai'on pikimmältäni mennä tuonne ylhäisten iloa katselemaan, mutta jos yhdenkin hius-karvan annat pudota liemeen, et tästä lähin enään saa ruo'an rahtuakaan." Sitten kokki kyökistä läksi ja Kirjokarva keittäjäksi rupesi sekä keitti, parastansa pannen, kuninkaalle leipä-vellin, ja tuon saatuansa valmiiksi hän kävi kopistaan kulta-sormustansa noutamassa sekä pisti sen sinne vatihin, johon oli keitoksen kaatanut. Kun sittemmin pidot päättyneet olivat, kannettiin velli kuninkaan syötäväksi, ja se hänestä niin hyvältä maistui, ett'ei hän mielestänsä milloinkaan ollut parempaa ruokaa nauttinut. Mutta kun astian pohja paistamaan rupesi, kuningas kultasormuksen huomasi eikä saanut käsitetyksi, miten tuommoinen oli tuonne joutunut. Hän sentähden käski, että kokki hänen luoksensa kutsuttaisiin. Tuo käskyn kuultuansa pahasti pelästyi ja sanoi Kirjokarvalle: "varmaankin olet hius-karvan pudottanut vellihin; mutta jos niin on laita, sinä huolimattomuudestas olet aika selkä-saunan saava." Kun hän sitten kuninkaan eteen astui, tämä kohta kysyi, kuka vellin oli keittänyt. "Minun se on keittämäni," tokasi kokki vastaukseksi. Mutta kuningas sanoi: "tuon varsin valehtelitkin, sillä se on nyt laitettu ihan toisella tavalla sekä monta vertaa paremmaksi, kuin milloinkaan ennen." Siihen kokki vastasi: "täytyypä minun tunnustaa, ett'en itse olekkaan sitä laittanut, vaan onhan se Karvakanan keittämä." Käski silloin kuningas: "mene tuomaan häntä tänne," sekä kysyi Kirjokarvan tultua: "kuka sinä olet?" - "Minähän köyhä lapsi raukka, jolla ei enään ole isää eikä äitiä." Sitten hän kysäsi: "miksi täällä linnassani oleskelet?" Tyttö vastasi: "minusta ei mihinkään ole, ansaitsisin vain, että kenki-rajalla minua korville kolhittaisiin." Viimein kuningas vielä kysyi: "mistäs olet saanut tuon sormuksen, jonka löysin velli-vadista?" Tähän vastasi Kirjokarva: "sormuksesta en tiedä mitään." Näistä vastauksista ei siis kuningas liioin viisastunut vaan hänen täytyi käskeä tyttö tiehensä.

Jonkun ajan päästä linnassa taas oli pidot, ja kuten edellisellä kertaa Kirjokarva nytkin kokilta pyysi päästäksensä tuota iloa ihmettelemään. "Noh mene vain," vastasi kokki, "mutta palaa tänne puolen tunnin päästä ja keitä kuninkaalle tuommoista leipä-velliä, jonka tiedät hänen mieli-ruo'aksensa." Tyttö silloin koppiinsa kiisi, pesi itsensä vilppahasti, otti pähkinän-kuoresta tuon hamehensa, joka, kuten kuu, hopealta hohti, sekä puki sen yllensä. Sitten hän kuninkaan-tyttärenä astui saliin; ja kuningas meni häntä vastaan, ollen aivan iloissansa siitä, että tuo kaunotar taas tuli hänen pitoihinsa, ja koska tanssi silloin oli ihan alkamaisillaan, hän neitosen otti kumppaniksensa. Tämä tanssin loputtua kuitenkin niin äkkiä katosi, ett'ei kuningas ensinkään huomannut, minne hän oli puikahtanut. Mutta tyttö koppiinsa riensi, muuttihe siellä taas Kirjokarvaksi ja palasi kyökkiin, leipä-velliä keittämään. Kun kokki oli tanssia katsomaan lähtenyt, kävi Kirjokarva kultaista kehruu-pyöräänsä noutamassa ja laski sen siihen astiaan, jonne kaasi keitoksen. Ruoka sitten kannettiin kuninkaan nautittavaksi, joka sen söi kaiken, ja se hänestä yhtä hyvältä maistui, kuin viime-kerrallakin, ja hän tykönsä kutsutti kokin, joka nytkin tunnusti, että Kirjokarva oli vellin keittänyt. Kuningas siis puheillensa taas käski Kirjokarvankin, mutta tämä vakuutti, ett'ei hänestä muuhun ole, kuin selkä-saunaa saamaan, sekä ett'ei hän tuosta kultaisesta kehruu-pyörästä mitään tietänyt.

Kun sitten kuningas pidot piti kolmannen kerran, kävipä taas samoin, kuin ennenkin. Kokki kyllä sanoi; "sinä noita lienet Karvakana, ja sekoitat varmaankin liemeen jotain pahuksen-vietävää, koska aina laitat velliä sellaista, joka kuninkaan mielestä paljon paremmalta maistuu, kuin minun keittämäni," mutta eipä Kirjokarva rukoilemasta hellittänyt ja laskipa kokki hänen viimeinkin menemään määrätyksi aikaa. Tyttö nyt yllensä puki sen hamehen, joka kimalteli, kuten tähdet, sekä astui tässä pu'ussaan salihin. Kuningas taas tanssi tuon kauniin neitosen kanssa, arvellen itseksensä, ettei hän milloinkaan ollut toista näin ihanaa vaimoa nähnyt. Ja heidän tanssiessansa hän tytön huomaamata pisti kulta-sormuksen hänen sormeensa sekä oli määrännyt, että tanssi hyvin kau'an kestäisi. Kun se sitten loppui, hän neitosta koetti pitää kädestä kiinni, mutta tämä sukkelasti kuninkaan käsistä pujahti väen-tunkohon, ihan kadoten näkyvistä. Kiiruimman kautta tyttö portahien-alaiseen koppiinsa riensi, mutta koska hän oli viipynyt puolta tuntia enemmän ja siis liiaksi kau'an, ei hän enään joutunut riisumaan tuota loistavaa pukuansa, vaan paiskasi sen päälle turkkinsa ylleen, eikä hädissään noennut itseänsä aivan tarpeeksi, vaan jäipä valkoiseksi yksi sormi. Kirjokarva nyt kyökkiin juoksi ja keitti kuninkaalle kelpo leipä-vellin sekä pisti kokin poissa ollessa, velli-vatihin kulta-vyhtimensä. Havaittuaan sitten astian pohjalla olevan vyhtimen, kuningas taas kutsutti tykönsä Kirjokarvan ja huomasipa nyt, heti tämän tultua, tuon valkoiseksi jääneen sormen sekä siinä sen sormuksensa, jonka hän salaa oli tanssi-kumppaninsa sormehen pistänyt. Nytpä hän tytön käteen tarttui eikä siitä enään hellittänyt, ja kun Kirjokarva paetaksensa koetti saada kätensä irti, aukeni turkit hiukkasen ja raosta vähän vilahti tähti-hame. Kuningas kohta viittahan kaappasi ja veti sen hänen yltänsä. Silloin neidon kulta-kutriset näkyviin valuivat, ja itse hän siinä nyt ihanan loistavana seisoi eikä enään päässyt piilohon mihinkään. Ja kun hän noen ja tuhan oli kasvoistansa pessyt, ei häntä ihanampaa neitosta ollut milloinkaan mailman maissa nähty missään. Mutta kuningas hellästi lausui: "sinä rakkahin morsiameni olet emmekä ikinä enään toisistamme eroa." Sitten häät vietettiin ja he onnellisina yhdessä elivät aina kuolin-päiväänsä saakka.
Il était une fois un roi qui avait une femme aux cheveux d'or, et elle était si belle que nulle autre sur terre ne pouvait égaler sa beauté. Un jour, elle tomba malade et, sentant sa mort prochaine, elle appela le roi près d'elle et lui dit: « Si, après ma mort, tu veux te remarier, ne prends pas pour épouse une femme qui ne soit pas aussi belle que moi et qui n'ait pas des cheveux dorés comme les miens. Tu dois me le promettre. » Lorsque le roi lui eut fait cette promesse, elle ferma les yeux et mourut.
Le roi fut longtemps inconsolable et ne songeait pas à prendre femme une seconde fois. Ses conseillers finirent par lui dire: « Il ne peut en être autrement, le roi doit se remarier pour que nous ayons une reine. » On envoya alors des messagers partout pour chercher une fiancée dont la beauté égalerait celle de la défunte reine. Mais il fut impossible d'en trouver une dans le monde entier, et même si on l'avait trouvée, aucune n'avait de tels cheveux dorés. Les messagers revinrent donc bredouilles.
Or, le roi avait une fille qui était aussi belle que sa défunte mère et qui avait des cheveux dorés semblables aux siens. Quand elle eut grandi, le roi posa un jour ses yeux sur elle et vit qu'elle ressemblait en tout à sa défunte épouse, et il ressentit soudain un amour impétueux pour elle. Il s'adressa alors ainsi à ses conseillers: « Je veux épouser ma fille car elle est le portrait de ma défunte épouse, puisqu'à part elle, je ne peux trouver de fiancée qui lui ressemble. » Quand ils entendirent cela, les conseillers prirent peur et lui dirent: « Dieu a interdit qu'un père épouse sa fille. Rien de bon ne peut venir de ce péché qui entraînera le royaume dans la décadence. » Lorsqu'elle apprit la décision de son père, la peur de la jeune fille fut plus grande encore, mais elle espérait pouvoir le détourner de cette intention. Elle dit alors au roi: « Avant que je satisfasse votre souhait, il faut que j'aie trois robes: une dorée comme le soleil, une argentée comme la lune et une brillante comme les étoiles. En plus, j'exige un manteau cousu de mille peaux et fourrures, et pour lequel chaque animal de votre royaume devra donner un morceau de sa peau. » Elle se disait cependant: « C'est absolument impossible de se procurer un tel manteau, et je parviendrai ainsi à détourner mon père de cette mauvaise pensée. »
Mais le roi ne renonça pas, et les jeunes filles les plus habiles de son royaume durent broder les trois robes, une dorée comme le soleil, une argentée comme la lune et une brillante comme les étoiles. Et les chasseurs du roi durent attraper tous les animaux du royaume et prendre à chacun un morceau de sa peau. On en cousit un manteau fait de mille fourrures. Finalement, lorsque tout fut prêt, le roi envoya chercher le manteau et le déploya devant sa fille en disant: « Le mariage aura lieu demain. »
Voyant qu'il n'y avait aucun espoir de changer le cœur de son père, la fille du roi décida de s'enfuir. La nuit, pendant que tout le monde dormait, elle se leva et prit trois des objets précieux qu'elle possédait: un anneau d'or, un petit rouet d'or et un petit dévidoir d'or. Elle rangea dans une coquille de noix les trois robes semblables au soleil, à la lune et aux étoiles, passa le manteau fait de toutes sortes de fourrures et se barbouilla de suie le visage et les joues pour les rendre noirs. Puis elle se recommanda à Dieu et se mit en route. Elle marcha jusqu'à ce qu'elle soit parvenue dans une grande forêt. Et comme elle était fatiguée, elle grimpa à l'intérieur d'un arbre creux et s'endormit.
Le soleil se leva, mais la jeune fille continua de dormir et, quand il fit grand jour, elle dormait encore. Il se trouva alors que le roi auquel appartenait cette forêt vint y chasser. Quand ses chiens approchèrent de l'arbre, ils se mirent à renifler et à courir tout autour en aboyant. Le roi dit à ses chasseurs: « Allez donc voir quelle sorte d'animal est caché là-haut. » Les chasseurs s'exécutèrent et lui dirent en revenant:
- Il y a dans l'arbre creux un étrange animal. Nous n'en avons jamais vu de tel auparavant: sa peau est faite de mille fourrures. Mais il est allongé et il dort.
- Voyez si vous pouvez le prendre vivant. Attachez-le au carrosse et emmenez-le.
Quand les chasseurs touchèrent la jeune fille, elle se réveilla, apeurée, et leur cria:
- Je suis une pauvre enfant abandonnée par ses père et mère, ayez pitié de moi et emmenez-moi avec vous!
- Toutes-fourrures, tu es bonne pour la cuisine, viens avec nous, tu pourras balayer les cendres.
Ils l'installèrent alors dans le carrosse et rentrèrent au château du roi. Là-bas, ils lui indiquèrent un petit réduit sous l'escalier, où la lumière du jour n'entrait pas, et lui dirent: « Petit animal à fourrure, voilà le logis où tu pourras dormir. » Puis on l'envoya à la cuisine où elle dut porter l'eau, le bois, attiser le feu, plumer les volailles, éplucher les légumes et faire toutes les basses besognes.
Toutes-fourrures mena pendant longtemps une existence bien misérable. Ah, pauvre fille de roi, que va-t-il donc advenir de toi! Mais il arriva un jour qu'on donne un bal au château. Elle dit alors au cuisinier:
- Puis-je monter un peu pour voir le bal? Je resterai dehors, devant la porte.
- Tu peux y aller, répondit le cuisinier, mais dans une demi-heure, tu dois être revenue ici pour ramasser les cendres.
Elle prit alors sa petite lampe à huile, se rendit dans son petit réduit, enleva l'habit de fourrure et se lava le visage et les mains, faisant réapparaître sa beauté au grand jour. Puis elle ouvrit sa coquille de noix et sortit sa robe qui brillait comme le soleil. Et quand cela fut fait, elle monta au bal. Tous s'écartaient pour la laisser passer, car personne ne la connaissait, et tous étaient persuadés qu'il s'agissait d'une fille de roi. Quant au roi, il vint à sa rencontre, lui donna la main et dansa avec elle, et son cœur se disait: « Jamais mes yeux n'ont vu une personne aussi belle. »
À la fin de la danse, Toutes-fourrures fit une révérence, et quand le roi se retourna, elle avait déjà disparu, sans que personne ne sache où elle était passée. On appela et on interrogea les gardes qui étaient en faction à l'entrée du château, mais personne ne l'avait vue.
Quant à elle, elle avait couru vers son petit réduit, avait vite enlevé sa robe, s'était barbouillé de noir le visage et les mains et avait enfilé le manteau de peaux pour redevenir Toutes- fourrures. Lorsqu'elle revint dans la cuisine pour faire son travail et qu'elle s'apprêtait à balayer les cendres, le cuisinier lui dit: « Cela suffit pour aujourd'hui. Prépare-moi plutôt la soupe pour le roi, moi aussi, je voudrais aller regarder un peu ce qui se passe en haut. Mais ne t'avise pas de laisser tomber un cheveu dedans, sinon tu n'auras plus rien à manger à l'avenir. » Le cuisinier s'en fut alors et Toutes-fourrures prépara la soupe pour le roi. Elle prépara une panade du mieux qu'elle put, et lorsque celle-ci bit prête, elle alla dans son petit réduit chercher son anneau d'or et le déposa dans le plat dans lequel on servait la soupe. Quand la danse fut terminée, le roi se fit apporter la soupe et la mangea, et il la trouva si bonne qu'il crut ne jamais en avoir mangé de meilleure. Mais quand il eut vidé le plat, il trouva au fond un anneau d'or et se demanda ce qu'il faisait là. Il ordonna alors au cuisinier de se présenter devant lui. Le cuisinier prit peur en entendant cet ordre et dit à Toutes-fourrures: « Tu as dû laisser tomber un cheveu dedans. Si c'est vrai, tu seras battue. » Quand il arriva devant le roi, celui-ci lui demanda qui avait préparé la soupe. Le cuisinier répondit:
- C'est moi qui ai préparé la soupe.
- Ce n'est pas vrai, car elle n'était pas préparée de la même façon que d'habitude, et elle était bien meilleure, dit le roi.
- Je l'avoue: ce n'est pas moi qui l'ai préparée. C'est le petit animal à fourrure.
- Va et fais-la monter ici, lui dit le roi.
Quand Toutes-fourrures arriva, le roi lui demanda:
- Qui es-tu?
- Je suis une pauvre enfant qui n'a plus ni père ni mère.
- Que fais-tu dans mon château? poursuivit le roi.
- Je ne suis bonne à rien, sinon à ce qu'on me jette ses bottes au visage, répondit-elle.
- D'où as-tu l'anneau qui était dans la soupe? lui demanda encore le roi.
- Je ne sais rien de cet anneau.
Le roi ne put donc rien savoir et dut la laisser repartir.
Quelque temps plus tard, il y eut de nouveau un bal et, comme la fois précédente, Toutes-fourrures demanda au cuisinier la permission d'aller y jeter un coup d'œil. Il lui répondit: « D'accord, mais reviens dans une demi-heure et prépare pour le roi la panade qu'il apprécie tant. » Elle courut alors vers son petit réduit, se lava rapidement, sortit de la coquille de noix la robe qui était argentée comme la lune et la passa. Puis elle monta l'escalier; elle avait l'air d'être une fille de roi. Le roi vint à sa rencontre et se réjouissait de la revoir, et comme c'était justement le début d'une danse, il dansa avec elle. Mais à la fin de la danse, elle disparut de nouveau si vite que le roi n'eut pas le temps de voir où elle allait. Elle fila dans son réduit, se changea de nouveau en petit animal à fourrure et s'en fut à la cuisine préparer la panade. Pendant que le cuisinier était en haut, elle alla chercher le petit rouet d'or et le déposa dans le plat, de sorte qu'on versa la soupe par-dessus. Puis on apporta la soupe au roi, qui la mangea et la trouva aussi bonne que la fois précédente. Il fit venir le cuisinier qui dut avouer, comme la dernière fois, que c'était Toutes-fourrures qui avait préparé la soupe. Elle se présenta de nouveau devant le roi, mais elle répondit quelle n'était là que pour qu'on lui jette ses bottes au visage et que, pour ce qui était du petit rouet d'or, elle n'en savait rien.
Quand le roi donna un bal pour la troisième fois, il n'en fut pas autrement que les fois précédentes. Le cuisinier dit: « Tu es une sorcière, petit animal à fourrure: tu mets à chaque fois quelque chose dans la soupe qui la rend si bonne que le roi la trouve meilleure que ce que je prépare. » Mais elle le supplia tant qu'il finit par la laisser aller voir le bal, pour la durée convenue. Cette fois, elle mit sa robe qui scintillait comme les étoiles, et entra dans la salle ainsi vêtue. Le roi dansa de nouveau avec cette belle personne, en se disant qu'elle n'avait encore jamais été aussi ravissante. Et, tout en dansant, sans qu'elle s'en aperçoive, il lui passa au doigt une bague en or. Il avait ordonné que cette danse dure très longtemps. Lorsqu'elle prit fin, il voulut retenir la jeune fille parles mains, mais elle parvint à se dégager et se mêla si vite à la foule qu'elle disparut sous ses yeux. Elle courut aussi vite qu'elle put vers son petit réduit sous l'escalier, mais comme elle s'était absentée trop longtemps et qu'elle était restée au bal plus d'une demi-heure, elle ne parvint pas à enlever sa belle robe et dut enfiler son manteau de fourrures par-dessus. Dans sa hâte, elle ne se barbouilla pas complètement de suie, si bien qu'un de ses doigts resta blanc. Toutes-fourrures se précipita à la cuisine, prépara la panade pour le roi et, aussitôt que le cuisinier fut parti, elle y déposa le dévidoir d'or. Quand il trouva le dévidoir d'or au fond du plat de soupe, le roi fit appeler Toutes-fourrures. Il aperçut alors son doigt qui était resté blanc et vit la bague qu'il avait passée à son doigt en dansant. Il la saisit alors par la main et la tint fermement, et quand elle essaya de se dégager pour se sauver, son manteau de fourrure s'ouvrit un peu et l'on vit scintiller, en dessous, la robe qui brillait comme les étoiles. Le roi empoigna son manteau et le lui arracha. Ses cheveux dorés jaillirent alors et Toutes-fourrures apparut, resplendissante de beauté, sans pouvoir se dissimuler plus longtemps. Et une fois qu'elle eut lavé son visage de la suie et de la cendre qui le recouvraient, ce fut la plus belle personne qu'on eût jamais vue sur terre. Quant au roi, il lui dit: « Tu es ma fiancée bien-aimée, et nous ne nous quitterons plus jamais. » Sur ce, on célébra leur mariage et ils vécurent heureux jusqu'à leur mort.




Vertailla kahta kieltä:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.