La fortuna di Gianni


Onnekas Hannu


Gianni aveva prestato servizio dal suo padrone per sette anni, quando gli disse: -Padrone, ho terminato il tirocinio; ora vorrei tornare a casa da mia madre: datemi ciò che mi spetta-. Il padrone rispose: -Mi hai servito bene e con fedeltà: il compenso sarà pari al tuo servizio-. E gli diede un pezzo d'oro grosso come la testa di Gianni. Gianni prese di tasca il fazzoletto, e vi avvolse l'oro, se lo mise in spalla e s'incamminò verso casa. Mentre camminava, un passo dopo l'altro, vide un cavaliere che, fresco e giulivo, trottava su di un cavallo focoso. -Ah- disse Gianni ad alta voce -che bella cosa è cavalcare! Si sta seduti come su di una sedia; non si inciampa nei sassi, si risparmiano le scarpe e si va avanti senza accorgersene.- Il cavaliere che lo aveva sentito, gli gridò: -Ehi, Gianni, perché‚ tu vai a piedi?-. -Eh!- rispose Gianni -devo portare a casa questo peso: è vero che è oro, ma non posso tenere la testa diritta, mi preme sulle spalle.- -Sai un cosa?- disse il cavaliere. -Facciamo cambio, io ti do il mio cavallo e tu mi dai il tuo pezzo d'oro.- -Ben volentieri- disse Gianni -ma vi avverto che farete fatica a portarlo!- Il cavaliere smontò, prese l'oro e aiutò Gianni a salire a cavallo; gli diede le redini da tenere in mano, ben salde, e disse: -Se vuoi andare veloce, devi schioccare la lingua e gridare: "hop, hop!"-. Gianni era felice di essere in groppa al suo cavallo e di poter cavalcare a briglia sciolta. Dopo un po' gli venne in mente di andare più veloce, si mise a schioccare la lingua e a gridare: "hop, hop!." Il cavallo di mise a trottare forte e, in men che non si dica, Gianni fu sbalzato di sella e finì in un fosso che divideva i campi dalla strada. Il cavallo sarebbe scappato se non lo avesse fermato un contadino che veniva per la strada spingendo una mucca. Gianni si rimise in sesto e si alzò in piedi. Ma, indispettito, disse al contadino: -Bel divertimento andare a cavallo, soprattutto se ti capita un brocco come questo che inciampa e ti butta a terra rischiando di farti rompere l'osso del collo! Non ci salirò mai più! La vostra mucca invece sì che mi piace: uno se la tira dietro con tutto comodo, e, ogni giorno, latte, burro e formaggio sono assicurati. Cosa darei per avere una mucca simile!-. -Be'- disse il contadino -se vi piace tanto, cambierò la mucca con il vostro cavallo.- Gianni accettò tutto felice, e il contadino saltò in groppa al cavallo e corse via. Gianni menava ora la mucca tranquillamente davanti a se pensando al buon affare: -Mi basta avere un pezzo di pane, e certamente non mi mancherà, e posso mangiare burro e formaggio finché‚ ne ho voglia; se ho sete, mungo la mia mucca e bevo il latte. Cosa potrei desiderare di meglio?-. Quando arrivò a un'osteria, si fermò, mangiò allegramente tutto ciò che aveva con s‚, pranzo e cena e, con gli ultimi soldi che gli restavano, si fece portare un mezzo bicchiere di birra. Poi riprese a menare la sua mucca verso il villaggio di sua madre. Ma, verso mezzogiorno, il caldo si fece sempre più opprimente, e Gianni si trovava in una landa con un'ora di cammino davanti a s‚. Aveva un caldo tale che, per la sete, la lingua gli si era incollata al palato. "Devo fare qualcosa" pensò Gianni. "Mi metterò a mungere la mucca e mi ristorerò con il latte." La legò a un albero secco e ci mise sotto il suo berretto di cuoio, ma per quanto si desse da fare, non veniva neanche una goccia di latte. E siccome mungeva senza alcuna abilità, l'animale, impaziente, finì coll'assestargli un tale colpo alla testa con la zampa di dietro, ch'egli barcollò e cadde a terra; e per un bel po' non riuscì più a capire dove fosse. Fortunatamente, proprio in quel momento si trovava a passare un macellaio che aveva un porcellino su di una carriola. -Che brutti scherzi!- esclamò, e aiutò il buon Gianni ad alzarsi. Gianni raccontò quel che gli era successo. Il macellaio gli allungò la sua fiaschetta e gli disse: -Bevete un sorso che vi renderà le forze. Questa mucca non vi darà mai latte: è vecchia, e va giusto bene come bestia da tiro o da macello-. -Ahi, ahi- disse Gianni, passandosi una mano fra i capelli -chi l'avrebbe mai detto! Certo è una bella cosa poter macellare una bestia simile in casa propria! Quanta carne! Ma io non me ne faccio un gran che della carne di mucca: non la trovo abbastanza saporita. Un così bel maialino invece ha tutt'un altro sapore, senza parlar delle salsicce!- -Sentite, Gianni- disse il macellaio -vi farò un piacere e in cambio della mucca vi lascerò il porcello.- -Dio ricompensi la vostra cortesia!- disse Gianni; gli diede la mucca, fece slegare il porcellino dalla carriola e si fece mettere in mano la corda che lo legava. Gianni proseguì per la sua strada pensando come tutto gli andava bene: quando incappava in qualche contrattempo, subito riusciva a porvi rimedio. Poco dopo, s'imbatté‚ in un ragazzo che portava sotto il braccio una bell'oca bianca. Si salutarono e Gianni incominciò a raccontargli della sua fortuna, e degli scambi vantaggiosi che aveva fatto. Il ragazzo gli raccontò che portava l'oca a un pranzo di battesimo. -Provate un po' a sollevarla- soggiunse, afferrandola per le ali -com'è pesante ma è stata anche ingrassata per due mesi. A chi morde quest'arrosto, resterà la bocca unta!- -Sì- disse Gianni alzandola con una mano -è bella pesante, ma anche il mio maiale non scherza!- Il ragazzo prese allora a guardarsi attorno con aria pensierosa, e continuava a scuotere la testa. -Sentite- disse poi -per quel che riguarda il vostro maiale, deve esserci qualcosa sotto. Sono passato da un villaggio dove ne avevano appena rubato uno dalla stalla del sindaco. Temo proprio che si tratti di questo qui. Sarebbe un brutto affare se vi trovassero con l'animale come minimo vi ficcherebbero in gattabuia!- Il buon Gianni ebbe paura: -Ah, Dio- disse -aiutatemi a venirne fuori! Voi qui siete pratico della zona, prendetevi il maiale e lasciatemi la vostra oca.- -Certo è un bel rischio- rispose il ragazzo -ma non voglio che finiate nei guai per colpa mia.- Così prese in mano la corda e, in fretta, condusse via il maialino per una via traversa. Il buon Gianni, invece, liberato dalle sue preoccupazioni, proseguì il cammino verso casa con l'oca sotto il braccio. -A pensarci bene- diceva fra s‚ -ci ho guadagnato a fare cambio: per prima cosa c'è l'arrosto, poi tutto quell'unto che ne gocciolerà e darà grasso d'oca per tre mesi; e infine le belle piume bianche: con quelle ci farò imbottire il cuscino, così mi addormenterò senza bisogno di esser cullato. Come sarà contenta mia madre!- Attraversato l'ultimo paese, Gianni trovò un arrotino con il suo carretto; facendo girare la ruota per affilare i coltelli, egli così cantava:-Faccio l'arrotino, son svelto con la mola, giro e rigiro come una banderuola.-Gianni si fermò a guardarlo; alla fine gli rivolse la parola dicendo: -Pare proprio che ve la passiate bene, dato che siete così allegro!-. -Sì- rispose l'arrotino. -Chi conosce un mestiere è un uomo fortunato. Un bravo arrotino, quando mette la mano in tasca, ci trova del denaro. Ma dove avete comprato quella bell'oca?- -Non l'ho comprata, l'ho avuta in cambio di un maiale.- -E il maiale?- -L'ho avuto in cambio di una mucca.- -E la mucca?- -L'ho avuta in cambio di un cavallo.- -E il cavallo?- -Per averlo ho dato un pezzo d'oro grande come la mia testa.- -E l'oro?- -Eh, era la somma che mi spettava per aver prestato servizio sette anni!- -Avete sempre saputo arrangiarvi- disse l'arrotino. -Se adesso riuscite a sentir tintinnare i soldi in tasca, quando vi alzate, sarebbe fatta la vostra fortuna.- -E come potrei fare?- disse Gianni. -Dovete diventare un arrotino come me; per questo non serve che una mola, il resto viene da s‚. Ne ho qui una che è un po' rovinata, ma in cambio chiedo soltanto la vostra oca: siete d'accordo?- -E me lo chiedete?- rispose Gianni. -Diventerò l'uomo più fortunato di questa terra; se trovo del denaro ogni volta che infilo la mano in tasca, che cosa potrei desiderare di meglio?- e gli porse l'oca. -E ora- disse l'arrotino, raccogliendo una pietra qualunque che gli si trovava accanto -eccovi anche una bella pietra, su cui potrete picchiare per bene e raddrizzare i chiodi vecchi. Prendetela e serbatela con cura.- Gianni si caricò la pietra sulle spalle e proseguì il cammino con il cuore pieno di gioia; gli occhi gli luccicavano dalla contentezza, ed egli pensava fra s‚: "Devo proprio essere nato con la camicia! Tutto quello che desidero si avvera come se fossi venuto al mondo di domenica." Nel frattempo, siccome camminava dallo spuntar del giorno, incominciò a sentirsi stanco; inoltre lo tormentava la fame, poiché‚ aveva divorato in un colpo tutte le provviste, per la gioia di aver ottenuto la mucca. Ora avanzava a stento e doveva fermarsi in continuazione; e per di più le pietre gli pesavano terribilmente, Gianni continuava a pensare come sarebbe stato bello se non avesse dovuto portarle proprio allora. Lento come una lumaca, riuscì a trascinarsi fino a una sorgente, dove voleva sostare e rinfrescarsi con un bel sorso d'acqua fresca. Ma per non rovinare le pietre sedendosi, le posò con cautela accanto a s‚ sull'orlo della fonte. Poi si volse e si chinò per bere ma, per sbaglio, le urtò un poco e tutt'è due le pietre cascarono in acqua. Gianni, vedendole sprofondare, fece un salto di gioia e si inginocchiò a ringraziare Dio con le lacrime agli occhi per avergli concesso anche questa grazia: l'aveva liberato da quei pietroni in modo che egli non dovesse rimproverarsi nulla, era proprio quel che ci voleva per renderlo pienamente felice! -Felice come me- esclamò -non c'è davvero nessuno su questa terra!- A cuor leggero, e libero da ogni peso, corse via finché‚ arrivò a casa da sua madre.
Oltuansa seitsemän vuotta yhden isännän palveluksessa sanoi Hannu hänelle: "jo on, isäntä kulta, palvelus-aikani loppunut, minä nyt halusta palaisin kotia äitini tykö, maksakaa minulle palkkani." Tähän isäntä vastasi: "sinä uskollisesti ja rehelisesti olet minua palvellut, ansios mukahan tulee sinulle palkkakin maksettavaksi," sekä antoi Hannulle kulta-kappaleen, joka oli ihan hänen päänsä kokoinen. Hannu taskustaan otti niistin-liinansa, kääri siihen tuon möhkäleen, nosti olallensa käärön ja läksi kotia-päin astumaan. Kun hän nyt siinä tallusteli, yhä konkuuttaen toista jalkaansa toisen etehen, sattui hänen nähtäviinsä ratsastaja, joka pulskeana ja iloisen-näköisenä ajoi hänen ohitsensa uljaan hevosen selässä. "Noh oi!" huudahti Hannu äänensä, "tuo ratsastaminenhan vasta on oivallista! siinä maar mies istuu ikään-kuin tuolilla, ei satuta jalkaansa kivihin eikä kuluta kenkiänsä, ja tuskimpa vielä on ajattelemisen alkuunkaan ehtinyt, kun jo on päässyt matkansa päähän." Tämän kuultuansa ratsastaja seisatti hevosensa ja huusi: "hoi Hannu! miksi siinä jalkaisin tassuttelet." - "Mikäs auttaa, kun on pakko pakoittamassa, sillä onhan minulla tämä möhkäle kotihin kannettavana; se kyllä on kultaa, mutta eipä siltä saa päätänsä suorana pidetyksi ja se pahan-päiväisesti ahdistaa olkaani." - "Äläs huoli, veikkoseni," sanoi ratsastaja, "tehkäämme vaihetus-kauppaa: minä sinulle annan hevoseni ja anna sinä minulle tuo möhkäleesi." - "Aivan halustakin," vastasi Hannu, "mutta senhän tiedän ta'ata, että kyllä tästä saatte kangottamista." Ratsastaja nyt maahan hyppäsi, korjasi puoleensa kullan, auttoi Hannun ylös hevosen selkään ja pisti ohjat hänen kätehensä, sanoen: "jos tahdot hevosta juoksemaan oikein aika vauhtia, maiskaise silloin kielelläs ja huuda: 'hopsis'."
Hannu aivan iloissansa oli, kun hän siinä hevosen selässä istui ja kaikista vaivoista vapaana ratsasti eteen-päin. Hetken päästä hänen päähänsä pöllähti, että hevosen toki tulisi juosta nopeammin, ja hän sentähden rupesi maiskuttamaan sekä huusi: "hopsis." Hevonen nyt täyttä laukkaa laskemaan, ja ennen-kuin Hannu vielä oli päässyt ajattelemisen alkuunkaan, hän jo oli ratsahilta kopsahtanut maahan ja makasi ojassa, joka maantien eroitti vieressä olevasta pellosta. Hevoinen myös olisi menojansa mennyt, jollei sitä olisi pidättänyt eräs talonpoika, joka tuota tietä tuli, ajaen lehmää edellänsä. Hannu raajojansa hieroi sekä kömpi sitten taas pystyhyn. Mutta hän aivan suutuksissansa oli ja sanoi talonpojalle: "huonohan huvi tuo ratsastaminen, varsinkin kun joutuu saamaan tuommoista konia, jonka selässä häijysti töysyttää, ja joka viimein miehen viskaa ratsahilta niin rajusti, että piankin saattaa niska nurin mennä; minä en iki-päivinäni enään semmoisen selkähän istu. Toista teidän lehmänne, senhän perästä sopii verkalleen astua astuttavansa, ja ompa vielä joka päivä maito, voi ja juusto taatusti saatavissa. Antaisimpa minä vaikka mitä, jos vain lehmän saisin." - "No niin," vastasi talonpoika, "koska teidän noin hartahasti tekee tuota mieli, kyllä minä lehmäni vaihetan teidän hevoseenne." Oikeimpa ihastuen Hannu tähän suostui, ja talonpoika hevosen selkään hypähti sekä ratsasti kiiruimman kautta tiehensä.
Hiljalleen Hannu nyt astuskeli ajaen lehmäänsä eteenpäin sekä miettien mielessään kelpo kauppaansa. "Jos minulla vain on leipä-palanen, ja tuskin maar tuota koskaan minulta puuttunee, sopiihan minun nyt syödä voita ja juustoa särpimeksi, milloinka vain mieleni tekee, jos jano tulee, minä lehmäin lypsän ja juon maitoa. Mitä maar enään parempaa pyytäisin." Olipa Hannun ohitse-mentävissä ravintola; hän tuonne poikkesi, söi ilon-ihastuksissansa kaikki tyyni mitä hänellä oli muassaan syötävää, sekä päivällis- että illallis-varansa, ja osti viimeisillä penneillään olut-tilkkasen. Sitten hän lehmänsä taas ajoi liikkeelle, aina vain pyrkien koti-kylää kohden, äitinsä luoksi. Yhä helteisemmäksi kävi ilma sydän-päivän lähetessä, ja Hannun astuttavana oli kanervi-kangas, jota kesti runsaasti tunnin matkan. Kovin nyt poika parka palavoihinsa tuli ja janottipa häntä niin pahasti, että kieli suu-lakehen puuttumaan pakkasi. "Helpostihan tästä pulasta pääsee," ajatteli Hannu, "minä kohta lypsän lehmäni ja virkistän itseni maidolla." Hän elukan sitten sitoi kuivettunehesen puuhun kiinni ja otti kiulun puutteessa lypsy-astiaksi nahka- lakkinsa, mutta vaikka hän kyllä pani parastansa, eipä kuitenkaan saanut maitoa utareista herumaan tippaakaan. Ja koska hän lypsämisen toimitti vallan taitamattomasti, lehmä viimein tuskastui ja potkasi taka-jalallaan häntä päähän niin pahasti, että poika parka selällensä keikahti maahan eikä isohon aikaan ollenkaan ymmärtänyt, minne oli joutunut. Onneksi osasi juuri tulla eräs teurastaja, joka käsi- rattailla kuljetti lihavan porsahan. "Mitähän riivattua tämä tietää!" tuo huudahti sekä auttoi pystyhyn Hannu hyvän. Hannu kertoi, mitä oli tapahtunut. Tarjoten hänelle tasku-mattiansa sanoi teurastaja: "ryypätkää tuosta siemaus, se teitä on virvoittava. Ei tuommoisesta lehmästä enään ole lypsylehmäksi, se jo on liian vanha, eihän siitä muuhun, kuin kuormaa vetämään taikka tapettavaksi." - "No niin," mötisi Hannu ja lykkäsi silmiltänsä tukan, "kuka maar tuon olisi arvannut! eipä hullumpaa, kun on talossa tälläinen elukka tapettavissa, siitähän saapi oivallista syötävää! mutta minua ei lehmän liha oikein maita, se ei mielestäni ole mehukasta tarpeeksi. Toistapa tietäisi, jos minulla olisi tuommoinen kelpo porsas! sen liha vasta makealta maistuisi! ja saahan siitä vielä makkaraakin." - "Kuulkappas Hannu," sanoi teurastaja, "teidän mieliksenne minä vaikka vaihetus-kauppaan rupeen sekä annan lehmästänne teille porsahani." - "Jumala teitä palkitkoon teidän ystävällisyydestänne," huudahti Hannu, jättäen teurastajalle lehmänsä, ja tuo taas nosti rattailta porsaan sekä pisti Hannun kätehen nuoran, jonka pää oli sen kaulaan sidottu.
Hannu nyt läksi eteen-päin astumaan, miettien itseksensä, mitenkä hänen kävi kaikki mieltä myöden; kohdatkoon häntä mikä vastus hyvänsä, kohta hän kuitenkin tuosta taas pääsi. Hänen seurahansa sitten sattui poika, joka kainalossansa kantoi uhkean, valkoisen hanhen. He keskenänsä haastelemaan rupesivat, ja Hannu jutteli onnestansa sekä miten hän aina oli edullisia vaihetus-kauppoja tehnyt. Poika puolestansa kertoi kantavansa ristiäis-ruo'aksi hanhen. "Koettakaa kerrankin," jatkoi hän puhettansa ja otti hanhea siivistä kiinni, "siinä vasta painoa, mutta ompa sitä syötettykin koko kahdeksan viikkoa. Joka tätä paistia hiukankin haukkaa, kyllähänen tarvitsee rasvasta puhtaaksi pyhkiä molemmat suupielensä." - "Ehkä maar," tokasi vastaukseksi Hannu, punniten kämmenellään hanhea, "onhan siinä painoa, mutta eipä ole minun porsahanikaan tyhjän-painava." Sillä välin poika, päätänsä pudistaen, aivan arvelevan näköisenä tirkisteli ympärillensä joka taholle. "Kuulkappas," hän sitten sanoi, "kuinkahan tuon teidän porsaanne lienee oikein laita! Siitä kylästä, josta juuri te'en tuloa, varastettiin äskettäin kylä-voudin läätistä yksi! minä pelkään, pelkäämpä pahasti, että te tuossa sitä nyt talutatte. Ompa väkeä liikkeelle lähetetty, ettekä suinkaan kauppaanne kiittäisi, jos tapaisivat teidät porsainenne; he varmaankin teitä pistäisivät pimeään vanki-komeroon, tuskimpa helpommalla pääsisitte." Nythän pahasti pelästyen Hannu hyvä huudahti: "voi hirveätä! auta, poika kulta, minua tästä pulasta, sinä varmaankin paremmin kuin minä jonkun neuvon keksit; ota sentähden sinä minun porsahani ja anna minulle hanhes." - "Onhan tuo kylläkin vaarallinen kauppa," vastasi poika, "mutta enhän minä kuitenkaan soisi syykseni, että te kovan onnen kourihin joutuisitte." Hän siis nuoran otti käteensä, ja talutti vilppahasti porsaan pois eräälle syrjä-tielle; mutta Hannu hyvä surkeasta surustaan päästyänsä nyt läksi kotia-päin tallustelemaan, hanhi kainalossa. "Jos oikein tätä asiaa ajattelen," jupisi hän itseksensä, "tulin maar minä vaihetuksessa varmaankin voitolle; sainhan ensiksi kelpo paistin, sitten koko joukon rasvaa, jota siitä on heruva ja josta minulle särpimeksi karttuu hanhenihraa kumminkin kolmen kuukauden vara, sekä viimein nuot kauniit, valkoiset höyhenet; niitä minä pakkautan pään-alaiseni täytehen, ja tuskinhan semmoisella vuoteella tuudittamista kaipaan nukkuakseni. Tästä maar äitini aivan ihastuksihin ilostuu."
Kun Hannu sitten viimeisen kylän läpitse astuskeli, seisoi siellä hioja rattainensa; pyörä hyrräsi ja mies siinä lauloi:
"sakset ma hion, kun pyöräni pyörii,
ja silloimpa kultaa minulle vyörii."
Hannu nyt seisahti, katsoa töllötteli kappaleen aikaa ja rupesipa viimein miestä puhuttelemaan sanoen: "teidän kai menestynee kaikki toimenne, koska noin ilo-mielin olette hioessanne." - "Niimpä niinkin," vastasi hioja, "minun on ammattini mitä oivallisin. Kelpo hioja on sellainen mies, joka, milloinka hän kätensä vain pistää taskuunsa, aina sieltä myöskin löytää rahaa. Mutta mistä te tuon kauniin hanhen olette ostaneet?" - "Sitä en olekkaan ostanut, vaan olen, porsasta antaen, sen itselleni vaihettanut." - "Ja mistä porsaan saitte?" - "Sen sain lehmästäni." - "Noh entä lehmän?" - "Sen sain hevosestani." - "Mitenhän teidän haltuunne hevonen joutui?" - "Siitä annoin pääni kokoisen kulta-kappaleen." - "Mistä sitten tuli teille tuo kulta?" - "No sainhan minä sen palkakseni seitsen- vuotisesta palveluksesta." - "Ainiaampa te olette ymmärtäneet keksiä kelpo keinot," sanoi hioja, "jos nyt vielä saattaisitte laittaa niin, että rahoja aina kilisisi taskussanne, miiloinka vain vähänkin liikahdatte, eipä enään paremmasta onnesta väliä." - "Mitenkä tuo kävisi laatuhun?" kysyi Hannu. "Teidän tulee ruveta hiojaksi, semmoiseksi kuin minäkin; eihän siihen oikeastaan muuta tarvita mitään, kuin ainoastansa tahko, itsestänsä sitten syntyy mitä vielä puuttuu. Tässä minulla on yksi, joka kyllä on vähän vialloinen, mutta eipä teidän siitä tarvitsekkaan enempää antaa kuin ainoastaan hanhenne; suostutteko tähän kauppaan?" - "Noh vielähän kysytte," vastasi Hannu, "tulenhan minä täten mailman onnellisimmaksi ihmiseksi; jos minulla aina rahaa ompi, milloinka vain käteni pistän taskuuni, tuskimpa sitten enää suremisen syytä!" ja nyt hän miehelle hanhensa antoi sekä sai sen sijasta tahon. Ottaen vierestänsä maasta tavallisen kiven sanoi silloin hioja: "kas tästä vielä kaupan-päällisiksi saatte oikein kelpo kivi-kullan, se kyllä koputtamista kestää, vaikka siinä väärän naulan hakkaisi suoraksi. Ottakaa myös se ja nostakaa varovasti maasta."
Hannu kiven nosti syliinsä ja meni tiehensä aivan hyvillä mielin; ilosta hänen silmänsä säihkyivät, ja hän huudahti: "minä maar olen oikea onnen kantamoinen! olen kuin sunnuntai-päivänä syntynyt, sillä, käypihän totehen kaikki, mitä vain toivon!" Mutta koska hän päivän-koitteesta saakka oli liikkeellä ollut, hän kuitenkin vähitellen rupesi väsymään; myöskin vaivasi häntä nälkä kovasti eikä hänellä enään ollut ruo'an rahtuakaan, sillä olipa hän lehmän saatuansa, ilon-innoissaan yhtä haavaa syönyt suuhunsa kaikki eväänsä. Viimein hän väsymyksestä tuskin enään jaksoi jalkojansa raahustaa, ja ehtimiseen hänen täytyi pysähtyä levähtämään; ja tuntuipa kivetkin oikein pahan-päiväisen painavilta. Silloin ei hän saanut tyköänsä torjutuksi sitä ajatusta, että hyvinhän huokeammalta toki vetäisi, jollei hänen juuri nyt tarvitsisi noita kantaa. Ikään-kuin koteloinen verkalleen vengotellen Hannu vihdoinkin lähteelle tuli, siinä hän aikoi levätä sekä raikkaalla vedellä itseänsä virvoittaa; mutta jottei hän, laskeissansa kiviään maahan, niitä milläkään tapaa turmelisi, hän net varovasti pani viereensä lähteen reunalle. Sitten hän itse istumaan meni ja kumartui vettä kohden juodaksensa, mutta tulipa silloin paha tapaturma, hän kiviänsä hiukan loukkasi ja net pouskahtivat molemmat lähtehesen. Omin silmin nähtyänsä niitten tuonne syvyytehen kadonneen Hannu ilosta hypähti koko korkealle, lankesi sitten polvillensa ja kiitti, kyyneleitä vuodattaen, Jumalaa siitä, että hänelle tämäkin armo osoitettiin ja hän näin luontevasti, ihan niin, ettei hänen ollenkaan tarvinnut itseänsä mistään syyttää, oli päässyt noista raskaista kivistä; ainoastaan niistä hänellä nyt enään muka oli haittaa ollut. "Minun vertaistani onnellista ei ole maki mailmassa!" hän huudahti. Ilo-mielin ja kaikista vaivoista vapautettuna hän nyt heti liikkeelle läksi ja juoksipa juoksemistansa, kunnes kotia ennätti äitinsä luoksi.