MAGYAR

Az okos parasztlány

SUOMI

Viisas torpantyttö


Volt egyszer egy szegény ember s annak egyetlen leánya. Ennek a szegény embernek a házikóján kivűl nem volt semmije az ég világán, még csak egy darab földecskéje sem. Azt mondja egyszer a leány:

- Édes apám, menjen el a királyhoz s kérjen tőle bár egy darabocska földet. Hallottam, hogy jó szíve van a királynak, ad az bizonyosan, mért ne adna?

A szegény ember el is ment a királyhoz, előadta kérését s a király adott is neki egy darabocska földet, de még pénzt is, hogy ökröt, meg ekét vegyen, mert mit ér a föld, ha nincs a mivel megszántsa.

Hát mikor volt ökör is, eke is, kimennek a földre, hogy megszántsák, de még kettőt sem fordulnak, az ekevas csak kifordít a földből egy arany mozsarat. Nézik erről, nézik arról, vajjon csakugyan arany-e. A bizony arany volt, akármerről nézték.

- Na, mondja a szegény ember, ezt a mozsarat elviszem a királynak. Ő földet adott nekünk, illő, hogy mi is ezt neki adjuk.

Mondja a leány:

- Jobb lesz, ha itthon marad kigyelmed s hallgatunk a mozsárral.

- Mért hallgassunk? Nem loptuk!

- Hiszen nem loptuk, az igaz, de a mozsárnak nincs meg az ütője s meglássa kigyelmed, hogy még emiatt bajba kerűl!

De már ezt nem hitte a szegény ember, hiába beszélt a leánya, elvitte a mozsarat a királyhoz. Bezzeg hogy a király mindjárt kérdezte:

- Hát aztán egyebet semmit sem találtál?

- Nem én, felséges királyom, semmit.

- Az lehetetlen, mondta a király. Amellett a mozsár mellett ütőnek is kellett lenni.

Hiába fogadkozott, esküdözött a szegény ember, a király nem hitt a szavának, tömlöcbe záratta s azt mondta, hogy onnét ki sem eresztik, míg a mozsár is elé nem kerűl.

Telt, múlt az idő, nap-nap után, a szegény ember csak kesergett, sóhajtozott a tömlöcben s mind azt sóhajtozta:

- Istenem, Istenem, mért is nem hallgattam a leányom szavára!

Hallották ezt az inasok, akik kenyeret s vizet vittek a szegény embernek, jelentik a királynak, hogy mit hallottak.

- Mindjárt hozzátok elém! parancsolta a király.

Viszik a szegény embert a király elé, az meg kérdi:

- Mért sóhajtod folyton, hogy bárcsak a leányodra hallgattál volna? Mit mondott a leányod?

- Azt, felséges királyom, hogy ne hozzam el a mozsarat, mert akkor az ütőt is elő kell teremtenem.

- No, ez okos egy leány lehet. Eredj haza s küldd ide, hadd beszélek vele.

Haza megy a szegény ember, küldi a leányát, az megy is a király elé, köszön illendőképpen s még meg is kérdi, hogy s mint szolgál drága egészsége.

- Szolgál, amint szolgál, mondotta a király, de most egyébről akarok veled beszélni. Hallottam, hogy nagyon okos leány vagy, szeretném tudni, hogy igaz-e? Hát hallgass ide. Feladok neked valamit, ha azt végbeviszed, feleségűl veszlek.

- Csak mondja, felséges királyom, mit akar, végbeviszem én, olyant nem tud mondani.

- No, jó. Eredj s aztán jere hozzám, de úgy, hogy se fel ne légy öltözve, se meztelen ne légy; gyalog se jöjj, kocsin se jöjj, semmiféle állatra fel ne ülj s mégis jöjj; úton se járj, de út mellett se. Ha ezt megteszed, itt a kezem, feleségűl veszlek.

Elment a leány haza, levetette minden ruháját, tehát nem volt felöltözve; akkor jól belégöngyölödött egy nagy hálóba, tehát nem volt meztelen; vett egy szamarat, a hálót a szamárnak a farkához kötötte s az úgy vonszolta maga után, tehát nem jött gyalog, nem jött kocsin, sem semmiféle állaton s mégis jött; a szamarat beléállította egy kerékvágásba, csak abba lépett, tehát nem járt az úton s az út mellett sem. Így érkezett a királyhoz.

Mondta a király.

- Végbevitted, amit vállaltál, én sem másolom meg a szavamat - s még az nap megtartották a lakodalmat.

Telt, múlt az idő, éltek vígan, boldogan. Egyszer a király kilovagol a palota udvaráról s látja, hogy a kapú előtt egy sereg parasztember áll, ki lóval, ki ökörrel: fát hoztak a városba, azt árúlták. Megáll egy percre s hallja, hogy két paraszt ugyancsak veszekedik, osztozkodik, vikotálódik. Azon veszekedtek, hogy az egyik parasztnak a csikaja lefeküdt a másik paraszt ökre mellé s ez a paraszt magának akarta tartani a csikót. Na, éppen jókor jött ki a király, mindjárt hozzá fordúltak, hogy tegyen igazságot. Mit gondolt, mit nem a király, olyan igazságot tett, hogy azé a csikó, kinek a marhája mellett fekszik.

Azzal a király tovább ment, de a lovas paraszt nem hagyta annyiban a dolgot. Hallotta, hogy a királyné paraszt ember leánya volt s jó szívvel van a szegény emberek iránt, fölment hozzá, elkeseregte a baját.

Mondta a királyné:

- Ha megfogadod, hogy el nem árúlsz, adok neked egy jó tanácsot. Holnap jókor reggel, mikor a király kilovagol a rétre a katonákhoz, ülj le az útra egy hálóval, tégy úgy, mintha halásznál.

Megmondta aztán azt is, hogy mit feleljen, ha a király megkérdezi.

A paraszt ember úgy tett, ahogy a királyné tanácsolta: másnap reggel leűlt az út szélén, a hálót betartotta az út közepére, emelgette, mintha igazán halásznék. Bezzeg, hogy megállott a király, mikor meglátta ezt a bolond dolgot. Kérdi:

- Hát te mit csinálsz, szegény ember?

- Halászok, felséges királyom.

- Nincs itt víz, hogy fogsz itt halat?

- Hát bizony, ahogy az ökörnek csikaja lehet, úgy az úton is lehet halat fogni, felelt a paraszt ember.

Szeget ütött a királynak a fejébe ez az okos felelet, mindjárt sejtette, hogy erre az ő felesége tanította ki. Vallatni kezdette a parasztot, hogy ki tanította erre az okosságra, de a paraszt folyton csak azt felelte, hogy maga eszitől találta ki.

- Hiszen mindjárt megmondod te az igazat! kiáltott a király szörnyű haraggal. Azon a helyen lekapatta a húsz körméről s olyan huszonötöt vágatott rá olvasatlan, hogy a szegény paraszt az eget is bőgőnek nézte. Végre is bevallotta, hogy a királyné tanította ki.

Megy vissza a király, szörnyen rátámad a feleségére, hogy hát ez mi dolog? Az ő háta megett hogy mer szövetkezni mással? Hogy meri őt kicsúfolni?

- Na, mondotta, mehetsz, a honnét jöttél, haza az apádhoz, itt nincs helyed többé!

Sírt, rítt a királyné s mert sírás-rívás nem használt, arra kérte a királyt, hogy bár csak egyszer még együtt ebédeljenek s aztán vihesse magával, a mi neki legkedvesebb. Na, ebbe beléegyezett a király. A királynénak sem kellett egyéb, álomitalt töltött a király poharába, az egy húzásra ki is itta, el is aludt mindjárt. Akkor a királyné befogatott hat lovat egy aranyos hintóba, a királyt kivitette a hintóba, ott lefektette, úgy vitte haza, az apja házához, ott meg puha ágyat vetett neki, beléfektette s várta, mikor ébred fel. Estefelé felébred a király, körülnéz, ámúl, bámúl, csudálkozik, s kérdi:

- Ugyan bizony, hol vagyok?

- Te bizony itt, lelkem uram, az apám házában, mondotta a királyné.

- Hogy mertél ide hozni? förmedt rá a király.

- Hát nem engedted meg, hogy magammal hozzam, ami nekem a legkedvesebb? Te vagy nekem a legkedvesebb, hát elhoztalak téged.

Tetszett a királynak ez a beszéd, hogy még a könye is kicsordúlt belé. Azt mondta:

- No, de most már ásó, kapa s a nagy harang választ csak el egymástól, lelkem feleségem!

Egyszeribe eléállott a hat lovas hintó, beleültek, hazamentek s máig is élnek, ha meg nem haltak.
Oli muinoin köyhä talonpoika, jolla ei maita ollut laisinkaan, vaan ainoastansa pieni mökkinen ja yksi tytär ainokainen; tämä isällensä kerta sanoi: "entä jos herra kuninkaalta pyytäisimme pienen maa-tilkkusen." Kuultuansa, miten olivat köyhiä, kuningas sitten heille myöskin lahjoitti nurmikkoa pikku paistan, ja tätä kuokkimaan rupesi isä tyttärinensä, aikoen siihen kylvää hiukan ohraa sekä istuttaa muutamia hedelmä-puita. Kun pelto jo oli valmistumaisillaan, he maasta löysivät pelkästä kullasta tehdyn huhmaren. "Kuuleppas!" sanoi isä tyttärellensä, "koska Herra Kuninkaamme on niin armollinen ollut, että on pellon meille lahjoittanut, tulee meidän siitä antaa hänelle tämä huhmar." Mutta tyttö ei tahtonut tuohon suostua, vaan sanoi: "isä kulta! jos viemme sinne tölkittömän huhmaren, vaaditaan meiltä myöskin tölkki, paras siis, että ollaan koko asiasta ihan hiiskumata." Ukko ei kuitenkaan tyttärensä väitteistä piitannut, vaan vei kuninkaalle huhmaren ja sanoi: "tämän minä maasta löysin ja olen tänne tullut sitä teille hyvän-tekiäisiksi tarjoamaan." Kuningas huhmaren otti kysyen, oliko hän muuta mitään löytänyt. "En vainen," vastasi talonpoika. Kuningas silloin sanoi, että ukon piti tuoman hänelle tölkkikin. Talonpoika kyllä vakuutti, ett'ei hän ollut sellaista löytänyt, mutta eipä siitä apua, vaan turhia, ikään-kuin tuulehen puhutuita kaikki hänen vakuuttamisensa olivat; ukko parka vankiuteen viskattiin sekä määrättiin siellä pidettäväksi, kunnes hän kuninkaalle tölkin hankkisi. Palveliat hänelle joka päivä toivat vettä ja leipää, tuota tavallista vanki-ruokaa, sekä kuulivat silloin mies raukan ehtimiseen huutelevan: "voi jospa olisin tytärtäni totellut! voi, voi, jospa olisin tyttäreni mieltä noudattanut!" He sitten kuninkaan luoksi menivät ja kertoivat, miten vanki yhtä päätä huusi: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä noudattanut!" sekä ettei hän tahtonut syödä eikä juoda. Kuningas silloin käski palvelioitten tuoda ukon hänen puheillensa ja kysyi tämän tultua, miksi hän alati huuteli: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä noudattanut!" - "Mitähän toki teidän tyttärenne on sanonut." - "Noh niin, kielsipä hän minua huhmarta tuomasta, ett'ei minulta myös tölkkiä vaadittaisi." - "Koska teillä on noin viisas tytär, niin toimittakaa hänet joskus tänne." Tytön siis täytyi tulla kuninkaan luoksi, joka kysyi häneltä, oliko hän tosiaankin niin viisas, kuten kehuttiin, sekä lisäsi sitten: "minä sinulle arvoituksen sanon; jos sen saat arvatuksi, otan sinut puolisokseni." Tyttö tähän kohta vastasi, että hän kyllä ottaisi tuon suorittaaksensa. Silloin sanoi kuningas: "tule minun tyköni, mutta älä tule vaattehissa äläkä alastonna, älä ratsastaen äläkä ajaen, älä tietä äläkä tien vierustaa kulkein; ja jos sen saat toimehen, sinä minun puolisokseni pääset." Tyttö tuosta tiehensä läksi ja riisui itsensä ilki alastomaksi eikä siis enään vaattehissa ollut ja otti sitten ison verkon sekä kieri sen ihan ympärillensä eikä nyt suinkaan ollut alastomana; hän rahalla hankki itsellensä lainaksi aasin ja sitoi verkon pään kiinni sen häntähän, jotenka tuon juhdan hänet täytyi laahata perässänsä, eikä hän siis ratsastanut, ei myöskään tullut ajaen; ja aasi pakoitettiin häntä hinaamaan pitkin pyörän-varhoa sillä tavoin, että ainoastaan hänen toinen iso-varpahansa maata koski, ja eipä hän niin-muodoin kulkenut tiellä eikä myös tien vieressä ja hänen täten tultuansa perille sanoi kuningas, että hän oli arvoituksesta selvän saanut sekä suorittanut suoritettavansa. Isä nyt vankiudesta vapaaksi päästettiin ja kuningas tytön otti puolisokseen sekä uskoi hänen huostaansa kaikki kuninkaalliset tavaransa.

Kului sitten muutamia vuosia ja tapahtuipa silloin, että, kun kuningas kerta oli sota-väkeänsä katsastamassa, linnan edustalle pysähtyi vankkureinensa talonpoikia, jotka olivat halkoja myyneet; valjahissa oli muutamilla hevoset, toisilla härät. Eräällä talonpojalla siinä oli kolme hevosta, joista yksi nyt juuri sattui varsomaan miesten poissaollessa, ja varsa emänsä tyköä juoksi sekä laski maata kahden härän välihin. Palattuansa talonpojat rupesivat riitelemään, pauhaamaan ja tappelemaan, ja härkien omistaja tahtoi varsan omaksensa, väittäen sitä härkäinsä synnyttämäksi, mutta toinen kinasi vastaan ja vakuutti tammansa varsonehen sekä että varsa siis oli hänen. Riita kuninkaan ratkaistavaksi lykättiin ja tämän oli tuomio tämmöinen: "missä varsa makasi, sinne se myös jääköön," ja täten sai, kuin saikin, härkien omistaja tuon varsasen, vaikka ei se hänen ollutkaan. Silloin toinen tiehensä meni itkein ja vahinkoansa valittaen. Olipa hän kuullut kerrottavan, miten kuninkaanna oli armollinen, koska tuo itse oli köyhää, talonpoikaista suku-perää; hänen tykönsä ukko siis nyt meni ja rukoili häneltä apua saadakseen varsansa takaisin. "Vaikka vain," vastasi tähän kuninkaanna, "jos sinä minulle lupaat, ettet tuota kellekkään ilmoita, minä sinua kyllä neuvon. Huomen-aamulla kun kuningas on rahtiparaatia katsomassa, mene sinä seisomaan keskelle sitä katua, jota hän tulee kulkemaan, ota kätehes iso verkko, ole siinä kalastavinas kappaleen aikaa sekä karista välihin verkkoas, ikään-kuin olisi se kaloja täynnä," ja kuninkaanna myös neuvoi ukkoa, mitä hänen tulisi vastata, jos kuningas häneltä jotakin kysyisi. Seuraavana päivänä siis talonpoika siinä seisoi kuivalla kadulla kalastellen. Kun kuningas ohitse kulkeissansa tämän huomasi, lähetti hän juoksurinsa kysymään, mitä tuo mies hassu hääräsi. Ukko hänelle vastasi: "minä kaloja pyydän." Juoksuri sitten kysäsi, mitenkä tuossa kävi kalastaminen, koska ei siinä ollut veden tippaakaan. Tähän talonpoika vastaukseksi tokasi: "yhtä hyvin, kuin kahdelta härältä varsominen, käypi minulta kuivalla kadulla kalasteleminen." Juoksuri tämän vastauksen vei kuninkaalle, joka kutsutti talonpojan luoksensa ja sanoi hänelle: "tuota et sinä suinkaan ole omas takaa keksinyt, olkohon sitten kuka hyvänsä sen sinulle neuvonut; tunnusta pois kohta." Mutta eipä ukko sitä tahtonut myöntää, vaan matki ehtimän-tiestä: "totta tosiaankin se omaa keksimääni ompi!" Mutta hän kumohon viskattiin olki-lyhtehen päälle, ja siinä häntä lyötiin ja kiusattiin niin kau'an, kunnes viimein tuon työnsä tunnusti kuninkaannan keksimäksi. Sitten kotia tultuansa sanoi kuningas puolisollensa: "miksi sinä näin kavala olet minua kohtaan? minä en enään sinusta huoli puolisokseni! jo nyt on sinun aikasi ollut ja mennyt, palaa takaisin sinne, mistä olet tullutkin, sinun talonpoikais-mökkihis!" Kuitenkin sallittiin hänelle, että hänen kävisi mukahansa ottaa, mitä hän rakkaimpana ja parahimpana piti; sen hän saisi jää-hyväisiksi. Tähän vastasi kuninkaanna: "no niin, puolisoni, armahimpani! koska sinä tuon vaadit, minä myöskin tottelen," sekä syöksyi kuninkaan sylihin, suuteli häntä ja sanoi tahtovansa jättää hänen hyvästi. Sitten hän läksiäisiksi tuotti väkevän uni-juoman; sitä kuningas joi aika kulauksen, mutta itse hän tuota vain hiukan maisteli. Kohta nyt kuningas sikeään unehen vaipui, ja tämän huomattuaan kuninkaanna luoksensa kutsui erään palvelian, otti hienon, valkoisen liina-vaattehen sekä kääri sen kuninkaan ympärille, ja palveliain täytyi kantaa hänet portahien edessä oleviin vaunuihin, joissa hänen hyljätty puolisonsa hänet sitten mennessään vei mökkihinsä. Siellä hän hänen laski vuoteelle, jossa kuningas yhtä kyytiä nukkui koko vuorokauden umpehen, ja vihdoinkin herättyänsä tämä silmiään hieroellen tuijotteli ympärillensä ja mutisi: "voi hyvänen aika! missähän minä nyt lienen!" sekä rupesi huutamaan palvelioitansa, mutta eipä ketään kuulunut. Viimein tuli vuoteen äärehen hänen puolisonsa ja sanoi: "Herra Kuningas, minun rakkahimpani te olette luvanneet, että minä lähteissäni saisin linnasta ottaa mukahani, mitä minulla oli parasta ja kallihinta, ja koska sinä olit minusta kallihin, minä sinun korjasin mennessäni!" Kyynel-silmin kuningas tähän vastasi: "vaimoseni, armahimpani! sinä olet minun ja minä sinun," sekä vei hänet mukaansa kuninkaalliseen linnahan ja otti hänen taas puolisoksensa; ja ken-tiesi he vielä tänäkin päivänä elävät.




Hasonlítsa össze a két nyelv:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.