SUOMI

Lintujen kuningas ja karhu

MAGYAR

A sövénykirály és a medve


Kesällä oli kerta karhu ja susi metsässä kävelemässä. Silloin kuuli karhu aivan ihanan linnun-laulun ja sanoi: "susi veljyeni! mikä lintu tuo lienee, joka noin suloisesti visertelee?" - "Sehän on lintujen kuningas," vastasi susi, "häntä meidän tulee kumartaa:" mutta olipa tämä peukalokitti. "Koska hän on tuommoinen pohatta," sanoi karhu, "minä mielelläni tahtoisin hänen kuninkaallista palatsiansa katselemaan; tule nyt ja saata minut sinne." - "Eipä tuo niin näppärästi käy, kuten sinä luulet," väitti susi, "sinun täytyy malttaa mieltäs, kunnes Rouva Kuningatar kotia saapuu." Hetkisen kuluttua tämä tuli, kuin tulikin, tuoden ruokaa noukassansa, sekä hänen seurassaan Herra Kuningas, ja he poikasiansa aikoivat syöttää. Karhu halusta olisi nyt kohta mennyt tuonne sisälle, mutta susi otti häntä hiasta kiinni, sanoen: "äläppäs vielä! sinun täytyy odottaa, kunnes kuningas puolisoinensa taas on lähtenyt tiehensä." He sentähden panivat mieleensä luolan, missä pesä oli, ja juosta jolkuttivat pois. Mutta eipä karhu saanut hengen rauhaa, sitä vain halutti nähdä tuota kuninkaallista palatsia ja hetken päästä se sinne palasi takaisin. Kuningas ja kuningatar silloin olivatkin jo pois lentäneet; karhu pesähän kurkisteli ja näki viisi, ehkä kuusi poikaista, jotka siinä makasivat. "Vai tämmöinenkö se kuninkaallinen palatsi onkin!" murahti hän, "tämä vasta palatsiksi on viheliäinen! ja tuskimpa te oikeita kuninkaan-lapsia olettekaan, vaan ken-tiesi kenenkin kakaroita." Tämän kuultuansa nuot nuoret peukalokitit silmittömäksi vihastuivat ja huusivat: "sinä varsin valehtelet! me emme mitään hulttiojen kakaroita ole, vaan kunniallisten vanhempain lapsia: näistä sanoistas sinä, karhu, vielä olet joutuva pahempaan kuin pulaan." Karhu ja susi nyt aivan hämille tulivat, kiersivät tiehensä ja menivät kykyttämään kumpikin luolaansa. Mutta nuoret peukalokitit yhä vain huusivat ja melusivat sekä sanoivat vanhemmillensa, kun nuot taas kotia palasivat, ruokaa tuoden: "vaikka nälkähänkin nääntyisimme, emme koske edes yhteen kärpäsen-sääreenkään ennen, kuin te ensin olette toteen näyttäneet, olemmeko kunniallisia lapsia vai emmekö! tuo karhu ilkeä on täällä käynyt meitä herjaamassa." Isä kuningas silloin sanoi: "olkaa vain huoleti, kyllä minä tämän seikan piankin suoritan." Sitten hän puolisoinensa lensi karhun luolan suuhun ja huusi tuonne sisälle: "kuuleppas sinä siellä, vanha murisia-kontio! miksi olet minun lapsiani herjannut? siitä sinun vielä on paha perivä, sillä verisellä sodalla me sen tahdomme kostaa." Sotaa nyt siis karhulle julistettiin, ja tuo neli-jalkaiset eläimet kokohon kutsui, härät ja lehmät, aasit, hirvet, metsä-kauriit sekä kaikki, mitä vain oli maan päällä "jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata." Mutta peukalokitti avuksensa kokosi kaikki, mitä ilmassa oli lentäviä, "kahen siiven sirkovia," sillä eipä ainoastaan kutsuttu sotahan lintuja, sekä isoja että pieniä, vaan myöskin hyttysten, herhiläisten, mehiläisien ja kärpäsien täytyi nyt ruveta sota-miehiksi.

Kun sitten tuli se aika, jolloinka sodan oli määrä alkaa, lähetti peukalokitti vakoilioita tiedustelemaan, kukahan oli vihollisten päällikkönä. Hyttynen noista kaikista oli viekkain, lenteli suristen metsässä, missä viholliset kokoontuivat, ja pujahti viimein lehden alle istumaan ihan siihen puuhun, jonka juurella tunnus-sanasta keskusteltiin. Siinä seisoi karhu, huusi luoksensa ketun ja sanoi: "sinä, kettu, olet kaikista elävistä sukkelin, sinun minä Kenraaliksi määrään meitä johtamaan." - "Hyvä," vastasi kettu, "mutta mistä merkistä sopisimme." Eipä elävistä yksikään tietänyt mitään esitellä. Kettu silloin sanoi: "minun on häntäni kaunis, pitkä, tuuhea, se ihan näyttää punaiselta sulka-töyhdöltä; jos häntäni pidän pystyssä, tiedätte asiaimme olevan hyvällä tolalla ja silloin teidän tulee vihollisten kimppuun hyökätä, mutta jos minä sen pidän lerpuksissa, niin juoskaa, minkä vain kestää koipenne." Tämän kuultuansa hyttynen taas kotia lensi ja kertoi tarkimman tarkasti peukalokitille kaikki.

Kun sitten koitti se päivä, jona tappelu oli suoritettava, huh hirveätä! silloimpa vasta tuli neli-jalkaisia eläviä kiitäen semmoisella kohinalla, että maa tömisten tärisi; myöskin peukalokitti tuli sota-joukkoinensa ilmassa lentäen, net rääkyivät, hyrisivät ja surisivat niin tavattomasti, että oikein kauhealta veti; ja kummaltakin puolen nyt yhtehen hyökättiin. Mutta peukalokitti lähetti liikkeelle herhiläisiä, joittenka oli määrä pujahtaa ketun hännän juureen ja siinä pistellä tökätä aivan voimainsa takaa. Kun nyt kettu ensimmäisen pistoksen tunsi, se niin pahasti säpsähti, että nosti toista jalkaansa, mutta kestipä kuitenkin tuon tuskan sekä piti häntänsä yhä vain pystyssä; toisesta pistoksesta häntä silmän-räpäykseltä lutkahti alas-päin, mutta kun tuli kolmas, eipä kettu parka enään saanut tuota kärsityksi, vaan laski kirkahtaen häntänsä alas jalkojensa välihin. Tämän nähtyänsä neli-jalkaiset luulivat, että jo kaikki oli ihan hukassa, sekä rupesivat juoksemaan kukin luolaansa; ja näimpä linnut olivat tappelun voittaneet.

Siitä Herra Kuningas ja Rouva Kuningatar kotia lensivät lastensa tykö ja huusivat: "heioo lapsi kullat! olkaa iloisia, syökää ja juokaa oikein mieli-hyvissänne, me jo sodan voitimme." Mutta nuoret peukalokitit vastasivat: "me emme vielä maista ruo'an-rahtuakaan. ennen-kuin karhu on täällä pesän ääressä käynyt anteeksi pyytämässä sekä tunnustamassa, että me kunniallisia lapsia olemme." Peukalokitti silloin lensi karhun luolan suuhun ja huudahti: "hoi kontio murisia! sinun pitää luntustaa pesäni edustalle pyytämään lapsiltani anteeksi ja tunnustamaan heidän olevan kunniallisia lapsia, muutoin minä sinut murskaksi muserrutan." Karhu sitten hengen-hädissään tuonne tassutteli ja pyysi anteeksi. Nytpä vasta leppyi nuoret peukalokitit, asettivat itsensä istumaan vieretysten, söivät, joivat ja huvittelivat aina myöhään yöhön asti.
Mese, mese, mesét mondok mostan a madarakról, madaraknak rettentő nagy csatájáról... Úgy volt az, hogy egyszer a medve meg a farkas együtt sétáltak az erdőben s amint fel s alá jártak, gyönyörű szép madáréneket hallanak. Megáll a medve ámulva, bámulva, szemét-száját eltátja, úgy hallgatja az éneket. Kérdi aztán a farkast:
- Ugyan bizony, farkas koma, miféle madár, aki olyan szépen énekel?
- Ez a madarak királya, mondotta a farkas. Majd elmegyünk hozzá s tiszteletünket tesszük nála.
- Helyes, hagyta rá a medve, úgy sem láttam még királyi palotát, gyerünk.
- Ohó, nem megy az oly könnyen, mondotta a farkas, meg kell várnunk, míg a királyné hazajő.
Egy perc mulva, kettő mulva, jött a királyné, eleséget hozott a csőrében; jött a király is, annak is tele volt a csőre, aztán beröppentek egy fának az odvába: ott volt a palota, akarom mondani a fészek.

A medve mindjárt föl akart menni, de a farkas visszarántotta:
- Ohó, megállj. Várj, míg mind a ketten elmennek.
Jól van, a medve belényugodott s tovább mentek, de előbb jól megnézték a fa odvát, ahol a fészek volt. De hiába, csak nem volt nyugta a medvének s egy kevés idő mulva megint visszafordúltak a fához. Aközben a király s a királyné csakugyan kirepűltek a fészekből, a medve hát fölmászott a fára, benézett a lyukba s látta, hogy öt madár fióka van a fészekben.
- Ez királyi palota? - dörmögött a medve. - No ugyan nyomorúságos egy palota, s hát ezek királyi gyermekek? Hisz ezek közönséges paraszt kölykek!
Hej, szörnyű haragra lobbantak a fiókák erre a gyalázkodó beszédre. Magukon kívül kiabálták, csiripolták:
- Nem vagyunk mi paraszt kölykek, igazi királyi sarjadékok vagyunk, úgy tudd meg, dörmögős medve. Megállj csak, ezt a beszédet még megkeserűlöd!
Meghökkent erre a medve, meg a farkas is, vissza kullogtak a barlangjukba nagy nehéz aggodalomban, hogy hát mi lesz most. Eközben hazatért a madarak királya is, meg a királyné is, de majd holtra réműltek, mikor a gyermekek szörnyű csiripolását hallották. Azt mondta az idősebb, s utána a többi:
- Itt volt a medve s azt mondta, hogy nem vagyunk királyi gyermekek, hanem közönséges parasztkölykök. Valameddig meg nem tudjuk, hogy mi az igaz valóság, sem csőrünket, sem szárnyunkat meg nem mozdítjuk s itt ebben a helyben éhen halunk, de gyalázatban nem élünk.
- Ej, ej, csóválta fejét a király, hát ez miféle beszéd. Király volt nekem apám, nagyapám, még a hetvenhetedik is. Csak csendesűljetek le, majd megmutatom én annak a vén parasztnak, ki s mi vagyok én.
Egy szempillantást sem ült otthon, a kiséretével együtt elröpűlt a medve barlangjához s bekiáltott:
- Hallod-e te, vén méztolvaj, hogy merted megsérteni az én gyermekeimet? Tudd meg, hogy háborút indítok ellened, s jaj neked s egész nemzetségednek!
De már ennek fele sem volt tréfa. Medve koma felcihelődött s hírűl adta a négylábú állatoknak, hogy csak talpra, mert a madarak királya hadat üzent, olyan háború lesz, amilyen még nem volt, mióta a világ - világ. Hiszen csak hadd állottak is talpra, mert a madarak királya egy óra alatt mind összegyűjtötte, ami madár van a világon, nemcsak a madarakat, de még a bogarakat is, a méheket s a legyeket is, mindenféle teremtett állatot, akinek csak szárnya volt.
Mikor összegyülekezett a had, a madarak királya kiküldötte az ökörszemet, hogy lesse ki, tudja ki, az ellenségnek ki lesz a vezére. Elröppent az ökörszem, a medve barlangja mellett egy fán a levél alatt meghúzódott s úgy hallgatódzott. Hát jön a medve nagy mogorván, dirmegve-dörmögve, szólítja a rókát s mondja neki:
- Hallod-e, róka, te vagy a legravaszabb valamennyi állat közt, neked kell vezetned a hadat.
- Jó, mondta a róka, de aztán mi legyen a jel?
Egyik egyet, másik mást mondott, végre is a róka javallott olyat, ami mindenkinek tetszett. Azt mondotta:
- Nekem szép, hosszú, lombos farkam van, beillik ez zászlónak. Ha a farkamat magasba tartom, ez azt jelenti, hogy: utánam! Ha lekonyúl a farkam, akkor: szaladjatok, a merre láttok.
Az ökörszem azonnal visszarepűlt s jelentette, hogy mit hallott.
Na, jó, hát csak jere, róka koma, mondotta a madarak királya, majd lekonyúl a te farkad!
Másnap jókor reggel megkezdődik a csata. Indúlnak a négylábú állatok szörnyű ordítással, (a szamár is köztük volt) rettentő bőgéssel, (az ökör is köztük volt), ég, föld zengett, rengett belé. De indúlnak a madarak is, surrogott, burrogott a levegő a szárnyuk csapásától, csengett, zengett az erdő, - hej, mi lesz itt, Uram Jézus Krisztus! Nosza, a madarak királya egyszeribe kiküld egy pár szarvasbogarat, azok egyenest rácsapnak a rókára, az egyik itt, a másik ott csípi, szúrja a szarvával, megy a róka erre, meg arra, tartja a farkát felfelé, de bizon csak kínnal, bajjal, rohannak utána a többiek, - no hiszen, egyszerre csak lekonyúl a róka farka, uccu neki, vesd el magad, szaladt a négylábú sereg hanyat-homlok, mintha szemét vették volna valamennyinek!
A király s a királyné egyszeribe hazarepűltek s mondták nagy örvendezéssel:
- Na, gyerekek, ne busuljatok, egyetek, igyatok, megnyertük a csatát!
Mondták a gyermekek:
- Addig nem, míg a medve ide nem jő s bocsánatot nem kér tőlünk.
- Igaza van a gyerekeknek, mondotta a király s tüstént repűlt a medve barlangjához, ott beszólt:
- Hallod-e te, vén méztolvaj, gyere a fészkem elé s kérj bocsánatot a gyermekeimtől, különben szörnyű halálnak halálával halatlak meg.
Tetszett, nem tetszett a medvének, oda kullogott a fészek elé s sírva kért bocsánatot a királyi gyermekektől. De már most a gyerekek ettek, ittak, vígan voltak, csengett belé az erdő, egész nap úgy daloltak. Úgy bizony!




Vertailla kahta kieltä:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.