Käärmesatuja


Märchen von der Unke


I.
I

Oli muinoin lapsukainen, jolle äiti joka ilta antoi maitoa kupillisen sekä nisu-leivän palasen, ja lapsi pihalle istuutui saaliinensa. Mutta kun se syömään rupesi, tuli haltia-käärme kivi-aidan raosta madellen, pisti päänsä kuppihin ja alkoi myöskin syödä. Lapselle siitä oli iloa, ja kun tuo pikkarainen siellä istui, kuppi kädessä, eikä käärme kohta viereen tullut, hän sille huusi:
Es war einmal ein kleines Kind, dem gab seine Mutter jeden Nachmittag ein Schüsselchen mit Milch und Weckbrocken, und das Kind setzte sich damit hinaus in den Hof. Wenn es aber anfing zu essen, so kam die Hausunke aus einer Mauerritze hervorgekrochen, senkte ihr Köpfchen in die Milch und aß mit. Das Kind hatte seine Freude daran, und wenn es mit seinem Schüsselchen dasaß und die Unke kam nicht gleich herbei, so rief es ihr zu

"käärme! joudu luokseni,
'Unke, Unke, komm geschwind,

tule, pieni, tyköni!
komm herbei, du kleines Ding,

maitoa sä maiskuta,
sollst dein Bröckchen haben,

leipää älä unhota!"
an der Milch dich laben.'

Silloin haltia-käärme kiiruusti sinne saapui ja nautti mielihyvällä osansa. Myöskin osoitti se kiitollisuutta, sillä sala-aartehistostaan se lapselle toi kaikellaisia kauniita kapineita, kiiltäviä kiviä, helmiä ja kultaisia leikki-kaluja. Mutta käärme ainoastansa maitoa joi eikä leipään koskenutkaan. Lapsi sentähden kerta otti pikku lusikkansa, naputti sillä hiljaa tuota kumppaniansa päähän ja sanoi: "syö myöskin leipää, sinä lölleröinen!" Äiti, joka oli kyökissä, kuuli, että lapsi jonkun kanssa puhui, ja nähtyään, että se lusikallaan käärmettä tavoitteli, sieppasi hän halon, juoksi pihalle ja tappoi tuon kiltin elävän.
Da kam die Unke gelaufen und ließ es sich gut schmecken. Sie zeigte sich auch dankbar, denn sie brachte dem Kind aus ihrem heimlichen Schatz allerlei schöne Dinge, glänzende Steine, Perlen und goldene Spielsachen. Die Unke trank aber nur Milch und ließ die Brocken liegen. Da nahm das Kind einmal sein Löffelchen, schlug ihr damit sanft auf den Kopf und sagte 'Ding, iß auch Brocken.' Die Mutter, die in der Küche stand, hörte, daß das Kind mit jemand sprach, und als sie sah, daß es mit seinem Löffelchen nach einer Unke schlug, so lief sie mit einem Scheit Holz heraus und tötete das gute Tier.

Siitä saakka lapsi muuttumaan rupesi. Niin kau'an, kuin käärme oli sen ruoka-kumppanina, se yhä kasvoi ja voimistui, mutta nyt sen ihanista poskista puna katosi ja pienokainen laihtumistansa laihtui. Eikä aikaakaan, jopa rupesi öisin kuolon- varpunen uikuittamaan, kultarinta-kerttunen lehtiä ja pieniä oksia kokoeli, ja pian sen jälkehen lapsi parilla nukkui kuoleman unta.
Von der Zeit an ging eine Veränderung mit dem Kinde vor. Es war, solange die Unke mit ihm gegessen hatte, groß und stark geworden, jetzt aber verlor es seine schönen roten Backen und magerte ab. Nicht lange, so fing in der Nacht der Totenvogel an zu schreien, und das Rotkehlchen sammelte Zweiglein und Blätter zu einem Totenkranz, und bald hernach lag das Kind auf der Bahre.

II.
II

Eräs orpolapsi kaupungin muurin ääressä istui kehräämässä ja näki silloin tarha-käärmeen tulevan rei'ästä mataen muurin alta. Vilppaasti hän viereensä levitti sinisen silkkihuivinsa, jommoisiin nuot käärmehet ovat hyvin mieltyneet, ja joita kohden aina tulevat. Vaattehen huomattuansa käärme takaisin läksi, mutta palasi piankin, tuoden tullessansa pienen kulta- kruunun, laski sen visusti huivin päälle ja kiersi sitten tiehensä. Tyttö päähänsä pani kruunun, se kirkkaasti kimalteli ollen hienoista kulta-kuiduista tehtynä. Hetkisen kuluttua käärme sinne toistamiseen palasi, mutta kosk'ei se enään kruunua nähnyt, suikersi se muurin juurelle ja huiski suruissansa päätään kiviä vasten niin kauan, kuin vain hiukankin vielä kesti voimia, kunnes viimein makasi siinä kuoliana. Jos tyttö olisi antanut kruunun olla paikallaan, käärme varmaankin olisi tuonne tuonut luolastaan aartehiansa vielä enemmän.
Ein Waisenkind saß an der Stadtmauer und spann, da sah es eine Unke aus der Öffnung unten an der Mauer hervorkommen. Geschwind breitete es sein blauseidenes Halstuch neben sich aus, das die Unken gewaltig lieben und auf das sie allein gehen. Alsobald die Unke das erblickte, kehrte sie um, kam wieder und brachte ein kleines goldenes Krönchen getragen, legte es darauf und ging dann wieder fort. Das Mädchen nahm die Krone auf, sie glitzerte und war von zartem Goldgespinst. Nicht lange, so kam die Unke zum zweitenmal wieder: wie sie aber die Krone nicht mehr sah, kroch sie an die Wand und schlug vor Leid ihr Köpfchen so lange dawider, als sie nur noch Kräfte hatte, bis sie endlich tot dalag. Hätte das Mädchen die Krone liegen lassen, die Unke hätte wohl noch mehr von ihren Schätzen aus der Höhle herbeigetragen.

III.
III

Haltia-käärme huusi: "huhuu, huhuu!" Lapsi sanoi: "tule ulos piilostas!" Käärme tulikin ja lapsi siltä kysyi sisartansa: "oletko missään Punasukkaa nähnyt?" Käärme vastata tokasi: "empä vainenkaan; mutta entähän sinä sitten? huhuu, huhuu, huhuu!"
Unke ruft 'huhu, huhu,' Kind spricht 'komm herut.' Die Unke kommt hervor, da fragt das Kind nach seinem Schwesterchen 'hast du Rotstrümpfchen nicht gesehen?' Unke sagt 'ne, ik og nit: wie du denn? huhu, huhu, huhu.'