In a certain mill lived an old miller who had neither wife nor child, and three apprentices served under him. As they had been with him several years, he one day said to them, "I am old, and want to sit in the chimney-corner, go out, and whichsoever of you brings me the best horse home, to him will I give the mill, and in return for it he shall take care of me till my death." The third of the boys was, however, the drudge, who was looked on as foolish by the others; they begrudged the mill to him, and afterwards he would not have it. Then all three went out together, and when they came to the village, the two said to stupid Hans, "Thou mayst just as well stay here, as long as thou livest thou wilt never get a horse." Hans, however, went with them, and when it was night they came to a cave in which they lay down to sleep. The two sharp ones waited until Hans had fallen asleep, then they got up, and went away leaving him where he was. And they thought they had done a very clever thing, but it was certain to turn out ill for them. When the sun arose, and Hans woke up, he was lying in a deep cavern. He looked around on every side and exclaimed, "Oh, heavens, where am I?" Then he got up and clambered out of the cave, went into the forest, and thought, "Here I am quite alone and deserted, how shall I obtain a horse now?" Whilst he was thus walking full of thought, he met a small tabby-cat which said quite kindly, "Hans, where are you going?" - "Alas, thou canst not help me." - "I well know your desire," said the cat. "You wish to have a beautiful horse. Come with me, and be my faithful servant for seven years long, and then I will give you one more beautiful than any you have ever seen in your whole life." - "Well, this is a wonderful cat!" thought Hans, "but I am determined to see if she is telling the truth." So she took him with her into her enchanted castle, where there were nothing but cats who were her servants. They leapt nimbly upstairs and downstairs, and were merry and happy. In the evening when they sat down to dinner, three of them had to make music. One played the bassoon, the other the fiddle, and the third put the trumpet to his lips, and blew out his cheeks as much as he possibly could. When they had dined, the table was carried away, and the cat said, "Now, Hans, come and dance with me." - "No," said he, "I won't dance with a pussy cat. I have never done that yet." - "Then take him to bed," said she to the cats. So one of them lighted him to his bed-room, one pulled his shoes off, one his stockings, and at last one of them blew out the candle. Next morning they returned and helped him out of bed, one put his stockings on for him, one tied his garters, one brought his shoes, one washed him, and one dried his face with her tail. "That feels very soft!" said Hans. He, however, had to serve the cat, and chop some wood every day, and to do that, he had an axe of silver, and the wedge and saw were of silver and the mallet of copper. So he chopped the wood small; stayed there in the house and had good meat and drink, but never saw anyone but the tabby-cat and her servants. Once she said to him, "Go and mow my meadow, and dry the grass," and gave him a scythe of silver, and a whetstone of gold, but bade him deliver them up again carefully. So Hans went thither, and did what he was bidden, and when he had finished the work, he carried the scythe, whetstone, and hay to the house, and asked if it was not yet time for her to give him his reward. "No," said the cat, "you must first do something more for me of the same kind. There is timber of silver, carpenter's axe, square, and everything that is needful, all of silver, with these build me a small house." Then Hans built the small house, and said that he had now done everything, and still he had no horse. Nevertheless the seven years had gone by with him as if they were six months. The cat asked him if he would like to see her horses? "Yes," said Hans. Then she opened the door of the small house, and when she had opened it, there stood twelve horses, such horses, so bright and shining, that his heart rejoiced at the sight of them. And now she gave him to eat and drink, and said, "Go home, I will not give thee thy horse away with thee; but in three days' time I will follow thee and bring it." So Hans set out, and she showed him the way to the mill. She had, however, never once given him a new coat, and he had been obliged to keep on his dirty old smock-frock, which he had brought with him, and which during the seven years had everywhere become too small for him. When he reached home, the two other apprentices were there again as well, and each of them certainly had brought a horse with him, but one of them was a blind one, and the other lame. They asked Hans where his horse was. "It will follow me in three days' time." Then they laughed and said, "Indeed, stupid Hans, where wilt thou get a horse?" - "It will be a fine one!" Hans went into the parlour, but the miller said he should not sit down to table, for he was so ragged and torn, that they would all be ashamed of him if any one came in. So they gave him a mouthful of food outside, and at night, when they went to rest, the two others would not let him have a bed, and at last he was forced to creep into the goose-house, and lie down on a little hard straw. In the morning when he awoke, the three days had passed, and a coach came with six horses and they shone so bright that it was delightful to see them! and a servant brought a seventh as well, which was for the poor miller's boy. And a magnificent princess alighted from the coach and went into the mill, and this princess was the little tabby-cat whom poor Hans had served for seven years. She asked the miller where the miller's boy and drudge was? Then the miller said, "We cannot have him here in the mill, for he is so ragged; he is lying in the goose-house." Then the King's daughter said that they were to bring him immediately. So they brought him out, and he had to hold his little smock-frock together to cover himself. The servants unpacked splendid garments, and washed him and dressed him, and when that was done, no King could have looked more handsome. Then the maiden desired to see the horses which the other apprentices had brought home with them, and one of them was blind and the other lame. So she ordered the servant to bring the seventh horse, and when the miller saw it, he said that such a horse as that had never yet entered his yard. "And that is for the third miller's boy," said she. "Then he must have the mill," said the miller, but the King's daughter said that the horse was there, and that he was to keep his mill as well, and took her faithful Hans and set him in the coach, and drove away with him. They first drove to the little house which he had built with the silver tools, and behold it was a great castle, and everything inside it was of silver and gold; and then she married him, and he was rich, so rich that he had enough for all the rest of his life. After this, let no one ever say that anyone who is silly can never become a person of importance.
Eräässä myllyssä eli vanha mylläri, jolla ei ollut vaimoa eikä lapsia, ja kolme renkiä oli hänen palveluksessansa. Kun nuot sitten muutamia vuosia olivat hänen tykönänsä palvelleet, hän kerta heille sanoi: "minä jo olen vanha ja halusta siis istuisin huoletonna kiukaan ääressä; lähtekää te ulos mailmalle, ja kuka minulle parahimman hevosen tuopi tänne kotia, hänelle minä myllyn annan ja hänen tulee siitä minut elättää kuolin-päivääni saakka." Mutta kolmas rengeistä oli juoksu-poika, häntä toiset pitivät typeränä eivätkä olisi hänelle myllyä suoneet; eikä poju itsekään siitä paljoa piitannut.
He sitten kaikin kolmen läksivät, ja kun olivat kylän edustalle ennättäneet, sanoi nuot kaksi tuolle typerä-Hannulle: "jää sinä vain tänne, sinusta ei iki-päivinä huonoimman koninkaan saajaa paisu." Mutta Hannu kuitenkin heidän seurassansa meni, ja yön tullessa he erähäsen luolaan poikkesivat ja panivat sinne maata. Nuot kaksi viisasta siinä hereillä loikottivat odottaen, kunnes Hannu oli nukkunut, sitten makuulta nousivat ja pötkivät tiehensä, jättäen poika paran nukkumaan sekä arvellen oikein sukkelasti menetelleensä; noh niin, eipä teidän kuitenkaan tule liioin kehuttavasti käymään!
Kun tuosta auringon noustua Hannu heräsi, hän syvässä luolassa makasi; hän kaikkialle kurkisteli ympärillensä ja huudahti; "voi kamalaa! missähän häijyssä minä nyt lienen?" Sitten hän nousi ja könti ulos luolasta, läksi metsää astumaan ja ajatteli: "täällähän minä olen ypö yksinäni oman onneni nojassa! mitenkä nyt siis minulta käynee hevosen saaminen?" Hänen siinä näin ajatuksissaan kierrellessänsä tuli häntä vastaan pieni, kirjava kissa, joka aivan ystävällisesti lausui: "mihinkä sinä, Hannu, ai'ot?" - "Voi sentään! ethän sinä kuitenkaan minua kykene auttamaan." - "Minä aivan hyvin tiedän, mitä sinä haluat," sanoi kissa, "tahtoisitpa kauniin hevosen; tule meille ja palvele uskollisesti seitsemän vuotta renkinäni, niin kyllä minä sinulle semmoisen annan, jopa kaunihimmankin, kuin mitä milloinkaan olet eläissäsi ennen nähnyt." - "Tuo vasta eriskummainen kissa," ajatteli Hannu, "mutta sopii maar minun koettaa, lieneeköhän totta, mitä se sanoo." Kissa nyt otti pojan mukaansa lumottuun linnahansa, ja olipa siellä paljaita kissoja sitä palvelemassa; nämät ketterästi juoksentelivat portahia ylös ja alas, sekä olivat iloisia ja ystävällisiä. Illalla kun ruo'alle istuivat, täytyi kahden olla siinä soittelemassa; toinen rumpua päristeli, toinen voimainsa takaa vaski-torvea puhalsi, että posket olivat pullollansa. Kun sitten syömästä oli päästy, pöytä vietiin pois ja kissa sanoi: "tule nyt, Hannu, minun kanssani tanssimaan." - "Empä vainen," vastasi poika, "minä en kissan tanssi-kumppaniksi rupee, sitä en vielä ole tehnyt milloinkaan." - "Saattakaa hänet sitten levolle," käski tuo toisia kissoja. Yksi sitten häntä näytti makuu-kamarihin, toinen häneltä riisui kengät jalasta, kolmas sukat, ja viimeimpä yksi sammutti kynttilän. Seuraavana aamuna taas tulivat ja auttoivat häntä vuoteelta vaatteihin: yksi veti sukat hänen jalkaansa, toinen sitoi polustimet kiinni, kolmas toi kengät, neljäs hänet pesi ja viides hälinällänsä pyyhki hänen kasvonsa kuivaksi, "Tämäpä oikein mukavalta vetää!" sanoi Hannu. Mutta hänen myöskin täytyi kissoja palvella ja joka päivä niille puita pienentää; tuota varten sai hän hopeisen kirveen, hopeiset vaajat, hopeisen sahan ja vaskisen nuijan. Siellä hän nyt puita pienenteli, pysyi kotona sekä sai hyvää syötävää ja juotavaa tarpeeksensa, mutta eipä nähnyt muita ketään, kuin tuon kirjavan kissan ja sen palkolliset.
Kerta tuo määräsi: "mene niittämään niittyäni ja toimita heinät kuivaksi," sekä antoi hänelle hopeisen viikatteen ja kultaisen kovasimen, mutta käski myöskin hänen tuoda net eheinä takaisin. Hannu silloin meni ja teki, mitä oli käsketty; työnsä suoritettuaan hän viikatteen, kovasimen ja heinät vei kotia sekä kysyi, eikö jo annettaisi hänen palkkaansa. "Eipä vielä," vastasi kissa, "yksi työ sinun vielä pitää minulle ennen tekemän; tästä saat hopeiset rakennus-aineet, salvo-kirveen, nurkka-raudan ja mitä muuta tarvitaan, hopeisia kaikki, rakenna minulle pieni huone." Hannu huoneen rakensi valmiiksi ja sanoi sitten: "jo nyt on tehty kaikki tehtäväni, eikä minulla vielä ole mitään hevosta;" kuitenkin oli hänen mielestänsä nuot seitsemän vuotta kulunut yhtä pian, kuin tavallisesti puoli. Kissa kysyi, tahtoisiko Hannu nähdä talon hevosia. "Kyllä," vastasi poika. Se silloin hänelle avasi tuon pikku huonehen oven, ja tämän au'ettua siinä seisoi kaksitoista hevosta, oi ihmettä! nuot vasta uljaita olivat! net oikein kiilsivät ja välkkyivät niin, että ihastuksesta sydän pojassa rupesi kovasti sykkimään. Kissa sitten hänelle syötävää ja juotavaa antoi sanoen: "lähde nyt kotia, hevostas en vielä anna sinun myötäs, mutta kolmen päivän päästä minä tulen sitä sinulle tuomaan."
Hannu siis lähtöä teki ja kissa hänelle osoitti, mistä tie kävi myllylle. Mutta eipä se ollut poju paralle antanut edes uutta vaate-kertaakaan, vaan hänen täytyi, kuin täytyikin, pukea yllehen vanha rääsyinen mekkonsa, jossa hän jo tullessansa rehenteli, ja joka noitten seitsemän vuoden kuluttua oli kauttaaltaan kovin ahtahaksi käynyt. Kun hän sitten kotia tuli, sinne jo oli palannut hänen molemmat renki-kumppaninsa ja kumpikin tuonut hevos-kaakin muassaan, mutta toisen koni oli silmä-puoli, toisen taas patti-kontti. He nyt kysyivät: "missä, Hannu, on sinulla hevoses?" - "Kyllä se kolmen päivän päästä tulee." Silloin he nauraen sanoivat: "kai vain! mistähän sinä, Hannu, olisit hevosen saanut? tuota vasta tulee oikein hupainen nähdä!" Hannu tupaan meni, mutta mylläri tiuskasi, ett'ei hän pöytähän pääsisi, koska muka oli niin rikkinäisissä ryysyissä, että vallan hävettäisi, jos ketään vierasta sattuisi tulemaan. Sitten hänelle hiukka ruokaa vietiin tuonne ulos, ja kun illalla mentiin maata, eivät nuot kaksi häntä vuoteelle laskeneet, vaan hänen viimein täytyi kontata kana-koppiin, jossa löysi lepo-sijaksensa kovia olkia vähäsen. Aamulla hänen herätessänsä oli jo kolme päivää umpehen kulunut, ja tulipa nyt komeat vaunut, joita veti kuusi hevosta, hei vain! nuot vasta kiiltävän kaunihia, että silmiä oikein huikaisi! ja olihan siinä vielä palvelia, joka myllärin-renki raukan varalle talutti seitsemännen. Mutta vaunuista astui komea kuninkaan-tytär ja meni sisälle myllyyn, ja olipa tuo kuninkaan-tytär sama pieni kirjava kissa, jonka palveluksessa Hannu parka oli seitsemän vuotta ollut. Hän mylläriltä kysyi, missä oli tämän pikku renki, tuo juoksu-poika. Siihen mylläri vastasi: "häntä ei meidän sovi myllyhyn laskea, hän aivan rääsyissä ompi ja makaa kana-kopissa." Silloin käski kuninkaan-tytär, että kohta mentäisiin häntä noutamaan. Poika sentähden kopistansa tuotiin, ja oikein sovittamalla hänen täytyi kääriä mekkonsa ylleen, ett'ei paljasta paistaisi. Palvelia nyt mytystä otti uhkeat vaattehet sekä pesi ja puki pojan, ja kun hän kerran valmihina oli, eipä mikään kuningas saattanut muhkeammalta näyttää.
Sitten neitonen tahtoi nähdä myöskin net hevoset, jotka nuot toiset myllärin-rengit olivat tuoneet ja olipa toinen niistä silmä-puoli, toinen taas patti-kontti. Silloin hän antoi palveliainsa tuoda näytteelle tuon seitsemännen hevosen. Sitä nähdessään sanoi mylläri, ett'ei sen mokomaa milloinkaan ollut hänen pihallansa käynyt; "ja se kolmannen myllärin-renkin oma ompi," lausui neito. "Hänen siis pitää saaman myllyni," huudahti mylläri-ukko, mutta kuninkaan-tytär sanoi: "pitäkää te itse sekä hevonen että mylly," ja otti uskollista Hannua kädestä, vei hänet vaunuihin sekä Iäksi tiehensä hänen kanssaan. Ensin ajoivat tuon pikku tupasen edustalle, jonka Hannu oli noilla hopeisilla työ-kaluilla rakentanut; se nyt oli isoksi linnaksi paisunut, ja siinä kaikki paljasta hopeaa ja kultaa. Kuninkaan-tytär sitten Hannun otti puolisoksensa, ja hän rikkaaksi tuli, jopa niin äveriään rahalliseksi, että tuota rikkautta yllin kyllin kesti koko hänen elinkautensa. Sempä tähden ei sovi kenenkään sanoa, ettei typerämäisestä ikinä miestä paisu.