SUOMI

Myllynrenki ja kissa

ESPAÑOL

El pobre mozo molinero y la gatita


Eräässä myllyssä eli vanha mylläri, jolla ei ollut vaimoa eikä lapsia, ja kolme renkiä oli hänen palveluksessansa. Kun nuot sitten muutamia vuosia olivat hänen tykönänsä palvelleet, hän kerta heille sanoi: "minä jo olen vanha ja halusta siis istuisin huoletonna kiukaan ääressä; lähtekää te ulos mailmalle, ja kuka minulle parahimman hevosen tuopi tänne kotia, hänelle minä myllyn annan ja hänen tulee siitä minut elättää kuolin-päivääni saakka." Mutta kolmas rengeistä oli juoksu-poika, häntä toiset pitivät typeränä eivätkä olisi hänelle myllyä suoneet; eikä poju itsekään siitä paljoa piitannut.

He sitten kaikin kolmen läksivät, ja kun olivat kylän edustalle ennättäneet, sanoi nuot kaksi tuolle typerä-Hannulle: "jää sinä vain tänne, sinusta ei iki-päivinä huonoimman koninkaan saajaa paisu." Mutta Hannu kuitenkin heidän seurassansa meni, ja yön tullessa he erähäsen luolaan poikkesivat ja panivat sinne maata. Nuot kaksi viisasta siinä hereillä loikottivat odottaen, kunnes Hannu oli nukkunut, sitten makuulta nousivat ja pötkivät tiehensä, jättäen poika paran nukkumaan sekä arvellen oikein sukkelasti menetelleensä; noh niin, eipä teidän kuitenkaan tule liioin kehuttavasti käymään!

Kun tuosta auringon noustua Hannu heräsi, hän syvässä luolassa makasi; hän kaikkialle kurkisteli ympärillensä ja huudahti; "voi kamalaa! missähän häijyssä minä nyt lienen?" Sitten hän nousi ja könti ulos luolasta, läksi metsää astumaan ja ajatteli: "täällähän minä olen ypö yksinäni oman onneni nojassa! mitenkä nyt siis minulta käynee hevosen saaminen?" Hänen siinä näin ajatuksissaan kierrellessänsä tuli häntä vastaan pieni, kirjava kissa, joka aivan ystävällisesti lausui: "mihinkä sinä, Hannu, ai'ot?" - "Voi sentään! ethän sinä kuitenkaan minua kykene auttamaan." - "Minä aivan hyvin tiedän, mitä sinä haluat," sanoi kissa, "tahtoisitpa kauniin hevosen; tule meille ja palvele uskollisesti seitsemän vuotta renkinäni, niin kyllä minä sinulle semmoisen annan, jopa kaunihimmankin, kuin mitä milloinkaan olet eläissäsi ennen nähnyt." - "Tuo vasta eriskummainen kissa," ajatteli Hannu, "mutta sopii maar minun koettaa, lieneeköhän totta, mitä se sanoo." Kissa nyt otti pojan mukaansa lumottuun linnahansa, ja olipa siellä paljaita kissoja sitä palvelemassa; nämät ketterästi juoksentelivat portahia ylös ja alas, sekä olivat iloisia ja ystävällisiä. Illalla kun ruo'alle istuivat, täytyi kahden olla siinä soittelemassa; toinen rumpua päristeli, toinen voimainsa takaa vaski-torvea puhalsi, että posket olivat pullollansa. Kun sitten syömästä oli päästy, pöytä vietiin pois ja kissa sanoi: "tule nyt, Hannu, minun kanssani tanssimaan." - "Empä vainen," vastasi poika, "minä en kissan tanssi-kumppaniksi rupee, sitä en vielä ole tehnyt milloinkaan." - "Saattakaa hänet sitten levolle," käski tuo toisia kissoja. Yksi sitten häntä näytti makuu-kamarihin, toinen häneltä riisui kengät jalasta, kolmas sukat, ja viimeimpä yksi sammutti kynttilän. Seuraavana aamuna taas tulivat ja auttoivat häntä vuoteelta vaatteihin: yksi veti sukat hänen jalkaansa, toinen sitoi polustimet kiinni, kolmas toi kengät, neljäs hänet pesi ja viides hälinällänsä pyyhki hänen kasvonsa kuivaksi, "Tämäpä oikein mukavalta vetää!" sanoi Hannu. Mutta hänen myöskin täytyi kissoja palvella ja joka päivä niille puita pienentää; tuota varten sai hän hopeisen kirveen, hopeiset vaajat, hopeisen sahan ja vaskisen nuijan. Siellä hän nyt puita pienenteli, pysyi kotona sekä sai hyvää syötävää ja juotavaa tarpeeksensa, mutta eipä nähnyt muita ketään, kuin tuon kirjavan kissan ja sen palkolliset.

Kerta tuo määräsi: "mene niittämään niittyäni ja toimita heinät kuivaksi," sekä antoi hänelle hopeisen viikatteen ja kultaisen kovasimen, mutta käski myöskin hänen tuoda net eheinä takaisin. Hannu silloin meni ja teki, mitä oli käsketty; työnsä suoritettuaan hän viikatteen, kovasimen ja heinät vei kotia sekä kysyi, eikö jo annettaisi hänen palkkaansa. "Eipä vielä," vastasi kissa, "yksi työ sinun vielä pitää minulle ennen tekemän; tästä saat hopeiset rakennus-aineet, salvo-kirveen, nurkka-raudan ja mitä muuta tarvitaan, hopeisia kaikki, rakenna minulle pieni huone." Hannu huoneen rakensi valmiiksi ja sanoi sitten: "jo nyt on tehty kaikki tehtäväni, eikä minulla vielä ole mitään hevosta;" kuitenkin oli hänen mielestänsä nuot seitsemän vuotta kulunut yhtä pian, kuin tavallisesti puoli. Kissa kysyi, tahtoisiko Hannu nähdä talon hevosia. "Kyllä," vastasi poika. Se silloin hänelle avasi tuon pikku huonehen oven, ja tämän au'ettua siinä seisoi kaksitoista hevosta, oi ihmettä! nuot vasta uljaita olivat! net oikein kiilsivät ja välkkyivät niin, että ihastuksesta sydän pojassa rupesi kovasti sykkimään. Kissa sitten hänelle syötävää ja juotavaa antoi sanoen: "lähde nyt kotia, hevostas en vielä anna sinun myötäs, mutta kolmen päivän päästä minä tulen sitä sinulle tuomaan."

Hannu siis lähtöä teki ja kissa hänelle osoitti, mistä tie kävi myllylle. Mutta eipä se ollut poju paralle antanut edes uutta vaate-kertaakaan, vaan hänen täytyi, kuin täytyikin, pukea yllehen vanha rääsyinen mekkonsa, jossa hän jo tullessansa rehenteli, ja joka noitten seitsemän vuoden kuluttua oli kauttaaltaan kovin ahtahaksi käynyt. Kun hän sitten kotia tuli, sinne jo oli palannut hänen molemmat renki-kumppaninsa ja kumpikin tuonut hevos-kaakin muassaan, mutta toisen koni oli silmä-puoli, toisen taas patti-kontti. He nyt kysyivät: "missä, Hannu, on sinulla hevoses?" - "Kyllä se kolmen päivän päästä tulee." Silloin he nauraen sanoivat: "kai vain! mistähän sinä, Hannu, olisit hevosen saanut? tuota vasta tulee oikein hupainen nähdä!" Hannu tupaan meni, mutta mylläri tiuskasi, ett'ei hän pöytähän pääsisi, koska muka oli niin rikkinäisissä ryysyissä, että vallan hävettäisi, jos ketään vierasta sattuisi tulemaan. Sitten hänelle hiukka ruokaa vietiin tuonne ulos, ja kun illalla mentiin maata, eivät nuot kaksi häntä vuoteelle laskeneet, vaan hänen viimein täytyi kontata kana-koppiin, jossa löysi lepo-sijaksensa kovia olkia vähäsen. Aamulla hänen herätessänsä oli jo kolme päivää umpehen kulunut, ja tulipa nyt komeat vaunut, joita veti kuusi hevosta, hei vain! nuot vasta kiiltävän kaunihia, että silmiä oikein huikaisi! ja olihan siinä vielä palvelia, joka myllärin-renki raukan varalle talutti seitsemännen. Mutta vaunuista astui komea kuninkaan-tytär ja meni sisälle myllyyn, ja olipa tuo kuninkaan-tytär sama pieni kirjava kissa, jonka palveluksessa Hannu parka oli seitsemän vuotta ollut. Hän mylläriltä kysyi, missä oli tämän pikku renki, tuo juoksu-poika. Siihen mylläri vastasi: "häntä ei meidän sovi myllyhyn laskea, hän aivan rääsyissä ompi ja makaa kana-kopissa." Silloin käski kuninkaan-tytär, että kohta mentäisiin häntä noutamaan. Poika sentähden kopistansa tuotiin, ja oikein sovittamalla hänen täytyi kääriä mekkonsa ylleen, ett'ei paljasta paistaisi. Palvelia nyt mytystä otti uhkeat vaattehet sekä pesi ja puki pojan, ja kun hän kerran valmihina oli, eipä mikään kuningas saattanut muhkeammalta näyttää.

Sitten neitonen tahtoi nähdä myöskin net hevoset, jotka nuot toiset myllärin-rengit olivat tuoneet ja olipa toinen niistä silmä-puoli, toinen taas patti-kontti. Silloin hän antoi palveliainsa tuoda näytteelle tuon seitsemännen hevosen. Sitä nähdessään sanoi mylläri, ett'ei sen mokomaa milloinkaan ollut hänen pihallansa käynyt; "ja se kolmannen myllärin-renkin oma ompi," lausui neito. "Hänen siis pitää saaman myllyni," huudahti mylläri-ukko, mutta kuninkaan-tytär sanoi: "pitäkää te itse sekä hevonen että mylly," ja otti uskollista Hannua kädestä, vei hänet vaunuihin sekä Iäksi tiehensä hänen kanssaan. Ensin ajoivat tuon pikku tupasen edustalle, jonka Hannu oli noilla hopeisilla työ-kaluilla rakentanut; se nyt oli isoksi linnaksi paisunut, ja siinä kaikki paljasta hopeaa ja kultaa. Kuninkaan-tytär sitten Hannun otti puolisoksensa, ja hän rikkaaksi tuli, jopa niin äveriään rahalliseksi, että tuota rikkautta yllin kyllin kesti koko hänen elinkautensa. Sempä tähden ei sovi kenenkään sanoa, ettei typerämäisestä ikinä miestä paisu.
Vivía en un molino un viejo molinero que no tenía mujer ni hijos, sino sólo tres mozos a su servicio. Cuando ya llevaban muchos años trabajando con él, un día les dijo:
- Soy viejo y quiero retirarme a descansar. Salid a recorrer el mundo, y a aquel de vosotros que me traiga el mejor caballo, le cederé el molino; pero con la condición de que me cuide hasta mi muerte.
El más joven de los mozos, que era el aprendiz, se llamaba Juan, y los otros lo tenían por necio y no querían que llegase a ser dueño del molino. Marcháronse los tres juntos y, al llegar a las afueras del pueblo, dijeron los dos a Juan el tonto:
- Mejor será que te quedes aquí; en toda tu vida no podrás procurarte un jamelgo.
Sin embargo, Juan insistió en ir con ellos, y al anochecer llegaron a una cueva en la que se refugiaron para dormir. Los dos mayores, que se creían muy listos, aguardaron a que Juan estuviese dormido, y luego se marcharon, abandonando a su compañero.
¡Ya veréis cómo saldrá la criada respondona!
Cuando, al salir el sol, se despertó Juan, encontróse en una profunda caverna y, mirando en torno suyo, exclamó:
- ¡Dios mío!, ¿dónde estoy?
Subió al borde de la cueva y salió al bosque, pensando: "Solo y abandonado, ¿cómo me procuraré el caballo?." Mientras andaba sumido en sus pensamientos, salióle al encuentro una gatita, de piel abigarrada, que le dijo en tono amistoso:
- ¿Adónde vas, Juan?
- ¡Bah! ¿Qué puedes hacer tú por mí?
- Sé muy bien qué es lo que buscas - respondióle la gata -: un buen caballo. Vente conmigo; si me sirves durante siete años, te daré uno tan hermoso como jamás lo viste en tu vida.
"¡Vaya una gata maravillosa! - pensó Juan -; voy a probar si es cierto lo que me dice." Condújolo la gata a un pequeño palacio encantado en el que todos los servidores eran gatitos; saltaban con gran agilidad por las escaleras, arriba y abajo, y parecían de muy buen humor. Al anochecer, cuando se sentaron a la mesa, tres de ellos se encargaron de amenizar la comida con música: tocaba uno el contrabajo; otro, el violín, y el tercero, la trompeta, soplando con toda la fuerza de sus pulmones. Después de cenar, y levantados los manteles, dijo la gatita:
- ¡Anda, Juan, vamos a bailar!
- No - respondió él -, yo no sé bailar con una gata; jamás lo hice.
- Entonces, llevadlo a la cama - mandó la gata a los gatitos. Acompañáronlo con una vela a su dormitorio; uno le quitó los zapatos; otro, las medias y, finalmente, apagaron la luz. Por la mañana se presentaron de nuevo y le ayudaron a vestirse. Púsole uno las medias; otro le ató las ligas; un tercero le trajo los zapatos; el cuarto le lavó la cara, y, finalmente, otro se la secó con el rabo.
- ¡Qué suavidad! - dijo Juan. Pero él tenía que servir a la gata y ocuparse en partir leña todos los días, para lo cual le habían dado un hacha de plata, cuñas y sierras de plata también, y el tajo, que era de cobre. Y he aquí que, por cortar la leña, estaba en aquella casa donde no le faltaba buena comida ni bebida y no veía a nadie, aparte la gata y su servidumbre. Un día le dijo la dueña:
- Ve a segar el prado y haz secar la hierba - y le dio una guadaña de plata y un mollejón de oro, recomendándole que lo devolviese todo en buen estado. Salió Juan a cumplir lo mandado, y, una vez listo el trabajo, volvió a casa con la guadaña, la piedra afiladora y el heno, y preguntó al ama si quería darle ya su prometida recompensa.
- No - respondióle la gata -; antes has de hacerme otra cosa. Ahí tienes tablas de plata, un hacha, una escuadra y demás instrumentos necesarios, todos de plata; con ello vas a construirme una casita.
Juan levantó una casita y luego le recordó que seguía aún sin el caballo, a pesar de haber cumplido cuanto le ordenara; pues, sin darse cuenta apenas, habían transcurrido ya los siete años.
Preguntóle entonces la gata si quería ver los caballos que tenía a lo que Juan respondió afirmativamente. Abrió ella la puerta de la casita, y lo primero que se ofreció a su vista fueron doce caballos soberbios, pulidos y relucientes, que le hicieron saltar el corazón de gozo. Dioles la gata de comer y de beber, y luego dijo a Juan:
- Vuélvete a tu casa, ahora no te daré el caballo. Pero dentro de tres días iré yo a llevártelo -. Y le indicó el camino del molino.
Durante todo aquel tiempo no le había dado ningún traje nuevo; seguía llevando su vieja blusa andrajosa que, en el curso de los siete años, se le había quedado pequeña por todas partes. Al llegar a casa encontró que los otros dos mozos estaban ya en ella, y cada uno había traído un caballo, aunque el uno era ciego, y el otro, cojo.
- ¿Dónde está tu caballo, Juan? - le preguntaron.
- Llegará dentro de tres días.
Echáronse los otros a reír, diciendo:
- ¡Mira el bobo! ¡De dónde vas a sacar tú un caballo que no sea un saldo!
Al entrar Juan en la sala, el molinero no lo dejó sentarse a la mesa, porque iba demasiado roto y harapiento. ¡Sería una vergüenza que alguien lo viese!
Sacáronle a la era una pizca de comida, y cuando fue la hora de acostarse, los otros se negaron a darle una cama, por lo que tuvo que acomodarse en el corral, sobre un lecho de dura paja.
A la mañana siguiente habían transcurrido ya los tres días, y he aquí que se presentó una carroza, tirada por seis caballos relucientes que daba gloria verlos; venía, además, otro que un criado llevaba de la brida, destinado al pobre mozo molinero. Del coche se apeó una bellísima princesa, que entró en el molino; no era otra sino la gatita, a la que el pobre Juan sirviera durante siete años. Preguntó al molinero por el más pequeño de los mozos, y el hombre respondió:
- No lo queremos en el molino, porque va demasiado roto; está en el corral de los gansos.
Dijo entonces la princesa que fuesen a buscarlo. El muchacho se presentó sujetándose la blusa, que a duras penas alcanzaba a cubrirle el cuerpo. El criado sacó magníficos vestidos y, después que lo hubo lavado y vestido, quedó tan bello y elegante que ni un rey podía comparársele. Quiso la princesa ver los caballos que habían traído los otros dos, y resultó que, como ya hemos dicho, eran uno ciego y el otro cojo. Mandó entonces al criado que trajese el séptimo, que no venía enganchado a la carroza, y, al verlo, el molinero hubo de confesar que jamás había entrado en el molino un animal como aquél.
- Éste es el caballo de Juan - dijo la princesa.
- Suyo será, pues, el molino - contestó el molinero.
Pero la princesa le dijo que podía quedarse con el caballo y el molino, y, llevándose a su fiel Juan, lo hizo subir al coche y se marchó con él. Fueron primero a la casita que él había construido con las herramientas de plata y que, a la sazón, se había transformado en un gran palacio, todo de plata y oro. Allí se casó con él, y Juan fue rico, tan rico, que ya no le faltó nada en toda su vida. Nadie diga, pues, que un tonto no puede hacer nada a derechas.




Vertailla kahta kieltä:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.