ENGLISH

The cunning little tailor

SUOMI

Neuvokas pikku räätäli


There was once on a time a princess who was extremely proud. If a wooer came she gave him some riddle to guess, and if he could not find it out, he was sent contemptuously away. She let it be made known also that whosoever solved her riddle should marry her, let him be who he might. At length, therefore, three tailors fell in with each other, the two eldest of whom thought they had done so many dexterous bits of work successfully that they could not fail to succeed in this also; the third was a little useless land-louper, who did not even know his trade, but thought he must have some luck in this venture, for where else was it to come from? Then the two others said to him, "Just stay at home; thou canst not do much with thy little bit of understanding." The little tailor, however, did not let himself be discouraged, and said he had set his head to work about this for once, and he would manage well enough, and he went forth as if the whole world were his.
They all three announced themselves to the princess, and said she was to propound her riddle to them, and that the right persons were now come, who had understandings so fine that they could be threaded in a needle. Then said the princess, "I have two kinds of hair on my head, of what color is it?" - "If that be all," said the first, "it must be black and white, like the cloth which is called pepper and salt." The princess said, "Wrongly guessed; let the second answer." Then said the second, "If it be not black and white, then it is brown and red, like my father's company coat." - "Wrongly guessed," said the princess, "let the third give the answer, for I see very well he knows it for certain." Then the little tailor stepped boldly forth and said, "The princess has a silver and a golden hair on her head, and those are the two different colors." When the princess heard that, she turned pale and nearly fell down with terror, for the little tailor had guessed her riddle, and she had firmly believed that no man on earth could discover it. When her courage returned she said, "Thou hast not won me yet by that; there is still something else that thou must do. Below, in the stable is a bear with which thou shalt pass the night, and when I get up in the morning if thou art still alive, thou shalt marry me." She expected, however, she should thus get rid of the tailor, for the bear had never yet left any one alive who had fallen into his clutches. The little tailor did not let himself be frightened away, but was quite delighted, and said, "Boldly ventured is half won."

When therefore the evening came, our little tailor was taken down to the bear. The bear was about to set at the little fellow at once, and give him a hearty welcome with his paws: "Softly, softly," said the little tailor, "I will soon make thee quiet." Then quite composedly, and as if he had not an anxiety in the world, he took some nuts out of his pocket, cracked them, and ate the kernels. When the bear saw that, he was seized with a desire to have some nuts too. The tailor felt in his pockets, and reached him a handful; they were, however, not nuts, but pebbles. The bear put them in his mouth, but could get nothing out of them, let him bite as he would. "Eh!" thought he, "what a stupid blockhead I am! I cannot even crack a nut!" and then he said to the tailor, "Here, crack me the nuts." - "There, see what a stupid fellow thou art!" said the little tailor, "to have such a great mouth, and not be able to crack a small nut!" Then he took the pebble and nimbly put a nut in his mouth in the place of it, and crack, it was in two! "I must try the thing again," said the bear; "when I watch you, I then think I ought to be able to do it too." So the tailor once more gave him a pebble, and the bear tried and tried to bite into it with all the strength of his body. But no one will imagine that he accomplished it. When that was over, the tailor took out a violin from beneath his coat, and played a piece of it to himself. When the bear heard the music, he could not help beginning to dance, and when he had danced a while, the thing pleased him so well that he said to the little tailor, "Hark you, is the fiddle heavy?" - "Light enough for a child. Look, with the left hand I lay my fingers on it, and with the right I stroke it with the bow, and then it goes merrily, hop sa sa vivallalera!" - "So," said the bear; "fiddling is a thing I should like to understand too, that I might dance whenever I had a fancy. What dost thou think of that? "Wilt thou give me lessons?" - "With all my heart," said the tailor, "if thou hast a talent for it. But just let me see thy claws, they are terribly long, I must cut thy nails a little." Then a vise was brought, and the bear put his claws in it, and the little tailor screwed it tight, and said, "Now wait until I come with the scissors," and he let the bear growl as he liked, and lay down in the corner on a bundle of straw, and fell asleep.

When the princess heard the bear growling so fiercely during the night, she believed nothing else but that he was growling for joy, and had made an end of the tailor. In the morning she arose careless and happy, but when she peeped into the stable, the tailor stood gaily before her, and was as healthy as a fish in water. Now she could not say another word against the wedding because she had given a promise before every one, and the King ordered a carriage to be brought in which she was to drive to church with the tailor, and there she was to be married. When they had got into the carriage, the two other tailors, who had false hearts and envied him his good fortune, went into the stable and unscrewed the bear again. The bear in great fury ran after the carriage. The princess heard him snorting and growling; she was terrified, and she cried, "Ah, the bear is behind us and wants to get thee!" The tailor was quick and stood on his head, stuck his legs out of the window, and cried, "Dost thou see the vise? If thou dost not be off thou shalt be put into it again." When the bear saw that, he turned round and ran away. The tailor drove quietly to church, and the princess was married to him at once, and he lived with her as happy as a woodlark. Whosoever does not believe this, must pay a thaler.
Eli muinoin kuninkaan-tytär kovin kopea: milloin tuli joku kosia, prinsessa tälle määräsi arvoituksen arvattavaksi, ja jollei tuo siitä saanut selkoa, häntä pilkallisesti ajettiin tiehensä. Olipa myöskin julistettu, että keneltä kävisi arvaaminen, hän prinsessan puolisoksi pääsisi, olkoon arvaaja kuka hyvänsä. Sattui silloin kolme räätäliä yhteen. Näistä kaksi oli koko kisälleitä ja he siis päättivät, että, koska neulalla jo olivat monen monituista sievimmän sievintä pistämää osaavasti pistäneet, heiltä ihan varmaankin yhtä osaavasti kävisi myös tuon arvoituksen selittäminen; kolmas oli pieni joutava riehakko, joka ei edes ammattiansa oikein osannut, mutta hänkin uskoi osaavansa oikein arvata, sillä mitenhän muka muutoin hänelle onnenpäivä koittaisi. Nuot toiset silloin pojalle sanoivat: "pysy sinä siivosti kotona, eihän kuitenkaan sinun järki-rahtuses kau'as kannata." Mutta eipä pikku räätäli ottanutkaan kuntoansa epäilläkseen, vaan vakuutti, että, koska hän kerran oli tuon pannut päähänsä, hänessä myöskin olisi miestä saattamaan päätöstänsä perille, sekä läksi, kuin läksikin, niin ypö ylpeänä, ikään-kuin olisi koko mailma hänen määrättävissänsä.

Sitten he kaikin kolmen menivät prinsessan puheille ja pyysivät, että hän heidän arvattavakseen esitäisi arvoituksensa: olipa nyt tullut muka oikeat miehet, joitten oli äly niin hienon terävä, että sen saisi vaikka neulan silmästä pujotetuksi. Silloin sanoi prinsessa: "minun on päässäni hiuksia kahta lajia, minkä karvainen siis tukkani lienee?" - "Vai eikö tämän vaikeampaa vaadita?" vastasi ensimmäinen, "siinä mustaa ja valkoista, kuten muinaisen miehen vaate-kankaassa." - "Väärin arvattu," virkkoi prinsessa, "koettakohon nyt toinen." Tuo silloin sanoa tokasi: "kosk'ei se ole musta ja valkoinen, se varmaankin on ruskea ja punainen, kuin isäni juhla-takki." - "Aivan päin mäntyä!" nauroi kuninkaan-tytär, "mutta jopa on kolmannen vuoro, se poika minusta oikein näyttää rikki-viisaalta; sinä maar luuletkin tämän arvaavasi." Silloin astui esille pikku räätäli ja sanoi: "hiukset prinsessan päässä ovat hopeaa ja kultaa, siinä tuo kahden-karvaisuus." Tämän kuultuansa kuninkaan-tytär vaaleni ja oli pelästyksistä laattiaan ihan lotkahtamaisillansa, sillä pikku räätäli oli arvattavansa oikein arvannut, mutta prinsessa lujasti uskonut, ett'ei maki mailmassa yksikään ihminen siitä saisi selvää. Sitten taas toinnuttuansa sanoi hän: "tällä et kuitenkaan vielä ole minua ansainnut omakses, vaan ompa sinun vieläkin yksi tehtävä tekemätä: tuolla tallissa loikoilee karhu, sen seurassa sinun nyt tulee olla yötä; jos aamulla noustessani vielä olet hengissä, sinä minun puolisokseni pääset." Mutta arvelipa prinsessa täten pääsevänsä tuosta räätälistä, sillä eipä karhu ennenkään ollut koskaan henkihin heittänyt yhtään ihmistä, joka kerran oli sen kouriin joutunut. Pikku räätäli ei kuitenkaan ottanut säikähtyäksensä, vaan lausui iloisena: "rohkeasti ruvennut jo on puoli-välihin päässyt."

Illan tultua räätäli poika meidän nyt tuonne karhun kumppaniksi vietiin. Peto myöskin kohta hyökkäsi tuota pikku miestä kohden, käpälällään hänelle terve-tulisia toivottaaksensa. "Hiljaa, hiljaa!" sanoi räätäli pienoinen, "kyllähän minä piankin panen hätäs häätymään." Sitten hän aivan vitkallisesti, ikään-kuin ihan huoletonna, otti saksan-pähkinöitä taskustansa, puri niistä kuoret rikki ja söi sisustan. Tämän nähtyänsä karhukin rupesi pähkinöitä tahtomaan. Poika sille taskustansa antoi koko kourallisen, mutta eihän siinä pähkinän alkuakaan, vaan paljaita kali-kiviä. Karhu net pisti kitaansa, mutta eipä saanut noita rikki, vaikka se pureskellen kyllä pani parastansa. "Noh olethan sinä senkin tyhmä tolvana," ajatteli itseksensä karhu, "et saa edes pähkinän-kuorta rikki purruksi," sekä sanoi pikku räätälille: "veli kulta! auta sinä minua näitä särkemään." - "Siinähän nyt näet, mointako sinussa on miestä," vastasi räätäli poika, "vaikka on kitas kyllä iso, et kuitenkaan kykene pienen pähkinän särkiäksi." Sitten hän kivet otti, pisti näppärästi niitten sijasta pähkinän suuhunsa, ja rauskis! jopa oli kuori halki. "Täytyy maar minun vielä kerrankin tuota koettaa," sanoi karhu; "kun sitä näin katselen, luulisinhan, että sen pitäisi minultakin luonnistuman." Pikku räätäli silloin taas antoi karhulle kali-kiviä ja tämä kyllä tarmonsa takaa noita purra karskutteli: -- mutta luuletko, lukiani, siitä mitään valmista syntyneen? -- tuskin maar. Kun viimeinkin karhu oli koettamasta suuttunut, otti räätäli pieni takkinsa liepeen alta viulun ja soitti sitä vähäsen. Soittoa kuullessaan ei karhu enään saanut alallansa olluksi, vaan rupesi tanssimaan, ja siinä kappaleen aikaa tanssittuansa se soitantohon niin mieltyi, että kysyi pikku räätäliltä: "kuuleppas, onko tuo viulun-soittaminen kylläkin vaikeata?" - "Aivanhan se on helpon helppoa; katsoppas! vasemman käden sormilla minä kieliä painan ja oikealla kädelläni käytän jousta: näin tämä rattosan hauskasti käypi, vivallaleraa hei rallallaa!" - "Viulua minunkin," sanoi karhu, "tarvitsisi oppia soittamaan, jotta saisin tanssia, milloinka minun vain tekisi mieli. Mitäshän siitä arvelet? Ehkä ottaisit minua opettaakses?" - "Aivan mielelläni," vastasi pikku räätäli, "jollei sinulta kykyä peräti puutu. Mutta näytäppäs kerrankin minulle kämmeniäs, niissä kynnet niin tavattoman pitkiä, että minun ensin täytyy noita leikata vähäsen." Sitten hän kävi ruuvi-pihtejä noutamassa, ja karhu niihin pisti kämmenensä, mutta räätäli poika väänsi pihdit kiinni, sanoen: "odota nyt siinä, kunnes menen sakseja tuomaan," antoi karhun mielin määrin laskea murinaansa, pani maata nurkkahan olki-lyhteelle ja nukkui sikeään uneen.

Illalla kuullessansa, miten karhu julmasti mörisi, prinsessa vallan varmaksi luuli, sen muka ilosta murisevan tehtyänsä lopun räätäli parasta. Aamulla hän siis nousi aivan huoletonna ja iloisena, mutta kun hän akkunasta vilkasi talliin päin, näkyipä siinä räätäli pienoinen häärivän ihan terveenä ja reippaana, kuten vedessä pulikoitseva salakka. Silloin ei kuninkaan-tytär enään saattanut ainoallakaan sanalla väittää vastaan, koska hän julkisesti oli lupauksensa lausunut, ja kuningas kohta käski tuoda vaunut, joissa prinsessan täytyi pikku räätälin kanssa lähteä kirkkoon vihille. Kun he olivat vaunuihin astuneet, nuot molemmat toiset räätälit, jotka kavala-sydämmisinä kadehtivat kumppaninsa onnea, menivät tallihin ja päästivät sieltä karhun ulos. Peto raivoissansa syöksähti vaunujen perään. Prinsessa kuorsunan ja murinan kuuli, joutui kovaan tuskahan ja huusi: "voi, voi! karhu ihan on kintuissamme ja tahtoo sinut viedä." Mutta pikku räätäli nopeasti neuvon keksi, keikahti yht'äkkiä pää alas-päin, koivet ulos vaunun-ikkunasta ja huusi: "katsoppas ruuvi-pihtejä! jollet heti täältä korjaa luitas, olet taas joutuva pahaan pintehesen." Tämän huomattuansa karhu takaisin kiersi ja juoksi tiehensä. Pikku räätäli meidän nyt rauhassa kulki kirkkohon, prinsessa vihittiin hänen avio-vaimoksensa, ja poika sitten puolisoinensa eleli iloisena kuin puuleivonen. - Joka ei tätä usko, hän markan maksakoon.




Compare two languages:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.