Neuvokas pikku räätäli


賢いちびの仕立て屋の話


Eli muinoin kuninkaan-tytär kovin kopea: milloin tuli joku kosia, prinsessa tälle määräsi arvoituksen arvattavaksi, ja jollei tuo siitä saanut selkoa, häntä pilkallisesti ajettiin tiehensä. Olipa myöskin julistettu, että keneltä kävisi arvaaminen, hän prinsessan puolisoksi pääsisi, olkoon arvaaja kuka hyvänsä. Sattui silloin kolme räätäliä yhteen. Näistä kaksi oli koko kisälleitä ja he siis päättivät, että, koska neulalla jo olivat monen monituista sievimmän sievintä pistämää osaavasti pistäneet, heiltä ihan varmaankin yhtä osaavasti kävisi myös tuon arvoituksen selittäminen; kolmas oli pieni joutava riehakko, joka ei edes ammattiansa oikein osannut, mutta hänkin uskoi osaavansa oikein arvata, sillä mitenhän muka muutoin hänelle onnenpäivä koittaisi. Nuot toiset silloin pojalle sanoivat: "pysy sinä siivosti kotona, eihän kuitenkaan sinun järki-rahtuses kau'as kannata." Mutta eipä pikku räätäli ottanutkaan kuntoansa epäilläkseen, vaan vakuutti, että, koska hän kerran oli tuon pannut päähänsä, hänessä myöskin olisi miestä saattamaan päätöstänsä perille, sekä läksi, kuin läksikin, niin ypö ylpeänä, ikään-kuin olisi koko mailma hänen määrättävissänsä.
Sitten he kaikin kolmen menivät prinsessan puheille ja pyysivät, että hän heidän arvattavakseen esitäisi arvoituksensa: olipa nyt tullut muka oikeat miehet, joitten oli äly niin hienon terävä, että sen saisi vaikka neulan silmästä pujotetuksi. Silloin sanoi prinsessa: "minun on päässäni hiuksia kahta lajia, minkä karvainen siis tukkani lienee?" - "Vai eikö tämän vaikeampaa vaadita?" vastasi ensimmäinen, "siinä mustaa ja valkoista, kuten muinaisen miehen vaate-kankaassa." - "Väärin arvattu," virkkoi prinsessa, "koettakohon nyt toinen." Tuo silloin sanoa tokasi: "kosk'ei se ole musta ja valkoinen, se varmaankin on ruskea ja punainen, kuin isäni juhla-takki." - "Aivan päin mäntyä!" nauroi kuninkaan-tytär, "mutta jopa on kolmannen vuoro, se poika minusta oikein näyttää rikki-viisaalta; sinä maar luuletkin tämän arvaavasi." Silloin astui esille pikku räätäli ja sanoi: "hiukset prinsessan päässä ovat hopeaa ja kultaa, siinä tuo kahden-karvaisuus." Tämän kuultuansa kuninkaan-tytär vaaleni ja oli pelästyksistä laattiaan ihan lotkahtamaisillansa, sillä pikku räätäli oli arvattavansa oikein arvannut, mutta prinsessa lujasti uskonut, ett'ei maki mailmassa yksikään ihminen siitä saisi selvää. Sitten taas toinnuttuansa sanoi hän: "tällä et kuitenkaan vielä ole minua ansainnut omakses, vaan ompa sinun vieläkin yksi tehtävä tekemätä: tuolla tallissa loikoilee karhu, sen seurassa sinun nyt tulee olla yötä; jos aamulla noustessani vielä olet hengissä, sinä minun puolisokseni pääset." Mutta arvelipa prinsessa täten pääsevänsä tuosta räätälistä, sillä eipä karhu ennenkään ollut koskaan henkihin heittänyt yhtään ihmistä, joka kerran oli sen kouriin joutunut. Pikku räätäli ei kuitenkaan ottanut säikähtyäksensä, vaan lausui iloisena: "rohkeasti ruvennut jo on puoli-välihin päässyt."
Illan tultua räätäli poika meidän nyt tuonne karhun kumppaniksi vietiin. Peto myöskin kohta hyökkäsi tuota pikku miestä kohden, käpälällään hänelle terve-tulisia toivottaaksensa. "Hiljaa, hiljaa!" sanoi räätäli pienoinen, "kyllähän minä piankin panen hätäs häätymään." Sitten hän aivan vitkallisesti, ikään-kuin ihan huoletonna, otti saksan-pähkinöitä taskustansa, puri niistä kuoret rikki ja söi sisustan. Tämän nähtyänsä karhukin rupesi pähkinöitä tahtomaan. Poika sille taskustansa antoi koko kourallisen, mutta eihän siinä pähkinän alkuakaan, vaan paljaita kali-kiviä. Karhu net pisti kitaansa, mutta eipä saanut noita rikki, vaikka se pureskellen kyllä pani parastansa. "Noh olethan sinä senkin tyhmä tolvana," ajatteli itseksensä karhu, "et saa edes pähkinän-kuorta rikki purruksi," sekä sanoi pikku räätälille: "veli kulta! auta sinä minua näitä särkemään." - "Siinähän nyt näet, mointako sinussa on miestä," vastasi räätäli poika, "vaikka on kitas kyllä iso, et kuitenkaan kykene pienen pähkinän särkiäksi." Sitten hän kivet otti, pisti näppärästi niitten sijasta pähkinän suuhunsa, ja rauskis! jopa oli kuori halki. "Täytyy maar minun vielä kerrankin tuota koettaa," sanoi karhu; "kun sitä näin katselen, luulisinhan, että sen pitäisi minultakin luonnistuman." Pikku räätäli silloin taas antoi karhulle kali-kiviä ja tämä kyllä tarmonsa takaa noita purra karskutteli: -- mutta luuletko, lukiani, siitä mitään valmista syntyneen? -- tuskin maar. Kun viimeinkin karhu oli koettamasta suuttunut, otti räätäli pieni takkinsa liepeen alta viulun ja soitti sitä vähäsen. Soittoa kuullessaan ei karhu enään saanut alallansa olluksi, vaan rupesi tanssimaan, ja siinä kappaleen aikaa tanssittuansa se soitantohon niin mieltyi, että kysyi pikku räätäliltä: "kuuleppas, onko tuo viulun-soittaminen kylläkin vaikeata?" - "Aivanhan se on helpon helppoa; katsoppas! vasemman käden sormilla minä kieliä painan ja oikealla kädelläni käytän jousta: näin tämä rattosan hauskasti käypi, vivallaleraa hei rallallaa!" - "Viulua minunkin," sanoi karhu, "tarvitsisi oppia soittamaan, jotta saisin tanssia, milloinka minun vain tekisi mieli. Mitäshän siitä arvelet? Ehkä ottaisit minua opettaakses?" - "Aivan mielelläni," vastasi pikku räätäli, "jollei sinulta kykyä peräti puutu. Mutta näytäppäs kerrankin minulle kämmeniäs, niissä kynnet niin tavattoman pitkiä, että minun ensin täytyy noita leikata vähäsen." Sitten hän kävi ruuvi-pihtejä noutamassa, ja karhu niihin pisti kämmenensä, mutta räätäli poika väänsi pihdit kiinni, sanoen: "odota nyt siinä, kunnes menen sakseja tuomaan," antoi karhun mielin määrin laskea murinaansa, pani maata nurkkahan olki-lyhteelle ja nukkui sikeään uneen.
Illalla kuullessansa, miten karhu julmasti mörisi, prinsessa vallan varmaksi luuli, sen muka ilosta murisevan tehtyänsä lopun räätäli parasta. Aamulla hän siis nousi aivan huoletonna ja iloisena, mutta kun hän akkunasta vilkasi talliin päin, näkyipä siinä räätäli pienoinen häärivän ihan terveenä ja reippaana, kuten vedessä pulikoitseva salakka. Silloin ei kuninkaan-tytär enään saattanut ainoallakaan sanalla väittää vastaan, koska hän julkisesti oli lupauksensa lausunut, ja kuningas kohta käski tuoda vaunut, joissa prinsessan täytyi pikku räätälin kanssa lähteä kirkkoon vihille. Kun he olivat vaunuihin astuneet, nuot molemmat toiset räätälit, jotka kavala-sydämmisinä kadehtivat kumppaninsa onnea, menivät tallihin ja päästivät sieltä karhun ulos. Peto raivoissansa syöksähti vaunujen perään. Prinsessa kuorsunan ja murinan kuuli, joutui kovaan tuskahan ja huusi: "voi, voi! karhu ihan on kintuissamme ja tahtoo sinut viedä." Mutta pikku räätäli nopeasti neuvon keksi, keikahti yht'äkkiä pää alas-päin, koivet ulos vaunun-ikkunasta ja huusi: "katsoppas ruuvi-pihtejä! jollet heti täältä korjaa luitas, olet taas joutuva pahaan pintehesen." Tämän huomattuansa karhu takaisin kiersi ja juoksi tiehensä. Pikku räätäli meidän nyt rauhassa kulki kirkkohon, prinsessa vihittiin hänen avio-vaimoksensa, ja poika sitten puolisoinensa eleli iloisena kuin puuleivonen. - Joka ei tätä usko, hän markan maksakoon.
昔、とても高慢な王女がいて、求婚者が来ても、なぞを出して解けなければ馬鹿にして追い返しました。王女はまた、なぞを解いたら誰でも自分と結婚できる、誰でも来てよい、というお触れも出させました。そういうわけで、しまいには三人の仕立て屋がそろってやってきました。年上の二人は、手先を使う仕事をこれだけうまくたくさんこなしたのだから、これも必ずやり遂げられるさと自信満々でした。三人目はチビで役立たずのお調子者で、自分の仕事さえできなかったのですが、これで運が開けるに違いない、そうでなければ運はどこからくるというんだ?と考えていました。そのとき他の二人はチビの仕立て屋に、「家にいろよ。お前のちっぽけな頭の程度では大したことができないさ。」と言いました。しかし、チビの仕立て屋はやる気をなくさないで、一度これをやってみようと決めたんだからやってみせる、と言って、世界じゅうが自分のものとでもいうふうに意気揚々と出かけていきました。
三人とも王女に申し出て、どうぞなぞを出してください、今こそふさわしい人がやってまいりました、とても細やかな頭の働きがあるので針に糸を通せます、と言いました。すると王女は、「私の頭には二種類の髪の毛があります。その色は何でしょう?」と言いました。「それだけなら」と最初の仕立て屋が言いました。「それは白と黒ですな。ゴマ塩と呼ばれる布と同じです。」王女は「はずれ。はい、二番目の者、答えてください。」と言いました。すると二番目の仕立て屋は、「白と黒でなければ、茶と赤です。私の父親のコートのようにね。」と言いました。「はずれです。」と王女は言いました。「はい、三番目の者、答えなさい。きっと答えを知っているように見えますから。」
それでチビの仕立て屋は堂々と前に出ていき、「王女様の頭には金と銀の髪の毛があります。それが二種類の色になります。」と言いました。王女はこれを聞いて青ざめ、恐ろしくて倒れそうになりました。というのはこの世の誰もわからないと王女は固く信じていたのに、チビの仕立て屋はなぞの答を当てたのです。気を取り直すと王女は言いました。「お前はそれだけでは私の夫になれません。まだ他にやらなければならないことがあります。下の小屋に熊がいます。その熊と一緒に一晩過ごして下さい。朝私が起きた時お前がまだ生きていれば、私と結婚していいことにします。」ところが、王女はこうして仕立て屋を厄介払いできると思っていたのです。というのは熊は自分の手に落ちた誰も生かしておかなかったからです。チビの仕立て屋は怖気づいたりしないですっかり喜び、「思い切ってやって、半分勝ったも同然だ」と言いました。
そこで、夕方になると、チビの仕立て屋は熊のところに連れて行かれました。熊はすぐにこのおチビちゃんに襲いかかり、手で心から歓迎しようとしました。「まあ、まあ、お手柔らかに」とチビの仕立て屋は言いました。「すぐにお前を静かにさせてやるよ。」そうして、すっかり落ち着きはらって、まるで世界に心配事がないかのように、ポケットからクルミをとりだすと割って実を食べました。熊はそれを見て、自分もクルミを欲しくなりました。仕立て屋はポケットの中をさぐり、熊に一握り差し出しました。しかしそれはクルミではなく石ころだったのです。熊はそれらを口に入れましたが、いくらかんでも、割ることができませんでした。「なんてこった!」と熊は考えました。「おれはなんて間抜け野郎なんだ。クルミを割ることもできないなんて。」それで熊は仕立て屋に言いました。「ほら、クルミを割ってくれよ。」「ほらね、お前はなんてバカだ!」と仕立て屋は言いました。「そんな大きな口をして、小さなクルミを割ることができないんだ!」
それから仕立て屋は石ころをうけとり、素早くクルミとすりかえて口に入れ、割ると、二つになりました!「もう一度やってみる」と熊は言いました。「お前を見ていたら、おれもやれそうに思ったよ」それで仕立て屋は熊にまた石ころを渡しました。熊は体全体に力を入れ、それに歯をたてようと何度も何度もやってみました。しかし、だれも熊がやりとげたと思わないですよね。
それが終わると、仕立て屋は上着の下からバイオリンをとりだし、一曲弾きました。熊はその曲を聞くと、踊りださずにはいられなくなりました。しばらく踊ったあと、熊はとても気に入ったので仕立て屋に言いました。「なあ、バイオリンは難しいのか?」「子供にだってできるさ。見てろよ。左手の指をこうおくだろ、右手はこうやって弓を持って弦をひくのさ。すると陽気に音が出て、ホップ、ササ、ビバラレラ!」「じゃあ」と熊は言いました。「バイオリンはおれも覚えたいな。そしたら好きな時に踊れるもんな。お前はどう思う?おれに教えてくれないか?」「喜んで教えてやるよ。」と仕立て屋は言いました。「もし才能があるようならな。だけど、お前の爪を見せてみろ。ひどく長いじゃないか。まず少し爪を切らなくちゃな。」そうして、万力を持って来て、熊が爪をそこに入れると、仕立て屋は固くねじをしめ、「さあ、鋏を持ってくるまで待ってな。」と言って、熊を好きなようにうならせておいて、すみのわらの上に寝転がり、眠ってしまいました。
王女は熊が夜の間激しく唸っているのを聞いて、熊が仕立て屋を殺して嬉しさのあまり唸っているとばかり思っていました。朝に王女は何の屈託もなく楽しい気分で起きました。しかし小屋を覗くと、仕立て屋が目の前にご機嫌で立っていて、水を得た魚のようにぴんぴんしていました。王女はみんなの前で約束したので、もう何も結婚式に反対して言えませんでした。王様は王女が仕立て屋と一緒に乗って教会へ行き結婚するために馬車をさしむけるよう命じました。
二人が馬車に乗った後、他の二人の仕立て屋は意地悪で、この仕立て屋の幸運を妬んでいたので、小屋に入り、熊を万力からはずしてしまいました。熊は猛然と馬車を追いかけて行きました。王女に熊が鼻を鳴らし唸っているのが聞こえたので、恐ろしくて、「ああ、熊が追いかけてくるわ。あなたをねらっているのよ。」と叫びました。仕立て屋は素早く逆立ちすると、両脚を窓から突きだして、「万力がみえるか?すぐに立ち去らないとまた万力に挟むぞ。」と叫びました。熊はそれを見ると、向きを変え、逃げて行きました。仕立て屋は静かに教会までいき、王女とすぐに結婚しました。仕立て屋は王女ともりひばりのように楽しく暮らしました。
この話を信じない人、一ターラー払いなさい。