从前有个裁缝，他儿子个子矮小得只有大拇指那么大，因此人们叫他"大拇哥"。 尽管大拇哥个头小，可他挺勇敢。 有一天，他对父亲说："父亲，我要去周游世界。""好哇，我的儿子，"老裁缝一边说一边拿来一根编织用的长针，在尾端用蜡做了个圆柄，"带上这把剑备用吧。"小裁缝打算和家人一起再吃顿饭就出发，于是他蹦蹦跳跳来到厨房，想看看妈妈为这最后一顿饭做了些什么。 "妈妈，今天吃什么饭菜？""自己看吧。"妈妈说。 饭菜已经做好了，放在灶台上。 于是大拇哥跳上灶台朝盘子里看。 可是他把脖子伸得太长了，盘子里冒出的热气一下子把他带进了烟囱，又在空中转悠了一阵才落到地面上来。 小裁缝一看自己已经在外面了，便开始四处游历。 他来到本行一位大师傅家，但那里的伙食不是很好。
"女主人，假如你不改善伙食，"大拇哥说，"我就不住在这里，而且明早还要在你家门上用粉笔写上：'土豆太多肉太少，土豆先生再见了！'""那你想吃点啥呢，蚂蚱？"女主人一边生气地说，一边抓起一块擦碗布去打他。 可是小裁缝敏捷地藏到了顶针下面，探出脑袋，朝女主人直吐舌头。 女主人一把抓起顶针想抓住大拇哥，可他又跳进了布堆里；等女主人抖开布来找他时，他又钻进了桌上的一道裂缝。 "喂，女主人！"他探出头来喊道。 等女主人一巴掌打过来，他一下就缩到抽屉里去了。 当然，女主人最后还是抓住了他，把他赶了出去。
小裁缝继续旅行。 他来到一片大森林里，碰到一伙强盗正在谋划怎样盗窃国王的财宝。 他们一见小裁缝就想："这么小的人可以从锁眼里钻进宝库，我们就用不着撬门了。"于是，其中一人冲他喊："喂！勇敢的哥利亚，敢跟我们去宝库吗？你可以溜进去，然后把钱扔出来给我们。"大拇哥想了想说了声"行。"就跟着他们来到宝库。 他把门从上到下地检查了一遍，看有没有裂缝。 很快他就找到一条足以让他钻进去的缝。 可就在他打算爬进去时，门口的两个卫兵看到了他，其中一个说："那只蜘蛛爬在那儿多难看呀，我来打死它。""让它去吧，"另一个说，"又不碍你的事。"就这样，大拇哥安全爬进了宝库，打开了一扇窗子。 强盗们正在下面等他，他把一袋又一袋金子扔出窗外。 他干得正起劲时，听到国王来检查宝库了，赶紧藏了起来。 国王发现有几袋金子不见了，可不明白是怎样丢的，因为门上的锁和销子似乎都没人动过，戒备也挺森严的。 他临走时对卫兵说："小心点，有人盯上这里的钱财了。"所以，当大拇哥又开始干时，卫兵听到了钱被挪动的声音和金子"叮叮当当"的碰撞声，于是立刻跑进来想抓住盗贼。 但小裁缝听到了卫兵的跑步声，早在他们到来之前就跳到一个角落里，用一袋金子把自己挡住了。 卫兵没见到一个人影，只听到有人在嘲笑地说："我在这儿呢！"卫兵跟着声音追过去时，小裁缝早就跑到另一袋金子下面，冲他们喊："唉呀，我在这儿呢！"就这样，大拇哥把卫兵捉弄得精疲力尽，最后只好离开了。 他接着将所有金子都扔到了窗外。 他使出全身力气把最后一袋抛起来，然后敏捷地跳上袋子跟着弹了出来。 强盗们对他十分钦佩，"你真是个勇敢的英雄。"
他们说，"愿意当我们的队长吗？"
大拇哥谢绝了，说自己想先周游世界。 他们分赃时，小裁缝只要了一个金币，因为他没法拿更多了。
他收好那把剑，告别了强盗，继续上路。 起先他去给大师傅当学徒，可他不喜欢，最后在一家酒店当起了男侍。 那些女佣可受不了啦，因为他把她们偷偷从菜盘里拿了些什么、从地窖里偷走了什么统统告发到她们老板那里，而她们却看不到他。 他们说："你等着瞧吧，我们会找你算这笔账的！"然后窜通一气捉弄他。 不久后的一天，一个女佣正在花园里割草，她看到大拇哥在草地上蹦来跳去，就赶紧割，一把将他卷进了草垛，然后用布捆好，悄悄拿去喂牛了。 牛群里有头大黑牛，一口把大拇哥吞了下去，倒也没伤着他什么。 牛肚子里黑乎乎的，没有一点光亮，大拇哥不习惯，于是在有人挤奶时大叫起来：
"挤呀使劲挤，奶桶何时溢？"
可挤奶的声音太大了，没人听得懂他在说什么。 主人走过来说："明天把那头牛给杀了。"大拇哥急得在牛肚里大喊大叫："先让我出来！我在它肚子里呢！"主人听得真切，可就是不知道声音是从哪里来的。 "你在哪儿呢？"主人问。 "在黑暗中。"可是主人没明白就走了。
第二天，黑牛被杀了。 幸运的是大拇哥没挨刀割就被扔到做香肠的那堆肉里去了。 当屠夫过来打算处理这些肉时，大拇哥又开始大嚷："别切得太狠！我在肉堆里呢！"可刀切的声音盖过了他的叫嚷，谁都没理睬他。 这下他可麻烦了。 不过麻烦激发人的智慧，他在刀的起落之间上窜下跳，竟然毫发未损。 可他暂时还逃不开，只好和那些咸肉丁一起被塞进黑香肠里去了。 他在里面被挤得要死，而且还被挂到烟囱里让烟熏，日子真难过啊！
冬天里的某一天，主人想用黑香肠款待客人，于是把它从烟囱里取了出来。 女主人在切香肠时，大拇哥小心翼翼，不敢把头伸出去看，唯恐被切掉一块。 他终于找到机会，给自己清出一条路逃了出来。
小裁缝在这家受尽了苦，所以不愿意再呆下去，立刻启程上路了，然而他自由了没多久。 他来到野外，一只狐狸不假思索地把他抓起来塞进了嘴里。 "嗨，狐狸先生，"小裁缝喊道，"我粘在你喉咙里了，让我出去。""可以，你都不够填我的牙齿缝。不过你要是答应把你父亲院子里的家禽给我吃，我就放了你。""非常愿意。"大拇哥回答。 于是狐狸放了他，还把他背回了家。 父亲和儿子团聚了，心甘情愿地将家里养的鸡鸭全部给了狐狸。 "我给你带回来一块钱作为补偿。"大拇哥说着将他在旅行中挣的金币交给了父亲。
"可你为什么要让狐狸把那些可怜的小鸡吃了呢？""哦，你这傻孩子！你父亲爱你当然胜过爱院子里的那些鸡鸭了！"
"女主人，假如你不改善伙食，"大拇哥说，"我就不住在这里，而且明早还要在你家门上用粉笔写上：'土豆太多肉太少，土豆先生再见了！'""那你想吃点啥呢，蚂蚱？"女主人一边生气地说，一边抓起一块擦碗布去打他。 可是小裁缝敏捷地藏到了顶针下面，探出脑袋，朝女主人直吐舌头。 女主人一把抓起顶针想抓住大拇哥，可他又跳进了布堆里；等女主人抖开布来找他时，他又钻进了桌上的一道裂缝。 "喂，女主人！"他探出头来喊道。 等女主人一巴掌打过来，他一下就缩到抽屉里去了。 当然，女主人最后还是抓住了他，把他赶了出去。
小裁缝继续旅行。 他来到一片大森林里，碰到一伙强盗正在谋划怎样盗窃国王的财宝。 他们一见小裁缝就想："这么小的人可以从锁眼里钻进宝库，我们就用不着撬门了。"于是，其中一人冲他喊："喂！勇敢的哥利亚，敢跟我们去宝库吗？你可以溜进去，然后把钱扔出来给我们。"大拇哥想了想说了声"行。"就跟着他们来到宝库。 他把门从上到下地检查了一遍，看有没有裂缝。 很快他就找到一条足以让他钻进去的缝。 可就在他打算爬进去时，门口的两个卫兵看到了他，其中一个说："那只蜘蛛爬在那儿多难看呀，我来打死它。""让它去吧，"另一个说，"又不碍你的事。"就这样，大拇哥安全爬进了宝库，打开了一扇窗子。 强盗们正在下面等他，他把一袋又一袋金子扔出窗外。 他干得正起劲时，听到国王来检查宝库了，赶紧藏了起来。 国王发现有几袋金子不见了，可不明白是怎样丢的，因为门上的锁和销子似乎都没人动过，戒备也挺森严的。 他临走时对卫兵说："小心点，有人盯上这里的钱财了。"所以，当大拇哥又开始干时，卫兵听到了钱被挪动的声音和金子"叮叮当当"的碰撞声，于是立刻跑进来想抓住盗贼。 但小裁缝听到了卫兵的跑步声，早在他们到来之前就跳到一个角落里，用一袋金子把自己挡住了。 卫兵没见到一个人影，只听到有人在嘲笑地说："我在这儿呢！"卫兵跟着声音追过去时，小裁缝早就跑到另一袋金子下面，冲他们喊："唉呀，我在这儿呢！"就这样，大拇哥把卫兵捉弄得精疲力尽，最后只好离开了。 他接着将所有金子都扔到了窗外。 他使出全身力气把最后一袋抛起来，然后敏捷地跳上袋子跟着弹了出来。 强盗们对他十分钦佩，"你真是个勇敢的英雄。"
他们说，"愿意当我们的队长吗？"
大拇哥谢绝了，说自己想先周游世界。 他们分赃时，小裁缝只要了一个金币，因为他没法拿更多了。
他收好那把剑，告别了强盗，继续上路。 起先他去给大师傅当学徒，可他不喜欢，最后在一家酒店当起了男侍。 那些女佣可受不了啦，因为他把她们偷偷从菜盘里拿了些什么、从地窖里偷走了什么统统告发到她们老板那里，而她们却看不到他。 他们说："你等着瞧吧，我们会找你算这笔账的！"然后窜通一气捉弄他。 不久后的一天，一个女佣正在花园里割草，她看到大拇哥在草地上蹦来跳去，就赶紧割，一把将他卷进了草垛，然后用布捆好，悄悄拿去喂牛了。 牛群里有头大黑牛，一口把大拇哥吞了下去，倒也没伤着他什么。 牛肚子里黑乎乎的，没有一点光亮，大拇哥不习惯，于是在有人挤奶时大叫起来：
"挤呀使劲挤，奶桶何时溢？"
可挤奶的声音太大了，没人听得懂他在说什么。 主人走过来说："明天把那头牛给杀了。"大拇哥急得在牛肚里大喊大叫："先让我出来！我在它肚子里呢！"主人听得真切，可就是不知道声音是从哪里来的。 "你在哪儿呢？"主人问。 "在黑暗中。"可是主人没明白就走了。
第二天，黑牛被杀了。 幸运的是大拇哥没挨刀割就被扔到做香肠的那堆肉里去了。 当屠夫过来打算处理这些肉时，大拇哥又开始大嚷："别切得太狠！我在肉堆里呢！"可刀切的声音盖过了他的叫嚷，谁都没理睬他。 这下他可麻烦了。 不过麻烦激发人的智慧，他在刀的起落之间上窜下跳，竟然毫发未损。 可他暂时还逃不开，只好和那些咸肉丁一起被塞进黑香肠里去了。 他在里面被挤得要死，而且还被挂到烟囱里让烟熏，日子真难过啊！
冬天里的某一天，主人想用黑香肠款待客人，于是把它从烟囱里取了出来。 女主人在切香肠时，大拇哥小心翼翼，不敢把头伸出去看，唯恐被切掉一块。 他终于找到机会，给自己清出一条路逃了出来。
小裁缝在这家受尽了苦，所以不愿意再呆下去，立刻启程上路了，然而他自由了没多久。 他来到野外，一只狐狸不假思索地把他抓起来塞进了嘴里。 "嗨，狐狸先生，"小裁缝喊道，"我粘在你喉咙里了，让我出去。""可以，你都不够填我的牙齿缝。不过你要是答应把你父亲院子里的家禽给我吃，我就放了你。""非常愿意。"大拇哥回答。 于是狐狸放了他，还把他背回了家。 父亲和儿子团聚了，心甘情愿地将家里养的鸡鸭全部给了狐狸。 "我给你带回来一块钱作为补偿。"大拇哥说着将他在旅行中挣的金币交给了父亲。
"可你为什么要让狐狸把那些可怜的小鸡吃了呢？""哦，你这傻孩子！你父亲爱你当然胜过爱院子里的那些鸡鸭了！"
Eräällä räätälillä oli poika pieni pikkarainen, joka ei ollut peukaloa pisempi ja siitä oli Peukaloisen nimen perinyt. Mutta pojulla rohkeutta oli rinnassa ja hän isällensä sanoi: "isä kulta! minun täytyy ulos mailmalle lähteä." - "Oikeinhan, poikaseni!" vanhus virkkoi, otti äimän, sulatti kynttilän-valkeassa siihen ponneksi lakkaa hiemasen sekä sanoi sitten: "tästä saat matkalles myötäsi miekan." Nyt pikku räätäli tahtoi vielä kerran syödä vanhempainsa seurassa ja tipsutteli sentähden kyökkiin katsoaksensa, mitä äiti rouva oli läksiäisiksi laittanut. Mutta ruoka juuri oli valmistunut ja vati seisoi takalla. Silloin kysyi poika: "äiti rakas, mitäs tänään päivälliseksi annat?" - "Mene itse katsomaan," vastasi äiti. Silloin Peukaloinen takalle hypähti ja kurkisteli vatihin, mutta koska hän päänsä liian pitkälle sinne pisti, sieppasi hänet ruo'asta nouseva höyry sekä vei hänen ylös ilmahan savu-torven kautta. Kappaleen aikaa hän höyryssä ajeli sinne tänne ilmassa, kunnes viimein taas lötkähti alas maahan. Nyt tuo pikku räätäli oli ulos avaraan mailmaan joutunut ja Iäksi tuosta kauas kulkemaan sekä rupesi eräälle mestarille työhön, mutta eipä ruoka hänen mielestänsä ollut tarpeeksi hyvää. "Kuulkaa rouva mokoma!" sanoi Peukaloinen mestarin vaimolle, "jollette meille parempaa ruokaa anna, minä tieheni pötkin ja kirjoitan liidulla huomenna ani varahin teidän huoneenne oveen: perunoita liiaksi, niukasti lihaa, hyvästi herra Perunapohatta!" - "Mitä sinä, sirkka, siinä läpiset!" vastasi vaimo suutuksissansa ja sieppasi vaate-tilkun, aikoen sillä häntä lyödä; mutta pikku räätäli meidän sukkelasti kiepsahti sormistimen suojaan ja kurkisteli sen alta, rouvan kiusoiksi kieltään ulos suustansa pitkälle pistellen. Tuo sormistimen nostahti pojutta kaapataksensa, mutta Peukaloinen pikkarainen tilka-kasahan hypähti, ja kun rouva häntä etsien rupesi tilkoja hajalle viskelemään, poju pöydänrakoon puikahti. "Piti, piti, mestarin-rouva!" hän sieltä huusi, pistäen raosta päänsä, mutta juuri kun vaimo oli häntä kourasemaisillansa, hän pöytä-laatikkoon luisti. Viimein akka hänen kuitenkin sai kynsiinsä ja ajoi pois talosta.
Pikku räätäli nyt vaeltamaan läksi ja tulipa synkkään metsään. Siellä hän tapasi rosvo-joukon, joka aikoi kuninkaan aartehia varastamaan. Nämät räätäli nupukan nähtyänsä ajattelivat: "tuommoinen pikku mies avain-rei'ästä menemään mahtuisi ja olisi siis oikein aimollinen tiirikan virkaa toimittamaan." - "Hohoi sinä siinä, Goliath jättiläinen! haluttaisiko sinua lähteä meidän kanssamme aarre-aittaan? sinun sopisi sinne sisälle pujahtaa ja meille rahat viskata akkunasta." Asiaa vähän arveltuansa Peukaloinen tuohon tuumahan suostui ja meni sitten heidän seurassansa aarre-aitan edustalle. Siinä hän ovia tyystin tarkasteli, oliko niissä rakoa mitään, eikä aikaakaan, jopa huomasi yhden sekä rupesi kohta siitä sisälle pyrkimään. Toinen vartia silloin toiselle sanoi: "mikähän ilkeä hämähäkki tuossa matelee! minä sen kuoliaksi poljen." - "Anna itikka paran olla," vastasi toinen, "eihän se sinulle ole mitään pahaa tehnyt." Nyt Peukaloinen raosta onnellisesti pääsi aarre-aittaan, avasi akkunan, jonka takana rosvot seisoivat, sekä viskasi siitä heille kolikon toisensa perästä. Siinä sitten ahkerimmassa toimessa hyöriellessään hän kuninkaan kuuli tulevan aarteitansa katsomaan ja kiisi kiiruimman kautta piilohon. Kuningas kyllä huomasi, että monta kolikkoa puuttui, mutta ei saattanut ymmärtää, kuka net olisi varastanut, koska lukut ja salvat kelpo kunnossa olivat ja aivan koskemattomilta näyttivät. Sitten hän taas sieltä pois palasi ja sanoi molemmille vartioille: "pitäkää tarkka vaari, joku tuolla rahain kimpussa häärii." Kun nyt Peukaloinen uudestaan työhönsä ryhtyi, nämät kuulivat rahojen vierielevän aitassa sekä "kil, kal" kilisevän. He sisälle riensivät varasta kiinni kaapataksensa, mutta pikku räätäli, kun kuuli heidän tulevan, oli noita vilppahampi, riensi nurkkaan ja veti päällensä hopea-rahan niin visusti, ett'ei hänestä hiukkaakaan näkynyt; ja rupesipa hän vielä heitä kiusoittelemaankin huutaen: "täällä minä olen." Vartiat ääntä kohden juoksivat, mutta kun perille pääsivät, hän jo oli toiseen nurkkaan pujahtanut toisen kolikon alle ja kirkasi sieltä: "hei! täällähän olen." Heti vartiat sinne-päin rientämään, mutta jopa Peukaloinen kaukaa huuteli kolmannesta nurkasta: "piti! piti! täällä minä olenkin." Ja näin hän pilkaten heitä aarre-aitassa niin kau'an juoksenteli sinne tänne, kunnes vihdoin väsyivät ja menivät sieltä tiehensä. Nyt poju kolikat kaikki yhden erältänsä akkunasta heitti; viimeisen hän oikein voimainsa takaa poukautti lentämään, hypähti näppärästi itse istumaan sen päälle ja kiisi siinä ratsastaen akkunasta ulos. Rosvot häntä kovin kiittelivät sanoen; "sinä oikein suuri sankari olet!" sekä kysyivät: "tahdotko meidän päälliköksemme ruveta?" Mutta Peukaloinen hiukan tuumailtuansa vastasi tahtovansa ensin vähäsen liikkuella mailman maita katselemassa. He sitten saaliinsa keskenään jakoivat, vaan pikku räätäli vain yhden pennin sai osaksensa, sillä enempää ei hän jaksanut kantaa.
Nyt Peukaloinen miekkansa taas pani vyölleen, sanoi rosvoille jää-hyvästit ja läksi pois-päin astumaan. Sitten hän kyllä uudestaan räätälin-ammattia koetteli muutamain mestarien työssä, mutta eipä hän heidän tykönänsä viihtynyt, vaan rupesi viimein talon-rengiksi erähäsen ravintolaan. Siellä piiat hänelle kovin vihoissaan olivat, sillä itse näkymättömänä hän kaikki näki, mitä he salaa tekivät, sekä ilmoitti isäntäväelle, mitä he taltrikeiltä olivat suuhunsa siepannehet ja kellarista korjanneet puoleensa. Nuot sentähden usein uhkailivat: "maltappas, kyllä vielä sinulle kostamme," sekä päättivät tehdä hänelle pahat tepposet. Kun sitten muutaman päivän päästä piioista yksi puutarhassa niittäissään näki Peukaloisen siellä juoksennellen ruohossa sinne tänne pujahtelevan, hän vilppaasti viikatteellansa kaappasi poikki sen ruoho-tukon, niissä juuri piili tuo pikkarainen, pisti heinät isohon huiviin sekä heitti net salaa lehmien eteen. Olihan noitten joukossa iso Mustike, se ahmatessansa pojan ihan eheältään nieli. Mutta tuolla lehmän mahassa hänen oli kurja oltava, sillä olipa siellä pilkko pimeä eikä pienintäkään kynttilän-kulua palamassa. Kun sitten lehmää oltiin lypsämässä, hän huusi:
"kipsis kopsis, kipsis ko!
eikö kiulu täynnä jo?"
eikö kiulu täynnä jo?"
vaan maidon lorinalta ei tätä hänen puhettaan hoksattu. Hetkisen päästä navettaan astui isäntä ja sanoi: "tuo lehmä huomenna on tapettava." Silloin Peukaloinen pahasti pelästyen huusi kimeällä äänellä: "laskekaa minut ensin täältä! istunhan minä täällä sisässä," Isäntä kyllä puheen kuuli, mutta ei tietänyt, mistä tuli tuo ääni. "Missäs olet?" kysyi hän. "Mustikkeen mahassa," Peukaloinen vastasi, mutta isäntä ei ymmärtänyt, mitä tuo tiesi, vaan Iäksi sieltä pois.
Seuraavana päivänä lehmä tapettiin; onneksi ei hakattaissa ja paloiteltaissa sattunut Peukaloisehen yhtään iskua, mutta hän makkarusten joukkoon joutui. Kun sitten noita pienentämään ruvettiin, poju oikein voimainsa perästä kirkasi: "älkää liian syvälle hakatko, älkää liian syvälle hakatko, olenhan minä täällä hakkurin pohjalla." Tuota ei kuitenkaan hakkuu- rautain jytinältä kukaan kuullut. Nyt Peukaloinen parka pahemmassa kuin pulassa oli, mutta hätä panee hyppäämään, ja hän siinä niin sukkelaan pujahteli hakkuu-rautain välitse, etteivät häntä hiukkaakaan satuttaneet, vaan pääsipä poju eheä-ihoisena tuosta pälkähästä. Mutta eipä hän kuitenkaan pakoon päässyt eikä ollut muutakaan neuvoa mitään, ihra-palasten seassa hänen oli veri-makkaraan liukahtaminen. Tuo tuommoinen maja-paikka hänestä veti jokseenkin ahtahalta, ja päälle päätteeksi hän siinä savustettavaksi vielä ripustettiin savu-torveen, jossa hänestä aika kovin pitkäksi ja ikäväksi kävi. Vasta talven tultua hän sieltä vihdoin alas pääsi, sillä makkara savu-torvesta otettiin erään vierahan syötäväksi. Kun sitten emäntä rupesi makkarasta viipaleita leikkelemään, varoi hän päätään pistämästä liian pitkälle, ett'ei häneltä kaula ehkä katkaistaisi, ja huomasipa viimeinkin hyvän tilaisuuden, pyrki ilmaa hiukan haistelemaan ja juoksi tiehensä.
Mutta, siinä talossa, jossa hänen näin hullusti oli käynyt, ei tuo pikku räätäli enään viihtynyt olemassa, vaan läksipä kohta taas matkustelemaan. Kau'an ei kuitenkaan hänen vapautensa aika kestänyt; kedolla poju ketun tapasi ja se tuota pikaa hänet sieppasi suuhunsa. "Noh mitä maar nyt, herra Repolainen!" huusi pikku räätäli, "minähän se olen, joka teidän kurkussanne istun, laskekaa minut taas vapaaksi!" - "Tuo ehkä parasta lieneekin," vastasi kettu, "enhän sinusta kumminkaan liioin kostune; jos minulle lupaat, mitä isäsi talossa on kanoja, minä sinut pois päästän." - "Aivanhan halustakin!" Peukaloinen vastaukseksi tokasi, "kaikki kanat sinä sieltä olet saava, sen minä kyllä takaan." Silloin kettu pojun sylki suustansa, ja itse se hänen kantoi kotia. Kun sitten isä taas näki rakkaan pikku poikansa, hän mielellänsä ketulle antoi kaikki kanat, mitä hänellä oli. "Korvaukseksi minä oikein kelpo rahan teille olen tuonut," sanoi Peukaloinen ja kurotti isälle tuon pennin, jonka hän oli matkoillaan ansainnut.
"Mutta miksi kettu syötäväksensä sai nuot kaakottavaiset kana raukkaset?" - "Voi sinuas houkkioa! rakastaahan isäsi lastansa enemmän kuin kanojansa."