Il re Bazza di Tordo


Kuningas Rastaanparta


Un re aveva una figlia di straordinaria bellezza, ma molto altera e sdegnosa, sicché‚ nessun pretendente le pareva degno di lei, ed ella li respingeva l'uno dopo l'altro, deridendoli per giunta. Una volta il re ordinò una gran festa e invitò quanti desiderassero ammogliarsi. I pretendenti furono messi in fila secondo il grado e il ceto: prima i re, poi i duchi, i principi, i conti e i baroni, e infine i nobili. La principessa fu condotta fra di loro, ma a ciascuno trovava qualcosa da ridire: questo era troppo grasso: -Che botte!- esclamava; quello era troppo lungo: -Lungo, lungo, alto fin là, bella andatura proprio non ha!-; il terzo troppo piccolo: -Così grasso e piccolino, sembra proprio un maialino!-; il quarto troppo pallido: -Terreo come la morte!-; il quinto troppo rosso: -Che tacchino!-; il sesto non era perfettamente diritto: -Legna verde seccata dietro la stufa!-. E così trovava sempre qualcosa da ridire su ciascuno; ma in particolare beffeggiò un buon re che si trovava in prima fila e aveva il mento un po' ricurvo. -Oh- esclamò ridendo -quello ha il mento come il becco di un tordo!- E da quel momento lo chiamarono Bazza di Tordo. Ma il vecchio re andò in collera vedendo che la figlia non faceva altro che prendersi gioco dei pretendenti là riuniti, sdegnandoli, e giurò di darla in moglie al primo mendicante che bussasse alla sua porta. Qualche giorno più tardi un suonatore si mise a cantare sotto la finestra per avere una piccola elemosina. Quando il re l'udì, disse: -Fatelo salire!-. Entrò un suonatore lurido e cencioso, cantò davanti al re e a sua figlia e, quand'ebbe finito, domandò una modesta ricompensa. Il re disse: -Il tuo canto mi è così piaciuto che voglio darti mia figlia in isposa-. La principessa inorridì, ma il re disse: -Ho fatto giuramento di darti al primo accattone e lo manterrò-. A nulla valsero le proteste: fu chiamato il parroco ed ella dovette sposare il suonatore. Celebrate le nozze, il re disse: -Non si confà che la moglie di un mendicante abiti nel mio castello, non hai che da andartene con tuo marito-. Il mendicante se ne andò così insieme a lei. Arrivarono in un grande bosco ed ella domandò:-Questo bel bosco a chi appartiene?- -Bazza di Tordo in suo poter lo tiene. Sarebbe tuo non l'avessi rifiutato.- -Povera me, or tutto ho ricordato, come vorrei che ciò non fosse stato!-Poi attraversarono un bel prato ed ella chiese ancora:-Questo prato verde a chi appartiene?- -Bazza di Tordo in suo poter lo tiene. Sarebbe tuo non l'avessi rifiutato.- -Povera me, or tutto ho ricordato, come vorrei che ciò non fosse stato!-Giunsero poi in una gran città ed ella tornò a domandare:-Che prospera città! A chi appartiene?- -Bazza di Tordo in suo poter la tiene. Sarebbe tuo non l'avessi rifiutato.- -Povera me, or tutto ho ricordato, come vorrei che ciò non fosse stato!-Allora il suonatore disse: -Non mi garba affatto che tu rimpianga sempre un altro marito; non ti basto io, forse?-. Finalmente giunsero ad una piccola casetta, ed ella disse:-Ah, Dio mio! Che casa piccina! A chi appartiene la povera casina?-Il suonatore rispose: -E' la mia casa e la tua, dove abiteremo insieme-. -Dove sono i servi?- chiese la principessa. -macché‚ servi!- rispose il mendicante -devi farti da sola ciò che vuoi. Accendi subito il fuoco e metti l'acqua a bollire per la cena: sono stanco morto.- Ma la principessa non sapeva n‚ accendere il fuoco n‚ cucinare, e il mendicante dovette darle una mano perché‚ potesse cavarsela. Quand'ebbero mangiato il pasto frugale, si coricarono ma, il mattino dopo, egli la buttò fuori dal letto di buon'ora perché‚ sbrigasse le faccende di casa. Per un paio di giorni vissero così alla meno peggio e consumarono le loro provviste. Poi l'uomo disse: -Moglie, non possiamo continuare così, a mangiare senza guadagnare. Farai dei canestri-. Andò a tagliare dei giunchi e li portò a casa; ella incominciò a intrecciarli, ma i giunchi duri le ferivano le mani delicate. -Vedo che non va- disse l'uomo. -Fila piuttosto forse ti riesce meglio.- Ella si mise a sedere e cercò di filare; ma il filo duro le tagliò ben presto le tenere dita facendole sanguinare. -Vedi- disse l'uomo -non sei buona a nulla: con te sono capitato male. Be', voglio provare a commerciare in pentole e stoviglie di terra: venderai la merce al mercato- "Ah," pensò la principessa "se viene al mercato gente dal regno di mio padre, e mi vede seduta a vendere, si farà beffe di me!" Ma non c'era via d'uscita, dovette andarci se non voleva morir di fame. La prima volta andò bene: per la sua grande bellezza, la gente comprava volentieri la sua merce e pagava ciò che ella chiedeva; molti le diedero addirittura il denaro lasciandole le pentole. Tirarono avanti con quel guadagno finché‚ durò, poi l'uomo acquistò un altro mucchio di stoviglie. Ella si mise a sedere in un angolo del mercato ed espose la merce in vendita intorno a s‚. Ma improvvisamente arrivò al galoppo un ussaro ubriaco che finì con il cavallo proprio fra le pentole, mandandole in mille pezzi. Ella si mise a piangere e per l'affanno non sapeva che fare. -Ah, che sarà di me!- esclamò. -Cosa dirà mio marito!- Corse a casa e gli raccontò l'accaduto. -Chi mai va a sedersi all'angolo del mercato con stoviglie di terra!- disse l'uomo. -Smettila di piangere, vedo bene che non sei buona a nulla. Proprio per questo sono stato al castello del nostro re e ho domandato se aveva bisogno di una sguattera; mi hanno promesso che ti prenderanno, in cambio ti daranno da mangiare.- Così la principessa diventò sguattera; dovette aiutare il cuoco ed eseguire i lavori più faticosi. A ogni tasca fissava un pentolino per portare a casa gli avanzi; e così campavano. Ora avvenne che si dovevano celebrare le nozze del figlio primogenito del re; la povera donna salì le scale e si mise davanti alla porta della sala per guardare. Fra tanto lusso e splendore, ella pensava tutta afflitta al suo destino e malediva la superbia e l'arroganza che l'avevano precipitata in tanta miseria. Ogni tanto i servi le buttavano qualche avanzo dei piatti deliziosi che venivano serviti, ed ella li metteva nei suoi pentolini per portarli a casa. D'un tratto entrò il principe tutto vestito d'oro e, quando vide la bella donna sulla porta, la prese per mano e voleva ballare con lei. Ma lei rifiutò, spaventata, poiché‚ riconobbe il re Bazza di Tordo, il pretendente che aveva respinto e dileggiato. Mentre ella faceva resistenza, il principe la tirò nella sala; così si ruppe il cordino da cui pendevano le tasche: i pentolini caddero a terra facendo colar fuori la minestra e gli avanzi si sparsero qua e là. A quella vista, tutti scoppiarono a ridere, sbeffeggiandola; ed ella si vergognò tanto che avrebbe preferito essere mille braccia sotto terra. Corse alla porta e voleva fuggire, ma sulle scale un uomo la raggiunse e la riportò indietro. E quando ella lo guardò, vide che era di nuovo il re Bazza di Tordo. -Non aver paura- le disse questi -io e il suonatore che abitava con te nella misera casetta siamo la stessa persona: per amor tuo mi sono travestito così: e sono anche l'ussaro che ti ha spezzato le stoviglie. Tutto ciò è accaduto per spezzare il tuo orgoglio e per punire l'arroganza con la quale ti sei presa gioco di me. Ma ora tutto è finito, e adesso festeggeremo le nostre nozze.- Allora vennero le ancelle e le fecero indossare le vesti più sontuose, e venne il padre della principessa con tutta la corte per farle gli auguri per il suo sposalizio con il re Bazza di Tordo; e la vera festa incominciò solo allora. Se io e te ci fossimo stati!
Eräällä kuninkaalla oli erin-omaisen ihana tytär, mutta tuo niin pöyhkeän ylpeä oli, ett'ei mikään kosia hänelle kelvannut. Toinen toisensa perästä häneltä sai rukkaset, ja päälliseksi hän heistä vielä pilkkaa teki. Kerta kuningas suuret pidot piti ja kutsui niihin sekä läheltä että kaukaa naima-haluisia miehiä. Arvonsa ja säätynsä mukaan he kaikki järjestettiin rivihin: ensimmäisiksi asetettiin kuninkaat, sitten herttuat, ruhtinaat, kreivit ja paronit sekä ali-päähän muut aateliset. Kuninkaan tytär nyt pitkin riviä astui kosioitansa katselemassa, mutta jokaisessa hänen mielestään oli jotakin moitittavaa. Yksi muka oli liian lihava; "tuo viini-tynnyri!" sanoi hän. Toinen liiaksi pitkä; "pitkä, hoikka hoipertelee, häälyvänä käyskentelee." Kolmas liian lyhyt; "lyhyt, paksu! kömpelö on taitamaton, hopero." Neljäs kovin kelmeä; "itse kalpea kuolema." Viides liiaksi puna-poskinen; "tuo vihainen kukko." Kuudes ei ollut tarpeeksi suora-vartaloinen; "uunin päällä vääräksi kuivunut kalikka." Ja näin hän jokaisessa jotakin moitti, mutta pilkkaili erittäinkin erästä kunnon kuningasta, joka rivissä seisoi ensimmäisenä, ja jonka leuka oli kasvanut hiukan koukkuun. "No tuo nyt vasta jonkin-näköinen!" huudahti hän nauraen, "ompa hänellä leuka semmoinen, kuin rastaalla noukka," ja siitä saakka tätä kuningasta ruvettiin 'Rastaanpartaksi' kutsumaan. Mutta vanha kuningas nähtyään, että hänen tyttärensä vain pilkkasi kaikkia sinne kokoontuneita kosioita eikä ainoastakaan huolinut, suuttui kovasti sekä vannoi, että tytön täytyisi mennä vaimoksi ensimmäiselle kerjäläiselle, joka linnaan sattuisi tulemaan.
Muutaman päivän kuluttua pelimanni linnan akkunan edustalle saapui sekä rupesi laulamaan, pientä almua saadaksensa. Kun kuningas tämän kuuli, sanoi hän: "käskekää miehen tulla sisälle." Silloin pelimanni likaisissa vaatteissaan astui linnahan, lauloi kuninkaalle ja hänen tyttärellensä sekä rukoili almua, laulamasta lakattuaan. Tuohon vastasi kuningas: "sinun laulus on minua niin miellyttänyt, että annan sinulle vaimoksi tyttäreni." Prinsessa pahasti pelästyi, mutta kuningas sanoi: "olen valalla vannonut, että sinun antaisin ensimmäiselle kerjäläiselle, mikä sattuisi tänne tulemaan, ja tämän valani minä myöskin pidän." Siinä ei auttanut vastustelemiset, pappia käytiin noutamassa ja prinsessan täytyi kohta mennä pelimannin kanssa vihille. Kun sitten tuo toimitus oli toimitettu, sanoi kuningas: "kerjäläisen vaimona sinun ei nyt enään sovi linnaani jäädä, vaan miehines sinun pitää täältä menemän matkoihis."
Kerjäläinen nyt talutti ulos linnasta tytön ja tämän täytyi jalkaisin lähteä hänen kanssansa edelleen. Kun he sitten isoon metsään tulivat, kysyi prinsessa:
"Kenen tämä metsä kaunis?"
"Sen Rastaanparta kuningas
on haltuhunsa voittanut;
nyt olis se sun omanas,
jos oisit hänen ottanut."
"Oi ylpeyden pettämä
nyt olen kurja tyttö mä,
kun sijasta tuon kuninkaan
sain kerjäläisen vaan."
Tuosta niitulle tulivat ja hän taas kysyi:
"Kenen tämä ihana niittu?"
"Sen Rastaanparta Kuningas
on haltuhunsa voittanut;
nyt olis se sun omanas,
jos oisit hänen ottanut."
"Oi ylpeyden pettämä
nyt olen, kurja tyttö mä,
kun sijasta tuon kuninkaan
sain kerjäläisen vaan."
Sitten ison kaupungin läpitse kulkivat, ja taas kysäsi tyttö:
"Kenen on tämä komea kaupunki?"
"Sen Rastaanparta kuningas
on haltuhunsa voittanut;
nyt sekin ois sun omanas,
jos hänen oisit ottanut."
"Oi ylpeyden pettämä
nyt olen, kurja tyttö mä,
kun sijasta tuon kuninkaan
sain kerjäläisen vaan."
"Enhän minä tuota kärsi, että sinä alin-omaa toista miestä ikävöitset," sanoi pelimanni, "on maar minussa sinulle hyvä kylliksi." Viimein pienen huoneen edustalle ennättivät, ja nytpä tyttö lausui:
"voi, voi noin pikkaisia tupoa!
Ken siellä saattanee asua?"
Pelimanni vastasi: "tämä minun huoneheni ja myöskin sinun; siinä tulemme yhdessä asumaan." Tytön kumartua täytyi päästäkseen tuosta matalasta ovesta sisälle. "Missä palveliat ovat?" kysyi kuninkaan-tytär. "Mitä palvelioita!" vastasi kerjäläinen, "itse sinun pitää tekemän, mitä tehdyksi tahdot. Toimita vain kohta valkea takkaan, pane pataan vettä ja keitä minulle ruokaa; minä kovin väsyksissäni olen." Mutta kuninkaan-tytär ei ollenkaan osannut valkeaa sytyttää eikä keitosta keittää, vaan täytyipä kerjäläisen itse ruveta apuun, jotenka välttävästi toimeen tultiin. Sitten kehnon ateriansa syötyään he makuulle menivät, mutta aamulla ani varahin kerjäläinen prinsessa paran herätti taloudesta huolta pitämään. Siten muutaman päivän huonosti elelivät, kunnes heiltä loppui varat kaikki. Mies silloin sanoi: "eipä, vaimoseni, tämä enään kelpaa, että täällä vain kulutamme, mitään ansaitsemata. Sinun pitää ruveta koppia tekemään." Hän sitten ulos meni, leikkasi sieltä pajuja ja toi net kotia; prinsessa nyt noita vääntelemään, mutta kovat pajut verille pistelivät hänen hempeät kätensä. "Kyllähän näkyy, ett ei tuosta mitään synny," sanoi mies, "rupea kehräämään, ehkä se työ sinulta paremmin sujuu." Tyttö siis rukin äärehen istui ja koetti kehrätä, mutta karkea lanka hänen hienot sormensa kohta leikkasi niin pahasti, että niistä veri rupesi juoksemaan. "Kas vain," mies tiuskasi, "eihän sinusta mihinkään työhön ole, sinä minun olet saattanut pahempaan kuin pulahan. Tahdompa kuitenkin vielä koettaa sekä ruveta ruukku- ja savi-astia-kauppaa pitämään; sinun tulee torilla istua tavaroitani myymässä." - "Voi," ajatteli prinsessa, "jos isäni valtakunnasta torille tulee väkeä ja näkee minun siellä istuvan kaupustelemassa, he vasta minua pilkannevat." Mutta eipä auttanut, nöyrtyen hänen täytyi tehtävänsä tehdä, kosk'ei häntä haluttanut nälkään kuoleminen. Ensi kerralla kaikki hyvin kävi, sillä koska vaimo ihanan kaunis oli, ihmiset kilvan ostelivat hänen tavaroitansa sekä maksoivat, mitä hän vain vaati, jopa moni hänelle rahaa jätti, vaikk'ei ottanutkaan yhtään astiaa. He nyt elivät voitostaan, niin kau'an kuin sitä kesti, sitten mies taas osti uusia astioita joukon. Vaimo torin kulmaan meni istumaan ja asetti ympärillensä astiat myytäviksi. Silloin juopunut husaari äkkiä tuli ratsastaen ja ajoi suoraa päätä astiain keskelle, siten särkein kaikki tuhanneksi murskaksi. Prinsessa itkemään rupesi eikä tuskissansa ymmärtänyt, mitä tekeminen. "Voi, voi, kuinka minun nyt käynee!" hän valitti, "mitä tästä mieheni sanonee?" Hän sitten kotia juoksi ja kertoi, mikä vahinko oli tapahtunut. "Kuka käskikin savi-astioita asettaa torin kulmahan!" torui mies, mutta sanoi sitten: "heitä nyt vain itkemiset, sillä minä kylläkin huomaan, ett'ei sinusta mihinkään laita työhön ole. Sempä tähden olen kuninkaan linnassa käynyt kysymässä, tarvittaisiinko siellä kyökki-piikaa, ja luvattiimpa sinut ottaa siihen virkaan; palkaksi olet ruokas saava."
Kuninkaan-tytär nyt kyökki-piiaksi rupesi, ja hänen täytyi kaikkia olla auttamassa sekä tehdä mitä raskahimpia töitä. Kumpaankin sivu-taskuunsa hän pikku ruukkusen pisti sekä kantoi niissä kotiansa, mitä hänelle ruo'an-loppuja annettiin, ja näillä hän miehinensä itseään elätti. Kerta kuninkaan vanhimman pojan häät oli vietettäviksi määrätty, ja tuo vaimo parka silloin salin oven suuhun meni seisomaan, pitoja katsellaksensa. Kun nyt siinä kynttilät valoansa levittelivät ja toinen toistansa koreampia vieraita yhä kokoontui huonehesen sekä loistavinta komeutta kaikkialla vallitsi, silloin hän suru-mielin ajatteli kovaa onneansa, kiroten itsekseen ylpeyttänsä ja kopeuttaan, joka hänen näin oli alentanut sekä kovaan kurjuuteen sysännyt. Niistä herkuista, joita siinä vaimon ohitse kahtia-päin kannettiin, palveliat hänelle toisinaan viskelivät muutamia muruja, ja hän net ruukkuseensa pisti, kotia vietäviksi. Yht'äkkiä astui esiin kuninkaan poika, silkkiin ja samettiin puettuna sekä kaulassa kulta-vitjat, ja huomattuaan oven suussa seisovan ihanan vaimon tämä kohta hänen käteensä tarttui, pyytäen häntä kanssansa tanssiin; mutta piika parka kielsi, pahasti pelästyen, sillä tunsipa hän prinssin Rastaanparta kuninkaaksi, joka häntä oli käynyt kosimassa ja jonka hän oli pilkaten hylännyt. Eipä kuitenkaan hänen vastustelemisestansa apua, vaan prinssi hänet veti salihin; silloin katkesi nauha, josta taskut riippuivat, ruukut laattialle kopsahtivat, ja soppa juoksemaan sekä leipä-palaset sinne tänne poukahtamaan. Ja kun salissa oliat tämän näkivät, syntyi yleinen nauru ja pilkkaileminen, josta vaimo raukka niin häpeämään, että hän ennen olisi suonut olevansa sadan syllän syvälle maahan vajonneena. Pyrkien pakohon hän ovesta ulos juoksi, mutta portailla hänet eräs mies saavutti sekä vei hänen takaisin; ja mieheen katsahtaissaan hän tuon heti tunsi Rastaanparta kuninkaaksi. Tämä hänelle ystävällisesti lausui: "älä pelkää! minä ja pelimanni, joka tuolla on huonossa hökkelissä sinun kanssas asunut, olemme sama mies; rakkaudesta sinuhun minä tuommoiseen muotoon itseni muutin, ja minähän olin tuo husaarikin, joka sinulta savi-astiat särki. Tämän kaiken tein sinun ylpeää mieltäs nöyryyttääkseni sekä rangaistakseni sinua tuosta pöyhkeydestä, jolla olit minua pilkannut." Prinsessa silloin rupesi katkerasti itkemään ja sanoi: "minä kovin väärin olen menetellyt enkä siis ansaitse olla sinun vaimonas." Mutta Rastaanparta lausui: "lohduta mieltäs, kovan onnen päivät jo ovat menojansa menneet; nyt on häitten viettämisen vuoro." Sitten kamari-rouvat tulivat ja pukivat tytön mitä komeimpiin vaatteihin, hänen isänsä hovikuntineen myöskin sinne saapui toivottamaan onnea tyttärelleen, tämä kun Rastaanparta kuninkaan puolisoksi pääsi, ja nytpä vasta oikea ilo alkoi. Se siitä vain puuttui, ett'ei siellä sinua eikä minua ollut.