Kaikenkarvainen


Bestia peluda


Elelipä muinoin kuningas, jolla oli puoliso kulta-kutrinen sekä niin ihana, ett'ei mailman maissa missään hänen vertaistansa. Tapahtuihan sitten, että tämä kovasti sairastui, ja kun tunsi kohta kuolevansa, hän kuninkahan kutsutti vuoteensa ääreen sekä lausui: "jos minun kuoltuani toisen tahdot puolisokses, älä ota semmoista ketään, joka ei ole yhtä kaunis ja kulta-kiharainen, kuin minä; lupaa se minulle." Ja kun kuningas oli hänelle tämän luvannut, hän silmänsä ummisti kuoleman uneen.
Kau'an aikaa kuningas suruissansa vain muisteli vainajata eikä ollenkaan aikonut itselleen hakea toista puolisoa. Viimein hänen neuvon-antajansa sanoivat: "ei tämä tämmöinen enään käy laatuhun, kuninkaan pitää mennä naimisiin, jotta me kuninkaannan taas saisimme." Nyt lähettiläitä lähetettiin maita mantereita kiertelemään ja hakemaan morsianta mointa, joka ihan yhtä ihana olisi, kuin tuo kuningatar vainaja. Mutta eihän koko mailmassa ollut semmoista löydettävissä, eipä kumminkaan ketään, jolla oli yhtä kaunihit kelta-kiharat. Tyhjin toimin lähettiläät sentähden kotia palasivat matkoiltansa.
Olipa kuitenkin kuninkaalla tytär, jonka ihanuus täsmälleen veti vertoja kuningatar-vainajan ihanuudelle ja jonka hiukset myöskin olivat samallaiset kullan-karvaiset. Tytön tultua täysi-kasvuiseksi isä, kun kerta hänehen katsahti, huomasikin hänen olevan ihan äitinsä näköisen, ja nytpä yht'äkkiä tulinen rakkaus kuninkahan kietoi pauloihinsa. Hän neuvon-antajillensa sanoi: "minä tyttäreni tahdon naida, sillä hän puoliso-vainajani varsinainen kuva ompi, eikä muualla missään ole löydettävissäni morsianta niin ihan entisen vaimoni muotoista." Tämän kuultuansa neuvon-antajat pahasti pelästyivät sekä vastasivat varoittaen: "Jumala jyrkästi on kieltänyt isää naimasta tytärtään; synnistä ei ikinä mitään hyvää synny, ja kova kosto on kerran vielä valtakuntaakin kohtaava." Eikä tyttökään, isänsä päätöksen kuultuaan, vähemmin pelästynyt, mutta toivoipa kuitenkin saavansa hänet tuosta aikomuksesta luovutetuksi. Hän sentähden sanoi kuninkaalle: "ennen-kuin teidän toivonne toteutan, pitää minun saaman kolme hametta, joista yksi olkoon kullan-kiiltävä, kuin aurinko, toinen kuten kuu, hopeanhohtava ja kolmas kirkkaasti kimalteleva, kuten tähdet; vielä sitten tahdon viitan, tuhannesta turkis-lajista valmistetun, ja jokaisen teidän valtakuntanne piirissä olevan otuksen nahasta on siihen pieni tilka pantava." Mutta itseksensä hän ajatteli: "tuommoistahan on ihan mahdoton hankkia ja minä sillä välin kyllä saan isäni luopumaan kamalasta aikeestansa." Vaan eipä kuitenkaan kuningas päätöstään peräyttänyt; hänen valtakuntansa kätevinten kankurien täytyi nuot kolme hametta kutoa, yhden kullan-kiiltävän, kuin aurinko, toisen, kuten kuu, hopean-hohtavan, kolmannen kirkkaasti kimaltelevan, kuten tähdet; ja hänen metsästäjänsä täytyi pyytää kaikki otukset, mitä oli koko valtakunnassa, sekä ottaa niitten nahasta pikku tilkanen, ja noista sitten neulottiin tuhannesta turkis-lajista tehty viitta. Kun viimein kaikki oli valmihina, kuningas käski tuoda linnahan viitan ja levitti sen sitten tyttärensä nähtäväksi, sanoen: "huomena häät vietetään."
Koska nyt kuninkaan tytär huomasi, ett'ei enään ollut toivomistakaan, että isä muuttaisi mielensä, päätti hän paeta kotoansa. Yöllä, kun unen helmoissa kaikki makasivat, hän vuoteeltansa nousi sekä otti kalliitten kalujensa joukosta kolme: kulta-sormuksen, pienen kultaisen kehruu-pyörän ja pikku kulta-vyhtimen; nuot kolme vaatteustansa, joista yksi loisti, kuin aurinko, toinen, kuten kuu, kumotti, ja kolmas kimalteli, kuin tähdet, hän pisti pähkinän-kuoreen, puki ylleen tuon kaikkinaisista turkiksista valmistetun viittansa sekä pani noella kasvonsa ja kätensä mustaksi. Sitten tyttö onnensa uskoi Jumalan haltuhun, läksi pois kotoa ja käydä astuskeli koko yön pitkän, kunnes isohon metsään viimein pääsi. Ja koska neito parka kovin väsyksissänsä oli, hän ontelon puun huomattuansa tuonne onttohon pujahti istumaan sekä nukkui sinne.
Tekipä päivä nousemista, mutta unen helmoissa vielä makasi tyttönen, ja hän nukkumistansa yhä nukkui, vaikka jo oli aurinko korkealle ehtinyt. Silloin tapahtui, että kuningas, jonka valtakuntahan kuului tämä metsä, kävi siinä metsästämässä. Kun nyt hänen koiransa tuon puun viereen sattuivat tulemahan, net nuuskimaan rupesivat ja juoksivat sen ympärillä haukkuen. Sanoi silloin kuningas metsästäjillensä: "rientäkää katsomaan, mikä otus tuonne on juossut piilohon." Metsästäjät hänen käskyänsä noudattaen menivätkin ja kertoivat palattuansa: "tuolla puun ludossa makaa kummallinen eläin, jota emme tunne ja jommoista emme ikinä ennen ole nähneetkään; sen on turkki tuhatta lajia karvaa; mutta se siinä nukkua lojottelee." Tähän vastasi kuningas: "koettakaa saada tuo elävältä pyydetyksi, köyttäkää se vankkureihin ja tuokaa linnaan." Metsästäjät sitten tyttöön tarttuivat ja tämä kovin säikähtäen heti heräsi sekä rupesi rukoilemaan: "minä lapsi kurja olen, jonka on turvattomaksi, oman onneni nojaan jättänyt sekä isä että äiti, armahtakaa minua ja ottakaa minut myötänne." Siihen miehet sanoivat: "tule vain, _Kirjokarva_, sinä kyökkihin mukava, sinnehän oikein oivallisesti sovit takan-nuohojaksi." Asettivatpa siis tytön istumaan vankkureihin ja läksivät kotia kuninkaan linnahan. Perille päästyään he, osoittaen pientä, portahien alla olevaa koppia, jonne ei päiväkään paistamaan päässyt, virkkoivat hänelle: "katsoppas, Karvakana, tuo sinulle on ihan omansa asunnoksi sekä makuu-kamariksi." Tyttö sitten kyökkiin lähetettiin, ja siellä hänen toimeksensa määrättiin työt pahimmat: puitten- ja veden-noutaminen, nuohoaminen ja valkean-kohentaminen; häntä pantiin silpimään, mitä oli lintuja silvittäviä, puhdistamaan kaaliksia sekä tekemään, mitä muuta osasi olla halpaa tehtävää.
Tämmöistä kurjaa elämää Kirjokarva siellä kau'an aikaa eleli. Voi sinuas ihanaa kuninkaan-tytärtä! kuinkahan sinun vielä käyneekään! Mutta tapahtuipa kerran, että linnassa pidot pidettiin, ja tyttö silloin sanoi kokille: "pääsisinkö minäkin hiukan tuonne katsomaan? lupaampa jäädä seisomaan oven ulko-puolelle." Tähän kokki vastasi: "noh mene vain, mutta puolen tunnin päästä pitää sinun taas oleman täällä tuhkaa kokoomassa." Nyt tyttö öljy-lamppunsa otti, meni koppiinsa, riisui turkit yltään sekä pesi noen pois käsistänsä ja kasvoistaan, joten hänen ihanuutensa näkyviin tuli, ikään-kuin toisinaan mustain pilvien välistä välkkyy auringon-sätehiä toinen toisensa perästä. Sitten hän pähkinän-kuoresta otti sen pukunsa, joka loisti, kuten aurinko. Ja tämän tehtyänsä hän tuonne pitoihin meni, ja kaikki hänen edestänsä väistyivät, sillä eipä kukaan häntä tuntenut, vaan arveltiimpa hänen olevan jonkun kuninkaan-tyttären. Mutta kuningas meni häntä vastaan, tarjosi hänelle kätensä ja tanssi hänen kanssansa sekä ajatteli itsekseen: "näin ihanaa neitoa eivät ole silmäni ennen nähnehet milloinkaan!" Tanssin loputtua tyttö kiitokseksi kumarsi, ja kun sitten kuningas vähän vilkasi taaksensa, jopa sillä välin neitonen katosi, eikä kukaan tietänyt, mihin hän oli joutunut. Mitä linnan edustalla oli vartioita, kaikki net sisälle kutsuttiin ja heiltä tarkoin tiedusteltiin, vaan eipä ollut yksikään tuota neitosta nähnyt.
Mutta tyttö oli koppiinsa rientänyt ja vilppaasti riisunut vaatteensa, noennut kasvonsa ja kätensä sekä pukenut turkit yllehen, ja jopa hän taas oli Kirjokarvana. Kun hän tuosta kyökkiin palattuansa aikoi ruveta työhönsä, takkaa tuhasta puhdistamaan, sanoi hänelle kokki: "jätä tuo huomiseksi ja keitä sinä tämä soppa kuninkaalle, minäkin vuorostani ai'on pikimmältäni mennä tuonne ylhäisten iloa katselemaan, mutta jos yhdenkin hius-karvan annat pudota liemeen, et tästä lähin enään saa ruo'an rahtuakaan." Sitten kokki kyökistä läksi ja Kirjokarva keittäjäksi rupesi sekä keitti, parastansa pannen, kuninkaalle leipä-vellin, ja tuon saatuansa valmiiksi hän kävi kopistaan kulta-sormustansa noutamassa sekä pisti sen sinne vatihin, johon oli keitoksen kaatanut. Kun sittemmin pidot päättyneet olivat, kannettiin velli kuninkaan syötäväksi, ja se hänestä niin hyvältä maistui, ett'ei hän mielestänsä milloinkaan ollut parempaa ruokaa nauttinut. Mutta kun astian pohja paistamaan rupesi, kuningas kultasormuksen huomasi eikä saanut käsitetyksi, miten tuommoinen oli tuonne joutunut. Hän sentähden käski, että kokki hänen luoksensa kutsuttaisiin. Tuo käskyn kuultuansa pahasti pelästyi ja sanoi Kirjokarvalle: "varmaankin olet hius-karvan pudottanut vellihin; mutta jos niin on laita, sinä huolimattomuudestas olet aika selkä-saunan saava." Kun hän sitten kuninkaan eteen astui, tämä kohta kysyi, kuka vellin oli keittänyt. "Minun se on keittämäni," tokasi kokki vastaukseksi. Mutta kuningas sanoi: "tuon varsin valehtelitkin, sillä se on nyt laitettu ihan toisella tavalla sekä monta vertaa paremmaksi, kuin milloinkaan ennen." Siihen kokki vastasi: "täytyypä minun tunnustaa, ett'en itse olekkaan sitä laittanut, vaan onhan se Karvakanan keittämä." Käski silloin kuningas: "mene tuomaan häntä tänne," sekä kysyi Kirjokarvan tultua: "kuka sinä olet?" - "Minähän köyhä lapsi raukka, jolla ei enään ole isää eikä äitiä." Sitten hän kysäsi: "miksi täällä linnassani oleskelet?" Tyttö vastasi: "minusta ei mihinkään ole, ansaitsisin vain, että kenki-rajalla minua korville kolhittaisiin." Viimein kuningas vielä kysyi: "mistäs olet saanut tuon sormuksen, jonka löysin velli-vadista?" Tähän vastasi Kirjokarva: "sormuksesta en tiedä mitään." Näistä vastauksista ei siis kuningas liioin viisastunut vaan hänen täytyi käskeä tyttö tiehensä.
Jonkun ajan päästä linnassa taas oli pidot, ja kuten edellisellä kertaa Kirjokarva nytkin kokilta pyysi päästäksensä tuota iloa ihmettelemään. "Noh mene vain," vastasi kokki, "mutta palaa tänne puolen tunnin päästä ja keitä kuninkaalle tuommoista leipä-velliä, jonka tiedät hänen mieli-ruo'aksensa." Tyttö silloin koppiinsa kiisi, pesi itsensä vilppahasti, otti pähkinän-kuoresta tuon hamehensa, joka, kuten kuu, hopealta hohti, sekä puki sen yllensä. Sitten hän kuninkaan-tyttärenä astui saliin; ja kuningas meni häntä vastaan, ollen aivan iloissansa siitä, että tuo kaunotar taas tuli hänen pitoihinsa, ja koska tanssi silloin oli ihan alkamaisillaan, hän neitosen otti kumppaniksensa. Tämä tanssin loputtua kuitenkin niin äkkiä katosi, ett'ei kuningas ensinkään huomannut, minne hän oli puikahtanut. Mutta tyttö koppiinsa riensi, muuttihe siellä taas Kirjokarvaksi ja palasi kyökkiin, leipä-velliä keittämään. Kun kokki oli tanssia katsomaan lähtenyt, kävi Kirjokarva kultaista kehruu-pyöräänsä noutamassa ja laski sen siihen astiaan, jonne kaasi keitoksen. Ruoka sitten kannettiin kuninkaan nautittavaksi, joka sen söi kaiken, ja se hänestä yhtä hyvältä maistui, kuin viime-kerrallakin, ja hän tykönsä kutsutti kokin, joka nytkin tunnusti, että Kirjokarva oli vellin keittänyt. Kuningas siis puheillensa taas käski Kirjokarvankin, mutta tämä vakuutti, ett'ei hänestä muuhun ole, kuin selkä-saunaa saamaan, sekä ett'ei hän tuosta kultaisesta kehruu-pyörästä mitään tietänyt.
Kun sitten kuningas pidot piti kolmannen kerran, kävipä taas samoin, kuin ennenkin. Kokki kyllä sanoi; "sinä noita lienet Karvakana, ja sekoitat varmaankin liemeen jotain pahuksen-vietävää, koska aina laitat velliä sellaista, joka kuninkaan mielestä paljon paremmalta maistuu, kuin minun keittämäni," mutta eipä Kirjokarva rukoilemasta hellittänyt ja laskipa kokki hänen viimeinkin menemään määrätyksi aikaa. Tyttö nyt yllensä puki sen hamehen, joka kimalteli, kuten tähdet, sekä astui tässä pu'ussaan salihin. Kuningas taas tanssi tuon kauniin neitosen kanssa, arvellen itseksensä, ettei hän milloinkaan ollut toista näin ihanaa vaimoa nähnyt. Ja heidän tanssiessansa hän tytön huomaamata pisti kulta-sormuksen hänen sormeensa sekä oli määrännyt, että tanssi hyvin kau'an kestäisi. Kun se sitten loppui, hän neitosta koetti pitää kädestä kiinni, mutta tämä sukkelasti kuninkaan käsistä pujahti väen-tunkohon, ihan kadoten näkyvistä. Kiiruimman kautta tyttö portahien-alaiseen koppiinsa riensi, mutta koska hän oli viipynyt puolta tuntia enemmän ja siis liiaksi kau'an, ei hän enään joutunut riisumaan tuota loistavaa pukuansa, vaan paiskasi sen päälle turkkinsa ylleen, eikä hädissään noennut itseänsä aivan tarpeeksi, vaan jäipä valkoiseksi yksi sormi. Kirjokarva nyt kyökkiin juoksi ja keitti kuninkaalle kelpo leipä-vellin sekä pisti kokin poissa ollessa, velli-vatihin kulta-vyhtimensä. Havaittuaan sitten astian pohjalla olevan vyhtimen, kuningas taas kutsutti tykönsä Kirjokarvan ja huomasipa nyt, heti tämän tultua, tuon valkoiseksi jääneen sormen sekä siinä sen sormuksensa, jonka hän salaa oli tanssi-kumppaninsa sormehen pistänyt. Nytpä hän tytön käteen tarttui eikä siitä enään hellittänyt, ja kun Kirjokarva paetaksensa koetti saada kätensä irti, aukeni turkit hiukkasen ja raosta vähän vilahti tähti-hame. Kuningas kohta viittahan kaappasi ja veti sen hänen yltänsä. Silloin neidon kulta-kutriset näkyviin valuivat, ja itse hän siinä nyt ihanan loistavana seisoi eikä enään päässyt piilohon mihinkään. Ja kun hän noen ja tuhan oli kasvoistansa pessyt, ei häntä ihanampaa neitosta ollut milloinkaan mailman maissa nähty missään. Mutta kuningas hellästi lausui: "sinä rakkahin morsiameni olet emmekä ikinä enään toisistamme eroa." Sitten häät vietettiin ja he onnellisina yhdessä elivät aina kuolin-päiväänsä saakka.
Había una vez un rey que tenía una esposa cuyos cabellos parecían de oro, y tan hermosa que en toda la tierra no se habría encontrado otra igual. Cayó enferma y, presintiendo su fin, llamó a su marido y le dijo:
- Si cuando yo muera quieres casarte de nuevo, no escojas a ninguna mujer que sea menos hermosa que yo y que no tenga el cabello de oro. ¡Prométemelo!
El Rey se lo prometió, y ella, cerrando los ojos, murió.
Por largo tiempo al Rey estuvo inconsolable, sin pensar ni por un momento en volverse a casar, hasta que, al fin, dijeron sus consejeros:
- No hay más remedio sino que vuelva a casarse el Rey para que tengamos Reina.
Entonces fueron enviados mensajeros a todas las partes del país, en busca de una novia semejante en belleza a la reina fallecida. Pero en todo el mundo no había otra, y, aunque se hubieran encontrado una, no tendría los cabellos de oro. Por eso, los mensajeros tuvieron que regresar a la Corte con las manos vacías.
Pero he aquí que el Rey tenía una sobrina que era el vivo retrato de su esposa muerta, tan hermosa como ella y con la misma cabellera de oro. La contempló un día el Rey, y viéndola en todo igual a su difunta esposa, de repente se sintió enamorado de ella. Dijo pues a sus consejeros:
- Me casaré con mi sobrina, ya que sobrina, ya que es el retrato de mi esposa muerta; de otra manera, no encontraría una novia que se le pareciese.
La joven al conocer la intención de su tío se horrorizó, pues estaba totalmente enamorada de un noble joven. Así es que pensó en la manera de hacerlo desistir de su desatinada decisión y le dijo:
- Antes de satisfacer vuestro deseo, es preciso que me regaléis tres vestidos: uno, dorado como el sol; otro, plateado como la luna, y el tercero, brillante como las estrellas. Además quiero un abrigo hecho de mil pieles distintas; y ha de tener un pedacito de la piel de cada uno de los animales de vuestro reino.
Al decir esto pensaba:
"Es absolutamente imposible conseguir todo eso, y, así, conseguiré que mi tío renuncie a su idea." Pero el Rey se mantuvo obstinado, y las doncellas más habilidosas del país hubieron de tejer las tres telas y confeccionar un vestido dorado como el sol, otro plateado como la luna y otro brillante como las estrellas; y los cazadores tuvieron que capturar los animales de todo el reino y quitarles un pedazo de piel, y con los trocitos fue hecho un abrigo de mil pieles distintas. Cuando ya todo estuvo dispuesto, el Rey mandó llamar a su sobrina y, le presentó los objetos exigidos por ella, y le dijo:
- Mañana será nuestra boda.
Al comprender la doncella que no había ninguna esperanza de hacer cambiar la decisión de la decisión de su tío, resolvió huir. Por la noche, cuando ya todo el mundo dormía, se levantó y tomó las siguientes cosas: un anillo de oro, una diminuta rueca del mismo metal y una devanadera, también de oro; los tres vestidos, comparables al sol, la luna y las estrellas, los metió en una cáscara de nuez, y se puso el áspero abrigo de pieles, manchándose, además, de hollín la cara y las manos.
Seguidamente se encomendó a Dios y escapó. Estuvo andando toda la noche, hasta que llegó a un gran bosque. Como se sentía muy cansada, se sentó en el hueco de un árbol y quedó dormida.
Salió el sol, pero ella continuó dormida, sin despertarse a pesar de lo muy avanzado del día.
Sucedió que el Rey a quien pertenecía el bosque, había salido a cazar en él. Cuando sus perros llegaron al árbol, se pusieron a husmear, dar vueltas en derredor y ladrar; por lo que el Rey dijo a los cazadores:
- Id a ver qué clase de animal se ha escondido allí.
Los hombres cumplieron la orden, y, a la vuelta, dijeron:
- En el hueco del árbol hay un animal asombroso, como jamás viéramos otro igual; su pellejo es de mil pieles distintas. Está echado, durmiendo.
Ordenó el Rey:
- Ved si es posible tomarlo vivo; en ese caso lo atáis y lo cargáis en el coche.
Cuando los cazadores sujetaron a la doncella, ésta, despertándose sobresaltada, les gritó:
- Soy una pobre muchacha desvalida, abandonada de padre y madre. Apiadaos de mí y llevadme con vosotros.
Dijeron los cazadores:
- "Bestia Peluda," servirás para la cocina; ven con nosotros, podrás ocuparte en barrer las cenizas.
Y, la subieron al coche, la condujeron al palacio real. Allí le asignaron una pequeña cuadra al pie de la escalera, donde no penetraba ni un rayo de luz, y le dijeron:
- "Bestia Peluda," vivirás y dormirás aquí.
Luego la mandaron a la cocina, donde tuvo que ocuparse en traer leña y agua, avivar el fuego, desplumar aves, seleccionar legumbres, barrer la ceniza y otros trabajos rudos como éstas.
Allí vivió "Bestia Peluda" mucho tiempo, llevando una vida miserable. ¡Ah, hermosa jovencita! ¿Qué va a ser de ti? Pero ocurrió un día que hubo fiesta en palacio, y ella dijo al cocinero:
- ¿No me dejarías subir un ratito a verlo? Me quedaré a mirarlo junto a la puerta.
Le respondió el cocinero:
- Puedes ir, si quieres, pero debes estar de vuelta dentro de media hora para recoger la ceniza.
Tomó ella el candil, bajó a la cuadrita, se quitó el abrigo de piel y se lavó el hollín de la cara y las manos, con lo que reapareció su belleza en todo su esplendor. Abriendo luego la nuez, sacó el vestido reluciente como el sol y se lo puso, y, así ataviada, subió a la sala donde se celebraba la fiesta. Todos le dejaron libre paso, pues nadie la conocía y la tomaron por una princesa. El Rey salió a recibirla y, ofreciéndole la mano, la invitó a bailar con él, mientras pensaba en su corazón: "Jamás mis ojos vieron una mujer tan bella." Terminado el baile, se inclinó la doncella y, al buscarla el Rey, había desaparecido, sin que nadie supiera su paradero. Los centinelas de las puertas de palacio declararon, al ser preguntados, que no la habían visto entrar ni salir.
Ella había corrido a la cuadra, en la que, después de quitarse rápidamente el vestido, se ennegreció cara y manos y se puso el tosco abrigo, convirtiéndose de nuevo en la "Bestia Peluda." Cuando volvió a la cocina, a su trabajo, se puso a recoger la ceniza, le dijo el cocinero:
- Deja esto para mañana y prepara la sopa del Rey; también quiero yo subir un momento a echar una mirada. Pero procura que no te caiga ni un pelo; de lo contrario, no te daremos nada de comer en adelante.
El hombre se marchó, y "Bestia Peluda" condimentó la sopa del rey, haciendo un caldo lo mejor que supo, y, cuando ya la tenía lista, bajó a la cuadra, a buscar el anillo de oro, y lo echó en la sopera.
Terminada la fiesta, mandó el Rey a que le sirvieran la cena, y encontró la sopa tan deliciosa como jamás la hubiera comido. Y en el fondo del plato encontró el anillo de oro, no acertando a comprender cómo había podido ir a parar allí. Mandó entonces que se presentase el cocinero, el cual tuvo un gran susto al recibir el recado, y dijo a "Bestia Peluda":
- Seguro que se te ha caído un cabello en la sopa. Si es así, te costará una paliza.
Al llegar ante el Rey, éste le preguntó quién había preparado la sopa, a lo que respondió el hombre:
- Yo la preparé.
Pero el Rey le replicó:
- No es verdad, pues estaba guisada de modo distinto y era mucho mejor que de costumbre.
Entonces dijo el cocinero:
- He de confesar que no la guisé yo, sino aquel animalito tosco.
- Márchate y dile que suba - ordenó el Rey.
Al presentarse "Bestia Peluda" le preguntó el Rey:
- ¿Quién eres?
- Soy una pobre muchacha sin padre ni madre.
- ¿Qué haces en mi palacio? - siguió preguntando el Soberano.
- No sirvo sino para que me tiren las botas a la cabeza - respondió ella.
- ¿De dónde sacaste el anillo que había en la sopa?
- No sé nada del anillo.
El Rey tuvo que despedirla, sin sacar nada en claro.
Al cabo de algún tiempo se celebró otra fiesta, y, como la vez anterior, "Bestia Peluda" pidió al cocinero que le permitiese subir a verla. Quien le dijo:
- Sí, pero vuelve dentro de media hora para preparar aquella sopa que tanto gusta al Rey.
Corrió la muchacha a la cuadra, se lavó rápidamente, sacó de la nuez el vestido plateado como la luna, y se puso. Se dirigió a la sala de fiestas, con la figura de una verdadera princesa, y el Rey salió nuevamente a su encuentro, muy contento de verla, y como en aquel preciso instante comenzaba el baile, bailaron juntos. Terminado el baile, volvió ella a desaparecer con tanta rapidez que el Rey no logró percatarse ni qué dirección había seguido. La muchacha corrió a la cuadrita, se vistió de nuevo de "Bestia Peluda" y fue a la cocina, a guisar la sopa. Mientras el cocinero estaba arriba, ella fue a buscar su rueca de oro y la echó en la sopera, vertiendo encima la sopa, que fue servida al rey. Éste lo encontró tan deliciosa como la otra vez, e hizo llamar al cocinero, quien no tuvo más remedio que admitir que "Bestia Peluda" había preparado la sopa.
La muchacha fue llamada nuevamente ante el Rey, volvió a contestar a éste que sólo servía para que le arrojasen las botas a la cabeza, y que nada sabía de la rueca de oro.
En la tercera fiesta organizada por el Rey, las cosas transcurrieron como las dos veces anteriores. El cocinero le dijo:
- Eres una bruja, "Bestia Peluda," y siempre le echas a la sopa algo para hacerla mejor y para que guste al Rey más que lo que yo le guiso. - Sin embargo, ante su insistencia, le dejó ausentarse por corto tiempo.
Esta vez se puso el tercer vestido, el que relucía como las estrellas, y se presentó en la sala. El Rey volvió a bailar con la bellísima doncella, pensando que jamás había visto otra tan bonita. Y, mientras bailaban, sin que ella lo advirtiese le pasó una sortija de oro por el dedo; además, había dado orden de que el baile se prolongase mucho tiempo. Al terminar, trató de sujetarla por las manos, pero ella se escurrió, huyendo tan rápida entre los invitados, que en un instante desapareció de la vista de todos. Corrió a toda velocidad a la cuadra del pie de la escalera, porque su ausencia había durado mucho más de media hora, y no tuvo tiempo para cambiarse de vestido, por lo cual se echó encima su abrigo de piel. Además, con la prisa no se manchó del todo, pues un dedo le quedó blanco. Se dirigió a la cocina, preparó la sopa del Rey y, al salir el cocinero, echó en la sopera la devanadera de oro. El Rey, al encontrar el objeto en el fondo de la fuente, mandó llamar a "Bestia Peluda," y entonces se dio cuenta del blanquísimo dedo y de la sortija que le había puesto durante el baile. La tomó firmemente de la mano, y, con los esfuerzos de la muchacha por soltarse, se le abrió un poco el abrigo, asomando por debajo el vestido, brillante como las estrellas. El Rey le despojó de un tirón el abrigo, y aparecieron los dorados cabellos, sin que la muchacha pudiese ya seguir ocultando su hermosura. Y, una vez lavado el hollín que le ennegrecía el rostro, apareció la criatura más bella que jamás hubiese existido sobre la Tierra. Dijo el Rey:
- ¡Tú eres mi amadísima prometida, y nunca más nos separaremos!
Pronto se celebró la boda, y el matrimonio vivió contento y feliz hasta la hora de la muerte.