Onnekas Hannu


幸せハンス


Oltuansa seitsemän vuotta yhden isännän palveluksessa sanoi Hannu hänelle: "jo on, isäntä kulta, palvelus-aikani loppunut, minä nyt halusta palaisin kotia äitini tykö, maksakaa minulle palkkani." Tähän isäntä vastasi: "sinä uskollisesti ja rehelisesti olet minua palvellut, ansios mukahan tulee sinulle palkkakin maksettavaksi," sekä antoi Hannulle kulta-kappaleen, joka oli ihan hänen päänsä kokoinen. Hannu taskustaan otti niistin-liinansa, kääri siihen tuon möhkäleen, nosti olallensa käärön ja läksi kotia-päin astumaan. Kun hän nyt siinä tallusteli, yhä konkuuttaen toista jalkaansa toisen etehen, sattui hänen nähtäviinsä ratsastaja, joka pulskeana ja iloisen-näköisenä ajoi hänen ohitsensa uljaan hevosen selässä. "Noh oi!" huudahti Hannu äänensä, "tuo ratsastaminenhan vasta on oivallista! siinä maar mies istuu ikään-kuin tuolilla, ei satuta jalkaansa kivihin eikä kuluta kenkiänsä, ja tuskimpa vielä on ajattelemisen alkuunkaan ehtinyt, kun jo on päässyt matkansa päähän." Tämän kuultuansa ratsastaja seisatti hevosensa ja huusi: "hoi Hannu! miksi siinä jalkaisin tassuttelet." - "Mikäs auttaa, kun on pakko pakoittamassa, sillä onhan minulla tämä möhkäle kotihin kannettavana; se kyllä on kultaa, mutta eipä siltä saa päätänsä suorana pidetyksi ja se pahan-päiväisesti ahdistaa olkaani." - "Äläs huoli, veikkoseni," sanoi ratsastaja, "tehkäämme vaihetus-kauppaa: minä sinulle annan hevoseni ja anna sinä minulle tuo möhkäleesi." - "Aivan halustakin," vastasi Hannu, "mutta senhän tiedän ta'ata, että kyllä tästä saatte kangottamista." Ratsastaja nyt maahan hyppäsi, korjasi puoleensa kullan, auttoi Hannun ylös hevosen selkään ja pisti ohjat hänen kätehensä, sanoen: "jos tahdot hevosta juoksemaan oikein aika vauhtia, maiskaise silloin kielelläs ja huuda: 'hopsis'."
Hannu aivan iloissansa oli, kun hän siinä hevosen selässä istui ja kaikista vaivoista vapaana ratsasti eteen-päin. Hetken päästä hänen päähänsä pöllähti, että hevosen toki tulisi juosta nopeammin, ja hän sentähden rupesi maiskuttamaan sekä huusi: "hopsis." Hevonen nyt täyttä laukkaa laskemaan, ja ennen-kuin Hannu vielä oli päässyt ajattelemisen alkuunkaan, hän jo oli ratsahilta kopsahtanut maahan ja makasi ojassa, joka maantien eroitti vieressä olevasta pellosta. Hevoinen myös olisi menojansa mennyt, jollei sitä olisi pidättänyt eräs talonpoika, joka tuota tietä tuli, ajaen lehmää edellänsä. Hannu raajojansa hieroi sekä kömpi sitten taas pystyhyn. Mutta hän aivan suutuksissansa oli ja sanoi talonpojalle: "huonohan huvi tuo ratsastaminen, varsinkin kun joutuu saamaan tuommoista konia, jonka selässä häijysti töysyttää, ja joka viimein miehen viskaa ratsahilta niin rajusti, että piankin saattaa niska nurin mennä; minä en iki-päivinäni enään semmoisen selkähän istu. Toista teidän lehmänne, senhän perästä sopii verkalleen astua astuttavansa, ja ompa vielä joka päivä maito, voi ja juusto taatusti saatavissa. Antaisimpa minä vaikka mitä, jos vain lehmän saisin." - "No niin," vastasi talonpoika, "koska teidän noin hartahasti tekee tuota mieli, kyllä minä lehmäni vaihetan teidän hevoseenne." Oikeimpa ihastuen Hannu tähän suostui, ja talonpoika hevosen selkään hypähti sekä ratsasti kiiruimman kautta tiehensä.
Hiljalleen Hannu nyt astuskeli ajaen lehmäänsä eteenpäin sekä miettien mielessään kelpo kauppaansa. "Jos minulla vain on leipä-palanen, ja tuskin maar tuota koskaan minulta puuttunee, sopiihan minun nyt syödä voita ja juustoa särpimeksi, milloinka vain mieleni tekee, jos jano tulee, minä lehmäin lypsän ja juon maitoa. Mitä maar enään parempaa pyytäisin." Olipa Hannun ohitse-mentävissä ravintola; hän tuonne poikkesi, söi ilon-ihastuksissansa kaikki tyyni mitä hänellä oli muassaan syötävää, sekä päivällis- että illallis-varansa, ja osti viimeisillä penneillään olut-tilkkasen. Sitten hän lehmänsä taas ajoi liikkeelle, aina vain pyrkien koti-kylää kohden, äitinsä luoksi. Yhä helteisemmäksi kävi ilma sydän-päivän lähetessä, ja Hannun astuttavana oli kanervi-kangas, jota kesti runsaasti tunnin matkan. Kovin nyt poika parka palavoihinsa tuli ja janottipa häntä niin pahasti, että kieli suu-lakehen puuttumaan pakkasi. "Helpostihan tästä pulasta pääsee," ajatteli Hannu, "minä kohta lypsän lehmäni ja virkistän itseni maidolla." Hän elukan sitten sitoi kuivettunehesen puuhun kiinni ja otti kiulun puutteessa lypsy-astiaksi nahka- lakkinsa, mutta vaikka hän kyllä pani parastansa, eipä kuitenkaan saanut maitoa utareista herumaan tippaakaan. Ja koska hän lypsämisen toimitti vallan taitamattomasti, lehmä viimein tuskastui ja potkasi taka-jalallaan häntä päähän niin pahasti, että poika parka selällensä keikahti maahan eikä isohon aikaan ollenkaan ymmärtänyt, minne oli joutunut. Onneksi osasi juuri tulla eräs teurastaja, joka käsi- rattailla kuljetti lihavan porsahan. "Mitähän riivattua tämä tietää!" tuo huudahti sekä auttoi pystyhyn Hannu hyvän. Hannu kertoi, mitä oli tapahtunut. Tarjoten hänelle tasku-mattiansa sanoi teurastaja: "ryypätkää tuosta siemaus, se teitä on virvoittava. Ei tuommoisesta lehmästä enään ole lypsylehmäksi, se jo on liian vanha, eihän siitä muuhun, kuin kuormaa vetämään taikka tapettavaksi." - "No niin," mötisi Hannu ja lykkäsi silmiltänsä tukan, "kuka maar tuon olisi arvannut! eipä hullumpaa, kun on talossa tälläinen elukka tapettavissa, siitähän saapi oivallista syötävää! mutta minua ei lehmän liha oikein maita, se ei mielestäni ole mehukasta tarpeeksi. Toistapa tietäisi, jos minulla olisi tuommoinen kelpo porsas! sen liha vasta makealta maistuisi! ja saahan siitä vielä makkaraakin." - "Kuulkappas Hannu," sanoi teurastaja, "teidän mieliksenne minä vaikka vaihetus-kauppaan rupeen sekä annan lehmästänne teille porsahani." - "Jumala teitä palkitkoon teidän ystävällisyydestänne," huudahti Hannu, jättäen teurastajalle lehmänsä, ja tuo taas nosti rattailta porsaan sekä pisti Hannun kätehen nuoran, jonka pää oli sen kaulaan sidottu.
Hannu nyt läksi eteen-päin astumaan, miettien itseksensä, mitenkä hänen kävi kaikki mieltä myöden; kohdatkoon häntä mikä vastus hyvänsä, kohta hän kuitenkin tuosta taas pääsi. Hänen seurahansa sitten sattui poika, joka kainalossansa kantoi uhkean, valkoisen hanhen. He keskenänsä haastelemaan rupesivat, ja Hannu jutteli onnestansa sekä miten hän aina oli edullisia vaihetus-kauppoja tehnyt. Poika puolestansa kertoi kantavansa ristiäis-ruo'aksi hanhen. "Koettakaa kerrankin," jatkoi hän puhettansa ja otti hanhea siivistä kiinni, "siinä vasta painoa, mutta ompa sitä syötettykin koko kahdeksan viikkoa. Joka tätä paistia hiukankin haukkaa, kyllähänen tarvitsee rasvasta puhtaaksi pyhkiä molemmat suupielensä." - "Ehkä maar," tokasi vastaukseksi Hannu, punniten kämmenellään hanhea, "onhan siinä painoa, mutta eipä ole minun porsahanikaan tyhjän-painava." Sillä välin poika, päätänsä pudistaen, aivan arvelevan näköisenä tirkisteli ympärillensä joka taholle. "Kuulkappas," hän sitten sanoi, "kuinkahan tuon teidän porsaanne lienee oikein laita! Siitä kylästä, josta juuri te'en tuloa, varastettiin äskettäin kylä-voudin läätistä yksi! minä pelkään, pelkäämpä pahasti, että te tuossa sitä nyt talutatte. Ompa väkeä liikkeelle lähetetty, ettekä suinkaan kauppaanne kiittäisi, jos tapaisivat teidät porsainenne; he varmaankin teitä pistäisivät pimeään vanki-komeroon, tuskimpa helpommalla pääsisitte." Nythän pahasti pelästyen Hannu hyvä huudahti: "voi hirveätä! auta, poika kulta, minua tästä pulasta, sinä varmaankin paremmin kuin minä jonkun neuvon keksit; ota sentähden sinä minun porsahani ja anna minulle hanhes." - "Onhan tuo kylläkin vaarallinen kauppa," vastasi poika, "mutta enhän minä kuitenkaan soisi syykseni, että te kovan onnen kourihin joutuisitte." Hän siis nuoran otti käteensä, ja talutti vilppahasti porsaan pois eräälle syrjä-tielle; mutta Hannu hyvä surkeasta surustaan päästyänsä nyt läksi kotia-päin tallustelemaan, hanhi kainalossa. "Jos oikein tätä asiaa ajattelen," jupisi hän itseksensä, "tulin maar minä vaihetuksessa varmaankin voitolle; sainhan ensiksi kelpo paistin, sitten koko joukon rasvaa, jota siitä on heruva ja josta minulle särpimeksi karttuu hanhenihraa kumminkin kolmen kuukauden vara, sekä viimein nuot kauniit, valkoiset höyhenet; niitä minä pakkautan pään-alaiseni täytehen, ja tuskinhan semmoisella vuoteella tuudittamista kaipaan nukkuakseni. Tästä maar äitini aivan ihastuksihin ilostuu."
Kun Hannu sitten viimeisen kylän läpitse astuskeli, seisoi siellä hioja rattainensa; pyörä hyrräsi ja mies siinä lauloi:
"sakset ma hion, kun pyöräni pyörii,
ja silloimpa kultaa minulle vyörii."
Hannu nyt seisahti, katsoa töllötteli kappaleen aikaa ja rupesipa viimein miestä puhuttelemaan sanoen: "teidän kai menestynee kaikki toimenne, koska noin ilo-mielin olette hioessanne." - "Niimpä niinkin," vastasi hioja, "minun on ammattini mitä oivallisin. Kelpo hioja on sellainen mies, joka, milloinka hän kätensä vain pistää taskuunsa, aina sieltä myöskin löytää rahaa. Mutta mistä te tuon kauniin hanhen olette ostaneet?" - "Sitä en olekkaan ostanut, vaan olen, porsasta antaen, sen itselleni vaihettanut." - "Ja mistä porsaan saitte?" - "Sen sain lehmästäni." - "Noh entä lehmän?" - "Sen sain hevosestani." - "Mitenhän teidän haltuunne hevonen joutui?" - "Siitä annoin pääni kokoisen kulta-kappaleen." - "Mistä sitten tuli teille tuo kulta?" - "No sainhan minä sen palkakseni seitsen- vuotisesta palveluksesta." - "Ainiaampa te olette ymmärtäneet keksiä kelpo keinot," sanoi hioja, "jos nyt vielä saattaisitte laittaa niin, että rahoja aina kilisisi taskussanne, miiloinka vain vähänkin liikahdatte, eipä enään paremmasta onnesta väliä." - "Mitenkä tuo kävisi laatuhun?" kysyi Hannu. "Teidän tulee ruveta hiojaksi, semmoiseksi kuin minäkin; eihän siihen oikeastaan muuta tarvita mitään, kuin ainoastansa tahko, itsestänsä sitten syntyy mitä vielä puuttuu. Tässä minulla on yksi, joka kyllä on vähän vialloinen, mutta eipä teidän siitä tarvitsekkaan enempää antaa kuin ainoastaan hanhenne; suostutteko tähän kauppaan?" - "Noh vielähän kysytte," vastasi Hannu, "tulenhan minä täten mailman onnellisimmaksi ihmiseksi; jos minulla aina rahaa ompi, milloinka vain käteni pistän taskuuni, tuskimpa sitten enää suremisen syytä!" ja nyt hän miehelle hanhensa antoi sekä sai sen sijasta tahon. Ottaen vierestänsä maasta tavallisen kiven sanoi silloin hioja: "kas tästä vielä kaupan-päällisiksi saatte oikein kelpo kivi-kullan, se kyllä koputtamista kestää, vaikka siinä väärän naulan hakkaisi suoraksi. Ottakaa myös se ja nostakaa varovasti maasta."
Hannu kiven nosti syliinsä ja meni tiehensä aivan hyvillä mielin; ilosta hänen silmänsä säihkyivät, ja hän huudahti: "minä maar olen oikea onnen kantamoinen! olen kuin sunnuntai-päivänä syntynyt, sillä, käypihän totehen kaikki, mitä vain toivon!" Mutta koska hän päivän-koitteesta saakka oli liikkeellä ollut, hän kuitenkin vähitellen rupesi väsymään; myöskin vaivasi häntä nälkä kovasti eikä hänellä enään ollut ruo'an rahtuakaan, sillä olipa hän lehmän saatuansa, ilon-innoissaan yhtä haavaa syönyt suuhunsa kaikki eväänsä. Viimein hän väsymyksestä tuskin enään jaksoi jalkojansa raahustaa, ja ehtimiseen hänen täytyi pysähtyä levähtämään; ja tuntuipa kivetkin oikein pahan-päiväisen painavilta. Silloin ei hän saanut tyköänsä torjutuksi sitä ajatusta, että hyvinhän huokeammalta toki vetäisi, jollei hänen juuri nyt tarvitsisi noita kantaa. Ikään-kuin koteloinen verkalleen vengotellen Hannu vihdoinkin lähteelle tuli, siinä hän aikoi levätä sekä raikkaalla vedellä itseänsä virvoittaa; mutta jottei hän, laskeissansa kiviään maahan, niitä milläkään tapaa turmelisi, hän net varovasti pani viereensä lähteen reunalle. Sitten hän itse istumaan meni ja kumartui vettä kohden juodaksensa, mutta tulipa silloin paha tapaturma, hän kiviänsä hiukan loukkasi ja net pouskahtivat molemmat lähtehesen. Omin silmin nähtyänsä niitten tuonne syvyytehen kadonneen Hannu ilosta hypähti koko korkealle, lankesi sitten polvillensa ja kiitti, kyyneleitä vuodattaen, Jumalaa siitä, että hänelle tämäkin armo osoitettiin ja hän näin luontevasti, ihan niin, ettei hänen ollenkaan tarvinnut itseänsä mistään syyttää, oli päässyt noista raskaista kivistä; ainoastaan niistä hänellä nyt enään muka oli haittaa ollut. "Minun vertaistani onnellista ei ole maki mailmassa!" hän huudahti. Ilo-mielin ja kaikista vaivoista vapautettuna hän nyt heti liikkeelle läksi ja juoksipa juoksemistansa, kunnes kotia ennätti äitinsä luoksi.
ハンスは主人に七年仕えました。それで主人に「だんなさま、年季が明けました。もうくにの母のところに帰りたいんです。お手当をください。」と言いました。主人は「お前はかげひなたなくよく働いてくれた。それだけちゃんと手当てもはずむぞ。」と答えて、ハンスに頭と同じくらい大きい金の塊を渡しました。ハンスはポケットからハンカチを引っ張り出し、その塊を包んで肩にかけ、故郷に帰りはじめました。
足を交互に出しながら進んでいくと、馬に乗った人が目にとまりました。元気のよい馬に乗って速く楽しそうに走っていくのです。「いいなあ!」とハンスは大声で言いました。「馬で行くってなんていいんだろう。椅子に座っているようにして、石につまずかないし、靴は擦り減らないし、それで知らないうちに先へ進むんだもんなあ。」馬の乗り手はその声が聞こえて止まり、「やあ、ハンス、じゃどうして歩いているんだい?」とさけびました。「歩かなくちゃいけないんですよ。」とハンスは答えました。「この塊を家に持って行くもんでね。確かに金なんだけど、このせいで頭をまっすぐにあげられないし、肩は痛いし。」「なあ」と乗り手が言いました。「取り変えようか。お前に馬をやろう、お前はその塊を私にくれよ。」「喜んで」とハンスは言いました。「だけど言っておきますよ、あんたはこの塊を這いつくばって運ばなくちゃなりませんよ。」乗り手は降りて金を受け取り、ハンスを馬に乗せ、手に手綱をしっかり持たせ、「本当に速く進みたければ、舌を鳴らして、ハイッハイッとどなるんだ」と言いました。
ハンスは馬にまたがり力強く自由に進んでいくと心から嬉しくなりました。少し経って、もっと速く行かなくちゃと思って、舌を鳴らし、「ハイッハイッ」と怒鳴りました。馬は急に速足になり、ハンスは何が何だか分からないうちに投げ出され、畑と道をわけている溝にのびていました。牛を追いたてて道をやってきた村人が止めてくれなかったら、馬はどこまでも行ってしまったでしょう。
ハンスは手足をそろえるとまた立ちあがりましたがご機嫌斜めになって、村人に言いました。「下手な冗談と同じで面白くもない、この馬に乗るってのは。特にこんな馬に乗るのはな。蹴飛ばしたり振り落としたりして、下手すりゃ首の骨を折るってもんだ。僕は二度と馬にのらないぞ。そうするとあんたの牛はいいねえ。静かに後ろを歩いていけるんだから。それで何よりも乳や、バターやチーズが毎日間違いなく取れる。そんな牛をもらえるんだったら何だってあげちゃうよ。」「そうか」と村人は言いました。「そんなに牛が欲しいんなら、牛と馬を取り替えたっていいよ。」ハンスは大喜びで承知しました。村人は馬に飛び乗ってさっさと行ってしまいました。
ハンスは静かに牛を追いたてて、うまくいった取引のことを考えました。(パンが一切れあれば、しかもパンが無いということはない、好きなだけバターとチーズが食べられる、喉が渇けば、牛の乳を搾って飲める。これ以上いうことはないよな)
宿屋にやってくるとハンスは止まって、大いに満足して、昼食も夕食もあるものみんな食べてしまい、持っていたものもみんな、つまり最後のファージングもコップに半分のビールを飲んでつかってしまいました。それから牛を追いたてて母親の村へと道を進んでいきました。
昼に近づくにつれて、暑さがますますひどくなってきて、ハンスはこえるのに一時間ほどかかる荒れ野にきていました。熱くて熱くて喉が渇き舌が上あごにくっつきました。(これは治せるぞ)とハンスは考えました。(さあ乳をしぼってミルクで元気をつけよう)枯れ木に牛をつなぎ、桶がなかったので、下に革の帽子を置きました。しかし、どんなに搾ってもミルクは一滴も出てきませんでした。しかもやり方が下手くそなので、いらいらした牛はとうとうハンスの頭を後ろ足でガツンと蹴ったので、ハンスは地面に倒れ、しばらく自分がどこにいるのかわかりませんでした。
ちょうどそのとき運よく肉屋が手押し車に子豚をのせて道をやってきました。「こりゃどうしたんだい?」と肉屋は叫んで、お人よしのハンスを助け起こしました。ハンスは肉屋に何があったか話しました。肉屋はハンスに自分のビンを渡し、「一口飲んで元気をつけな。この牛はたしかにミルクを出さないだろうな。年をとってるからね。せいぜい農耕用か肉用にしか適さないよ。」と言いました。「おやおや」とハンスは頭の髪の毛を撫でおろしながら言いました。「そんなことは思ってもみなかったなあ。家でそんな牛を殺したら確かにいいだろうな、どんなに肉がとれるだろう。だけど牛肉はあまり好きじゃないな、僕には汁気が足りないもの。そんな子豚ならいいだろうね。味が全然違う。それにソーセージもできるしね。」
「いいかい、ハンス」と肉屋は言いました。「あんたのためなんだが、取り替えてやるよ。牛の代わりに豚を持っていっていいよ。」「あんたの親切にはきっといいことがありますよ。」とハンスは牛を渡して言いました。一方肉屋は豚を手押し車からおろし、つないでいた紐をハンスの手に渡しました。
ハンスは進んでいき、心の中で、何でも思い通りにいくなあ、困ったことがあればすぐにちゃんとなるなあ、と考えていました。まもなく脇に見事な白いがちょうをかかえた若者と一緒になりました。二人はこんにちはと挨拶を交わし、ハンスは自分の幸運のことを話し始め、いつもうまい取引をしてきたと話しました。その若者はがちょうを洗礼の祝いに持って行くところだ、と話しました。「ちょっと持ち上げてみろよ」と若者は行ってがちょうの羽をもちました。「すごく重いんだぜ。この8週間太らせてきたからね。焼き肉にしてこいつを一口食べたら口の両端から垂れる脂肪を拭わなくちゃいけないだろうよ」「そうだね」と片手で重さをはかりながらハンスは言いました。「確かに重いね、でも僕の豚だって悪くないよ」
そのうちに若者は疑わしそうにためつすがめつ豚を見まわして首を振りました。しまいに「ねえ」と若者は言いました。「君の豚は大丈夫じゃないかもしれないよ。僕が通って来た村では村長さんまで小屋から豚が盗まれたばかりだ。悪いけど‐‐悪いけどこれはその豚だと思うよ。人を出して豚を探しまわっているから、君がその豚をもっているところをつかまったら、ひどいことになるだろうね。少なくとも暗い穴に閉じ込められるんじゃないかな。」
お人よしのハンスはびくつき、「大変だ!」と言いました。「助けてくれよ。君は僕よりこの辺のことを知ってる。僕の豚を受け取って、君のがちょうをくれないか。」「すると僕がその豚で危なくなるな」と若者は答えました。「だけど僕のせいで君を面倒に巻き込みたくもないしなあ。」そうして若者は豚の紐を受け取り、脇道を通ってそそくさと豚を追いたてて行ってしまいました。
お人よしのハンスは心配がなくなり、がちょうを脇に抱えて家へ向かいました。「よくよく考えてみると」とハンスは独り言を言いました。「取り替えて得をしたよ。第一にうまい焼き肉があるし、次に垂れてくる脂肪だろ、まあ三か月はパンに塗る分あるだろう。最後に美しい白い羽根だ、枕に詰めてもらおう、そうすりゃ揺らさなくても眠れるよ。おふくろは喜ぶそ。」
最後の村を通り抜けているとき、手押し車をとめた鋏の研ぎ屋がいました。砥石車を回しながら男は歌いました。
「おれは鋏を砥いで切れ味をよくする、おれの上着に風が吹く」ハンスは立ち止まって男をみて、ついに話しかけました。「万事うまくいってるんだね、あんたは研ぎながらとても楽しそうだ」「そうとも」と研ぎ屋は答えました。「身につけたわざには金の土台があるんだ。本物の研ぎ屋というのはポケットに手を入れるたびに金貨があるって男だよ。ところでそのすてきながちょうはどこで買ったんだい?」「買ったんじゃないよ。豚と取り替えたんだ。」
「で豚は?」「牛と取り替えた」
「で牛は?」「馬のかわりにもらったのさ」
「で馬は?」「馬をもらうのに僕の頭くらいの金の塊を渡したんだ」
「でその金は?」「うん、それは僕が七年務めた給金だったよ」
「へえ、「取り替えるたびによく知っていたんだね」と研ぎ屋は言いました。「立ち上がるたびにポケットで金がチャリチャリいうのを聞けるほどやれれば、財産ができたのにね。」
「それにはどうしたらいいの?」とハンスは言いました。「おれのように研ぎ屋にならなくちゃ。研ぎ屋には砥石の他は特に何もいらないよ、他はひとりでに見つかるのさ。砥石はここにある。確かにすこし擦り減っているが、この砥石の代わりにあんたのがちょうだけでいいよ。取り替えるかい?」
「聞くまでも無いよ」とハンスは答えました。「僕はこの世で一番運がいいな。ポケットに手をいれるたびにお金があるんなら、もうくよくよすることは何もないものね。」そしてハンスは研ぎ屋にがちょうを渡し、代わりに砥石を受け取りました。「ほら」と研ぎ屋は言って、そばに転がっていた普通の重い石を持ち上げ、「おまけにここに強い石があるよ。この上でよくたたいて、古い釘をまっすぐにできるぜ。一緒に持って行って、大事にとっとけよ。」
ハンスは石を持って、満足して進んでいきました。ハンスの目は喜びで輝いていました。「僕は幸せの帽子をかぶって生まれたに違いない。」とハンスは叫びました。「何だって望んだようにことが運ぶんだもの、まるで日曜日の子供みたいだ。」
そのうちに、夜明けから歩いていたので、疲れはじめました。おまけにお腹もすいてたまらなくなりました。というのは牛を手に入れた取引で、嬉しさのあまりとっておいた食べ物を一度に食べてしまったからです。とうとう、ひいひいいいながらやっと進んで、一分ごとに立ち止まるしかなくなりました。石も恐ろしく重くのしかかりました。そうして、石を運ばなくてよければどんなにいいだろう、とハンスは考えざるを得ませんでした。
ハンスは野原の井戸にかたつむりのように這っていき、冷たい水を飲んで休み元気を取り戻そうと思いました。ところが座るとき石を傷つけないように自分のそばの井戸の縁に注意して置き、かがみこんで飲もうとしたら手がすべって石を押してしまい、二個とも水の中へ落ちてしまいました。ハンスは自分の目で石が底に沈んでいくのをみたとき、喜んで跳びはねました。それから膝まづいて、目に涙をためながら神様に感謝して、こんなふうにお恵みを示してくださり有難うございました、私を苦しめていたただ一つのものからとてもうまく救ってくださいました、おかげさまで自分を責めなくて済みました、と言いました。
「僕のように運がいいやつは日の下にいないよ。」とハンスは叫びました。心も軽くすべての重荷から解放されて、今度はハンスは走って家にいる母親に会いにゆきました。