Oli muinoin köyhä talonpoika, jolla ei maita ollut laisinkaan, vaan ainoastansa pieni mökkinen ja yksi tytär ainokainen; tämä isällensä kerta sanoi: "entä jos herra kuninkaalta pyytäisimme pienen maa-tilkkusen." Kuultuansa, miten olivat köyhiä, kuningas sitten heille myöskin lahjoitti nurmikkoa pikku paistan, ja tätä kuokkimaan rupesi isä tyttärinensä, aikoen siihen kylvää hiukan ohraa sekä istuttaa muutamia hedelmä-puita. Kun pelto jo oli valmistumaisillaan, he maasta löysivät pelkästä kullasta tehdyn huhmaren. "Kuuleppas!" sanoi isä tyttärellensä, "koska Herra Kuninkaamme on niin armollinen ollut, että on pellon meille lahjoittanut, tulee meidän siitä antaa hänelle tämä huhmar." Mutta tyttö ei tahtonut tuohon suostua, vaan sanoi: "isä kulta! jos viemme sinne tölkittömän huhmaren, vaaditaan meiltä myöskin tölkki, paras siis, että ollaan koko asiasta ihan hiiskumata." Ukko ei kuitenkaan tyttärensä väitteistä piitannut, vaan vei kuninkaalle huhmaren ja sanoi: "tämän minä maasta löysin ja olen tänne tullut sitä teille hyvän-tekiäisiksi tarjoamaan." Kuningas huhmaren otti kysyen, oliko hän muuta mitään löytänyt. "En vainen," vastasi talonpoika. Kuningas silloin sanoi, että ukon piti tuoman hänelle tölkkikin. Talonpoika kyllä vakuutti, ett'ei hän ollut sellaista löytänyt, mutta eipä siitä apua, vaan turhia, ikään-kuin tuulehen puhutuita kaikki hänen vakuuttamisensa olivat; ukko parka vankiuteen viskattiin sekä määrättiin siellä pidettäväksi, kunnes hän kuninkaalle tölkin hankkisi. Palveliat hänelle joka päivä toivat vettä ja leipää, tuota tavallista vanki-ruokaa, sekä kuulivat silloin mies raukan ehtimiseen huutelevan: "voi jospa olisin tytärtäni totellut! voi, voi, jospa olisin tyttäreni mieltä noudattanut!" He sitten kuninkaan luoksi menivät ja kertoivat, miten vanki yhtä päätä huusi: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä noudattanut!" sekä ettei hän tahtonut syödä eikä juoda. Kuningas silloin käski palvelioitten tuoda ukon hänen puheillensa ja kysyi tämän tultua, miksi hän alati huuteli: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä noudattanut!" - "Mitähän toki teidän tyttärenne on sanonut." - "Noh niin, kielsipä hän minua huhmarta tuomasta, ett'ei minulta myös tölkkiä vaadittaisi." - "Koska teillä on noin viisas tytär, niin toimittakaa hänet joskus tänne." Tytön siis täytyi tulla kuninkaan luoksi, joka kysyi häneltä, oliko hän tosiaankin niin viisas, kuten kehuttiin, sekä lisäsi sitten: "minä sinulle arvoituksen sanon; jos sen saat arvatuksi, otan sinut puolisokseni." Tyttö tähän kohta vastasi, että hän kyllä ottaisi tuon suorittaaksensa. Silloin sanoi kuningas: "tule minun tyköni, mutta älä tule vaattehissa äläkä alastonna, älä ratsastaen äläkä ajaen, älä tietä äläkä tien vierustaa kulkein; ja jos sen saat toimehen, sinä minun puolisokseni pääset." Tyttö tuosta tiehensä läksi ja riisui itsensä ilki alastomaksi eikä siis enään vaattehissa ollut ja otti sitten ison verkon sekä kieri sen ihan ympärillensä eikä nyt suinkaan ollut alastomana; hän rahalla hankki itsellensä lainaksi aasin ja sitoi verkon pään kiinni sen häntähän, jotenka tuon juhdan hänet täytyi laahata perässänsä, eikä hän siis ratsastanut, ei myöskään tullut ajaen; ja aasi pakoitettiin häntä hinaamaan pitkin pyörän-varhoa sillä tavoin, että ainoastaan hänen toinen iso-varpahansa maata koski, ja eipä hän niin-muodoin kulkenut tiellä eikä myös tien vieressä ja hänen täten tultuansa perille sanoi kuningas, että hän oli arvoituksesta selvän saanut sekä suorittanut suoritettavansa. Isä nyt vankiudesta vapaaksi päästettiin ja kuningas tytön otti puolisokseen sekä uskoi hänen huostaansa kaikki kuninkaalliset tavaransa.
Kului sitten muutamia vuosia ja tapahtuipa silloin, että, kun kuningas kerta oli sota-väkeänsä katsastamassa, linnan edustalle pysähtyi vankkureinensa talonpoikia, jotka olivat halkoja myyneet; valjahissa oli muutamilla hevoset, toisilla härät. Eräällä talonpojalla siinä oli kolme hevosta, joista yksi nyt juuri sattui varsomaan miesten poissaollessa, ja varsa emänsä tyköä juoksi sekä laski maata kahden härän välihin. Palattuansa talonpojat rupesivat riitelemään, pauhaamaan ja tappelemaan, ja härkien omistaja tahtoi varsan omaksensa, väittäen sitä härkäinsä synnyttämäksi, mutta toinen kinasi vastaan ja vakuutti tammansa varsonehen sekä että varsa siis oli hänen. Riita kuninkaan ratkaistavaksi lykättiin ja tämän oli tuomio tämmöinen: "missä varsa makasi, sinne se myös jääköön," ja täten sai, kuin saikin, härkien omistaja tuon varsasen, vaikka ei se hänen ollutkaan. Silloin toinen tiehensä meni itkein ja vahinkoansa valittaen. Olipa hän kuullut kerrottavan, miten kuninkaanna oli armollinen, koska tuo itse oli köyhää, talonpoikaista suku-perää; hänen tykönsä ukko siis nyt meni ja rukoili häneltä apua saadakseen varsansa takaisin. "Vaikka vain," vastasi tähän kuninkaanna, "jos sinä minulle lupaat, ettet tuota kellekkään ilmoita, minä sinua kyllä neuvon. Huomen-aamulla kun kuningas on rahtiparaatia katsomassa, mene sinä seisomaan keskelle sitä katua, jota hän tulee kulkemaan, ota kätehes iso verkko, ole siinä kalastavinas kappaleen aikaa sekä karista välihin verkkoas, ikään-kuin olisi se kaloja täynnä," ja kuninkaanna myös neuvoi ukkoa, mitä hänen tulisi vastata, jos kuningas häneltä jotakin kysyisi. Seuraavana päivänä siis talonpoika siinä seisoi kuivalla kadulla kalastellen. Kun kuningas ohitse kulkeissansa tämän huomasi, lähetti hän juoksurinsa kysymään, mitä tuo mies hassu hääräsi. Ukko hänelle vastasi: "minä kaloja pyydän." Juoksuri sitten kysäsi, mitenkä tuossa kävi kalastaminen, koska ei siinä ollut veden tippaakaan. Tähän talonpoika vastaukseksi tokasi: "yhtä hyvin, kuin kahdelta härältä varsominen, käypi minulta kuivalla kadulla kalasteleminen." Juoksuri tämän vastauksen vei kuninkaalle, joka kutsutti talonpojan luoksensa ja sanoi hänelle: "tuota et sinä suinkaan ole omas takaa keksinyt, olkohon sitten kuka hyvänsä sen sinulle neuvonut; tunnusta pois kohta." Mutta eipä ukko sitä tahtonut myöntää, vaan matki ehtimän-tiestä: "totta tosiaankin se omaa keksimääni ompi!" Mutta hän kumohon viskattiin olki-lyhtehen päälle, ja siinä häntä lyötiin ja kiusattiin niin kau'an, kunnes viimein tuon työnsä tunnusti kuninkaannan keksimäksi. Sitten kotia tultuansa sanoi kuningas puolisollensa: "miksi sinä näin kavala olet minua kohtaan? minä en enään sinusta huoli puolisokseni! jo nyt on sinun aikasi ollut ja mennyt, palaa takaisin sinne, mistä olet tullutkin, sinun talonpoikais-mökkihis!" Kuitenkin sallittiin hänelle, että hänen kävisi mukahansa ottaa, mitä hän rakkaimpana ja parahimpana piti; sen hän saisi jää-hyväisiksi. Tähän vastasi kuninkaanna: "no niin, puolisoni, armahimpani! koska sinä tuon vaadit, minä myöskin tottelen," sekä syöksyi kuninkaan sylihin, suuteli häntä ja sanoi tahtovansa jättää hänen hyvästi. Sitten hän läksiäisiksi tuotti väkevän uni-juoman; sitä kuningas joi aika kulauksen, mutta itse hän tuota vain hiukan maisteli. Kohta nyt kuningas sikeään unehen vaipui, ja tämän huomattuaan kuninkaanna luoksensa kutsui erään palvelian, otti hienon, valkoisen liina-vaattehen sekä kääri sen kuninkaan ympärille, ja palveliain täytyi kantaa hänet portahien edessä oleviin vaunuihin, joissa hänen hyljätty puolisonsa hänet sitten mennessään vei mökkihinsä. Siellä hän hänen laski vuoteelle, jossa kuningas yhtä kyytiä nukkui koko vuorokauden umpehen, ja vihdoinkin herättyänsä tämä silmiään hieroellen tuijotteli ympärillensä ja mutisi: "voi hyvänen aika! missähän minä nyt lienen!" sekä rupesi huutamaan palvelioitansa, mutta eipä ketään kuulunut. Viimein tuli vuoteen äärehen hänen puolisonsa ja sanoi: "Herra Kuningas, minun rakkahimpani te olette luvanneet, että minä lähteissäni saisin linnasta ottaa mukahani, mitä minulla oli parasta ja kallihinta, ja koska sinä olit minusta kallihin, minä sinun korjasin mennessäni!" Kyynel-silmin kuningas tähän vastasi: "vaimoseni, armahimpani! sinä olet minun ja minä sinun," sekä vei hänet mukaansa kuninkaalliseen linnahan ja otti hänen taas puolisoksensa; ja ken-tiesi he vielä tänäkin päivänä elävät.
There was once a poor peasant who had no land, but only a small house, and one daughter. Then said the daughter, "We ought to ask our lord the King for a bit of newly-cleared land." When the King heard of their poverty, he presented them with a piece of land, which she and her father dug up, and intended to sow with a little corn and grain of that kind. When they had dug nearly the whole of the field, they found in the earth a mortar made of pure gold. "Listen," said the father to the girl, "as our lord the King has been so gracious and presented us with the field, we ought to give him this mortar in return for it." The daughter, however, would not consent to this, and said, "Father, if we have the mortar without having the pestle as well, we shall have to get the pestle, so you had much better say nothing about it." He would, however, not obey her, but took the mortar and carried it to the King, said that he had found it in the cleared land, and asked if he would accept it as a present. The King took the mortar, and asked if he had found nothing besides that? "No," answered the countryman. Then the King said that he must now bring him the pestle. The peasant said they had not found that, but he might just as well have spoken to the wind; he was put in prison, and was to stay there until he produced the pestle. The servants had daily to carry him bread and water, which is what people get in prison, and they heard how the man cried out continually, "Ah! if I had but listened to my daughter! Alas, alas, if I had but listened to my daughter!" and would neither eat nor drink. So he commanded the servants to bring the prisoner before him, and then the King asked the peasant why he was always crying, "Ah! if I had but listened to my daughter!" and what it was that his daughter had said. "She told me that I ought not to take the mortar to you, for I should have to produce the pestle as well." - "If you have a daughter who is as wise as that, let her come here." She was therefore obliged to appear before the King, who asked her if she really was so wise, and said he would set her a riddle, and if she could guess that, he would marry her. She at once said yes, she would guess it. Then said the King, "Come to me not clothed, not naked, not riding, not walking, not in the road, and not out of the road, and if thou canst do that I will marry thee." So she went away, put off everything she had on, and then she was not clothed, and took a great fishing net, and seated herself in it and wrapped it entirely round and round her, so that she was not naked, and she hired an ass, and tied the fisherman's net to its tail, so that it was forced to drag her along, and that was neither riding nor walking. The ass had also to drag her in the ruts, so that she only touched the ground with her great toe, and that was neither being in the road nor out of the road. And when she arrived in that fashion, the King said she had guessed the riddle and fulfilled all the conditions. Then he ordered her father to be released from the prison, took her to wife, and gave into her care all the royal possessions.
Now when some years had passed, the King was once drawing up his troops on parade, when it happened that some peasants who had been selling wood stopped with their waggons before the palace; some of them had oxen yoked to them, and some horses. There was one peasant who had three horses, one of which was delivered of a young foal, and it ran away and lay down between two oxen which were in front of the waggon. When the peasants came together, they began to dispute, to beat each other and make a disturbance, and the peasant with the oxen wanted to keep the foal, and said one of the oxen had given birth to it, and the other said his horse had had it, and that it was his. The quarrel came before the King, and he give the verdict that the foal should stay where it had been found, and so the peasant with the oxen, to whom it did not belong, got it. Then the other went away, and wept and lamented over his foal. Now he had heard how gracious his lady the Queen was because she herself had sprung from poor peasant folks, so he went to her and begged her to see if she could not help him to get his foal back again. Said she, "Yes, I will tell you what to do, if thou wilt promise me not to betray me. Early to-morrow morning, when the King parades the guard, place thyself there in the middle of the road by which he must pass, take a great fishing-net and pretend to be fishing; go on fishing, too, and empty out the net as if thou hadst got it full" and then she told him also what he was to say if he was questioned by the King. The next day, therefore, the peasant stood there, and fished on dry ground. When the King passed by, and saw that, he sent his messenger to ask what the stupid man was about? He answered, "I am fishing." The messenger asked how he could fish when there was no water there? The peasant said, "It is as easy for me to fish on dry land as it is for an ox to have a foal." The messenger went back and took the answer to the King, who ordered the peasant to be brought to him and told him that this was not his own idea, and he wanted to know whose it was? The peasant must confess this at once. The peasant, however, would not do so, and said always, God forbid he should! the idea was his own. They laid him, however, on a heap of straw, and beat him and tormented him so long that at last he admitted that he had got the idea from the Queen.
Now when some years had passed, the King was once drawing up his troops on parade, when it happened that some peasants who had been selling wood stopped with their waggons before the palace; some of them had oxen yoked to them, and some horses. There was one peasant who had three horses, one of which was delivered of a young foal, and it ran away and lay down between two oxen which were in front of the waggon. When the peasants came together, they began to dispute, to beat each other and make a disturbance, and the peasant with the oxen wanted to keep the foal, and said one of the oxen had given birth to it, and the other said his horse had had it, and that it was his. The quarrel came before the King, and he give the verdict that the foal should stay where it had been found, and so the peasant with the oxen, to whom it did not belong, got it. Then the other went away, and wept and lamented over his foal. Now he had heard how gracious his lady the Queen was because she herself had sprung from poor peasant folks, so he went to her and begged her to see if she could not help him to get his foal back again. Said she, "Yes, I will tell you what to do, if thou wilt promise me not to betray me. Early to-morrow morning, when the King parades the guard, place thyself there in the middle of the road by which he must pass, take a great fishing-net and pretend to be fishing; go on fishing, too, and empty out the net as if thou hadst got it full" and then she told him also what he was to say if he was questioned by the King. The next day, therefore, the peasant stood there, and fished on dry ground. When the King passed by, and saw that, he sent his messenger to ask what the stupid man was about? He answered, "I am fishing." The messenger asked how he could fish when there was no water there? The peasant said, "It is as easy for me to fish on dry land as it is for an ox to have a foal." The messenger went back and took the answer to the King, who ordered the peasant to be brought to him and told him that this was not his own idea, and he wanted to know whose it was? The peasant must confess this at once. The peasant, however, would not do so, and said always, God forbid he should! the idea was his own. They laid him, however, on a heap of straw, and beat him and tormented him so long that at last he admitted that he had got the idea from the Queen.
When the King reached home again, he said to his wife, "Why hast thou behaved so falsely to me? I will not have thee any longer for a wife; thy time is up, go back to the place from whence thou camest to thy peasant's hut." One favour, however, he granted her; she might take with her the one thing that was dearest and best in her eyes; and thus was she dismissed. She said, "Yes, my dear husband, if you command this, I will do it," and she embraced him and kissed him, and said she would take leave of him. Then she ordered a powerful sleeping draught to be brought, to drink farewell to him; the King took a long draught, but she took only a little. He soon fell into a deep sleep, and when she perceived that, she called a servant and took a fair white linen cloth and wrapped the King in it, and the servant was forced to carry him into a carriage that stood before the door, and she drove with him to her own little house. She laid him in her own little bed, and he slept one day and one night without awakening, and when he awoke he looked round and said, "Good God! where am I?" He called his attendants, but none of them were there. At length his wife came to his bedside and said, "My dear lord and King, you told me I might bring away with me from the palace that which was dearest and most precious in my eyes I have nothing more precious and dear than yourself, so I have brought you with me." Tears rose to the King's eyes and he said, "Dear wife, thou shalt be mine and I will be thine," and he took her back with him to the royal palace and was married again to her, and at the present time they are very likely still living.