There was once a rich man, who had a servant who served him diligently and honestly: He was every morning the first out of bed, and the last to go to rest at night; and, whenever there was a difficult job to be done, which nobody cared to undertake, he was always the first to set himself to it. Moreover, he never complained, but was contented with everything, and always merry.
When a year was ended, his master gave him no wages, for he said to himself, "That is the cleverest way; for I shall save something, and he will not go away, but stay quietly in my service. The servant said nothing, but did his work the second year as he had done it the first; and when at the end of this, likewise, he received no wages, he made himself happy, and still stayed on.
When a year was ended, his master gave him no wages, for he said to himself, "That is the cleverest way; for I shall save something, and he will not go away, but stay quietly in my service. The servant said nothing, but did his work the second year as he had done it the first; and when at the end of this, likewise, he received no wages, he made himself happy, and still stayed on.
When the third year also was past, the master considered, put his hand in his pocket, but pulled nothing out. Then at last the servant said, "Master, for three years I have served you honestly, be so good as to give me what I ought to have, for I wish to leave, and look about me a little more in the world."
"Yes, my good fellow," answered the old miser; "you have served me industriously, and, therefore, you shall be cheerfully rewarded;" And he put his hand into his pocket, but counted out only three farthings, saying, "There, you have a farthing for each year; that is large and liberal pay, such as you would have received from few masters."
The honest servant, who understood little about money, put his fortune into his pocket, and thought, "Ah! now that I have my purse full, why need I trouble and plague myself any longer with hard work!" So on he went, up hill and down dale; and sang and jumped to his heart's content. Now it came to pass that as he was going by a thicket a little man stepped out, and called to him, "Whither away, merry brother? I see you do not carry many cares." - "Why should I be sad?" answered the servant; "I have enough; three years' wages are jingling in my pocket." - "How much is your treasure?" the dwarf asked him. "How much? Three farthings sterling, all told." - "Look here," said the dwarf, "I am a poor needy man, give me your three farthings; I can work no longer, but you are young, and can easily earn your bread."
And as the servant had a good heart, and felt pity for the old man, he gave him the three farthings, saying, "Take them in the name of Heaven, I shall not be any the worse for it."
Then the little man said, "As I see you have a good heart I grant you three wishes, one for each farthing, they shall all be fulfilled."
"Aha?" said the servant, "you are one of those who can work wonders! Well, then, if it is to be so, I wish, first, for a gun, which shall hit everything that I aim at; secondly, for a fiddle, which when I play on it, shall compel all who hear it to dance; thirdly, that if I ask a favor of any one he shall not be able to refuse it."
"All that shall you have," said the dwarf; and put his hand into the bush, and only think, there lay a fiddle and gun, all ready, just as if they had been ordered. These he gave to the servant, and then said to him, "Whatever you may ask at any time, no man in the world shall be able to deny you."
"Heart alive! What can one desire more?" said the servant to himself, and went merrily onwards. Soon afterwards he met a Jew with a long goat's-beard, who was standing listening to the song of a bird which was sitting up at the top of a tree. "Good heavens," he was exclaiming, "that such a small creature should have such a fearfully loud voice! If it were but mine! If only someone would sprinkle some salt upon its tail!"
"If that is all," said the servant, "the bird shall soon be down here;" And taking aim he pulled the trigger, and down fell the bird into the thorn-bushes. "Go, you rogue," he said to the Jew, "and fetch the bird out for yourself!"
"Oh!" said the Jew, "leave out the rogue, my master, and I will do it at once. I will get the bird out for myself, as you really have hit it." Then he lay down on the ground, and began to crawl into the thicket.
When he was fast among the thorns, the good servant's humor so tempted him that he took up his fiddle and began to play. In a moment the Jew's legs began to move, and to jump into the air, and the more the servant fiddled the better went the dance. But the thorns tore his shabby coat from him, combed his beard, and pricked and plucked him all over the body. "Oh dear," cried the Jew, "what do I want with your fiddling? Leave the fiddle alone, master; I do not want to dance."
But the servant did not listen to him, and thought, "You have fleeced people often enough, now the thorn-bushes shall do the same to you;" and he began to play over again, so that the Jew had to jump higher than ever, and scraps of his coat were left hanging on the thorns. "Oh, woe's me! cried the Jew; I will give the gentleman whatsoever he asks if only he leaves off fiddling a purse full of gold." - "If you are so liberal," said the servant, "I will stop my music; but this I must say to your credit, that you dance to it so well that it is quite an art;" and having taken the purse he went his way.
The Jew stood still and watched the servant quietly until he was far off and out of sight, and then he screamed out with all his might, "You miserable musician, you beer-house fiddler! wait till I catch you alone, I will hunt you till the soles of your shoes fall off! You ragamuffin! just put five farthings in your mouth, and then you may be worth three halfpence!" and went on abusing him as fast as he could speak. As soon as he had refreshed himself a little in this way, and got his breath again, he ran into the town to the justice.
"My lord judge," he said, "I have come to make a complaint; see how a rascal has robbed and ill-treated me on the public highway! a stone on the ground might pity me; my clothes all torn, my body pricked and scratched, my little all gone with my purse, good ducats, each piece better than the last; for God's sake let the man be thrown into prison!"
"Was it a soldier," said the judge, "who cut you thus with his sabre?" - "Nothing of the sort!" said the Jew; "it was no sword that he had, but a gun hanging at his back, and a fiddle at his neck; the wretch may easily be known."
So the judge sent his people out after the man, and they found the good servant, who had been going quite slowly along, and they found, too, the purse with the money upon him. As soon as he was taken before the judge he said, "I did not touch the Jew, nor take his money; he gave it to me of his own free will, that I might leave off fiddling because he could not bear my music." - "Heaven defend us!" cried the Jew, "his lies are as thick as flies upon the wall."
But the judge also did not believe his tale, and said, "This is a bad defence, no Jew would do that." And because he had committed robbery on the public highway, he sentenced the good servant to be hanged. As he was being led away the Jew again screamed after him, "You vagabond! you dog of a fiddler! now you are going to receive your well-earned reward!" The servant walked quietly with the hangman up the ladder, but upon the last step he turned round and said to the judge, "Grant me just one request before I die."
"Yes, if you do not ask your life," said the judge. "I do not ask for life," answered the servant, "but as a last favor let me play once more upon my fiddle." The Jew raised a great cry of "Murder! murder! for goodness' sake do not allow it! Do not allow it!" But the judge said, "Why should I not let him have this short pleasure? it has been granted to him, and he shall have it." However, he could not have refused on account of the gift which had been bestowed on the servant.
Then the Jew cried, "Oh! woe's me! tie me, tie me fast!" while the good servant took his fiddle from his neck, and made ready. As he gave the first scrape, they all began to quiver and shake, the judge, his clerk, and the hangman and his men, and the cord fell out of the hand of the one who was going to tie the Jew fast. At the second scrape all raised their legs, and the hangman let go his hold of the good servant, and made himself ready to dance. At the third scrape they all leaped up and began to dance; the judge and the Jew being the best at jumping. Soon all who had gathered in the market-place out of curiosity were dancing with them; old and young, fat and lean, one with another. The dogs, likewise, which had run there got up on their hind legs and capered about; and the longer he played, the higher sprang the dancers, so that they knocked against each other's heads, and began to shriek terribly.
At length the judge cried, quite of breath, "I will give you your life if you will only stop fiddling." The good servant thereupon had compassion, took his fiddle and hung it round his neck again, and stepped down the ladder. Then he went up to the Jew, who was lying upon the ground panting for breath, and said, "You rascal, now confess, whence you got the money, or I will take my fiddle and begin to play again." - "I stole it, I stole it! cried he; "but you have honestly earned it." So the judge had the Jew taken to the gallows and hanged as a thief.
Oli ennen muinoin rikas mies ja hänen talossansa renki, joka häntä palveli uutterasti ja uskollisesti, nousi joka aamu ensimmäiseksi vuoteeltansa sekä meni illoin viimeisenä levolle, ja milloinka vain oli tehtävänä joku vaikea työ, johon ei kukaan ruveta tahtonut, hän aina siihen ryhtyi ensimmäiseksi. Eikä hän milloinkaan valittanut vaan oli kaikkeen tyytyväinen ja aina iloisella mielellä. Kun sitten hänen vuotensa oli loppunut, eipä isäntä hänelle palkkaa antanut penniäkään, vaan ajatteli: "tämä varmaankin lienee viisahinta, niin saanhan hiukan säästetyksi, eikä poika kuitenkaan muualle muuta, vaan pysyy siivosti meillä." Renki myöskin oli mitään puhumata sekä teki toisena vuonna tehtävänsä, kuten ensimmäisenäkin, ja vaikkei senkään loputtua palkkaa lähtenyt laisinkaan, hän kuitenkin oloihinsa tyytyi ja jäi vielä vastaiseksi talohon. Kun tuosta kolmaskin vuosi oli kulunut, isäntä hiukan oli kahdella päällä ja kourasi taskuansa, mutta eipä siitä kuitenkaan mitään lähtenyt. Renki silloin viimeinkin tokasi sanomaan: "isäntä kulta! olempa jo teitä rehellisesti palvellut kolme vuotta, tehkää siis hyvin ja antakaa mitä minun tulee lain mukahan saada; minua jo haluttaisi täältä lähteä mailmaa vähän avarammaltakin katselemaan." Saituri silloin vastasi: "oikeimpa niin renki hyväseni! sinä minua olet väsymättömän uskollisesti palvellut, ja anteliaasti minä sentähden olen sinua palkitseva," pisti kätensä toistamiseen taskuunsa sekä antoi rengille yksitellen kolme penniä, sanoen: "tästä saat kultakin vuodelta rahan, tuo on suuri ja runsas palkka, jommoista et olisi keltään muulta isännältä saanut." Tuo renki hyvä, joka ei rahoista mitään ymmärtänyt, korjasi haltuhunsa, mitä tarjottiin, ja ajatteli: "ompa minulla nyt rahaa taskussa oikein yllin kyllin, siis maar sopii kaikki surut hiitehen heittää, enkä enään huoli turhanpäiten itseäni raskaalla työllä vaivata."
Hän sitten menojansa meni ja astui mäkeä ylös, toista alas, laulellen ja hyppien iloissansa. Tapahtuipa silloin, että, hänen kulkeissansa erään pensahiston ohitse, sieltä hänen eteensä puikahti pikku mies, joka häntä puhutteli kysyen: "minne matka, veljeni iloinen? näempä, ettei suru sinua juuri liioin rasita." - "Miksihän minä murhe-mielin olisin," vastasi renki, "ompa minulla rahaa runsahasti, kolmen vuoden palkka taskussani helisee." - "Isoko siis on tuo sinun aartehes?" kysyi pikku mies. "Iso kylläkin, koko kolme kirkasta penniä taatusti." - "Kuuleppas," sanoi kääpiö, "minä olen köyhä, apua tarvitseva, lahjoita minulle nuot kolme penniäs; minä en enään jaksa työtä tehdä, mutta sinä nuori olet ja saat helpostikkin elatusta itselles ansaituksi." Ja koska renki hellä-sydämminen oli ja häntä tuli mies raukkaa sääli, hän tälle antoi kaikki penninsä, sanoen: "ota, ota, vaari parka! empä minä siltä puuttehesen pällähdä." Tähän pikku mies vastasi: "koska sinä näin hyvä-sydämminen olet, minä sinulle kolme toivotusta takaan, yhden kustakin pennistä, ja net vallan varmaankin tulevat totehen käymään." - "Ahaa!" virkkoi renki, "sinä ehkä olet semmoinen, joka viheltämällä saat tyhjästä täyden. No hyvä, olkoon siis menneeksi! minä ensiksi itselleni toivon pyssyn, jolla aina osaa kaikkiin, mihin vain tähtää, toiseksi viulun sellaisen, että, kun sitä soittelen, kaikkien, jotka soiton kuulevat, täytyy tanssia, ja kolmanneksi että, jos minä keltä hyvänsä pyydän vaikka mitä, tuo ei sitä kykene kieltämään." - "Saat kuin saatkin, sinä tämän kaiken," vakuutti mies pieni sekä kourasi pensasta pikkuisen, ja oi ihmeen ihmeellistä! siinä kohta oli varalla viulu ja pyssy, ikään-kuin tilattuina. Kääpiö nämät antoi rengille, lausuen: "mitä ikinä sinä vain olet pyytävä, sitä ei voi koko mailman ihmisistä yksikään sinulta kieltää."
"Oi, sydämmeni! mitä maar sinä saattaisit parempaa pyytää!" sanoi renki itseksensä ja läksi ilo mielin eteen-päin. Pian hän sitten tapasi Juutalaisen, jolla oli parta pitkä, kuten pukilla, ja joka siinä seisoi kuunnellen, mitenkä lauleli ihanasti eräs tuolla ylhäällä kuusen latvassa istuva lintunen. "Noh kumman kummaa!" hän huudahti, "noin pieni elävä ja kuitenkin ääni näin tavattoman väkevä! jospa tuo lintu toki minun olisi! soisin maar saattavani sen hännälle ripottaa suolaa hiemasen, kohtahan se sitten istuisi minun kourassani!" - "Kosk'ei sen vaikeampaa kysytä," sanoi renki, "pianhan minä linnun kopsahutan maahan," tähtäsi pyssyllään, laski laukauksen sekä osasi ihan säntilleen, ja lintu orjantappura-pensahasen pudota lotkahti. "Mene hirtehinen," huusi hän Juutalaiselle, "ja korjaa tuo konttihis!" - "Kah kyllä," sanoi Juutalainen, "jos isäntä poikansa laskee liikkeelle, lähtee maar kohta koirakin juoksemaan; minä aivan halusta menen lintua noutamahan, koska te sen kuitenkin jo olette ampuneet," laskihe sitten pitkällensä maahan ja rupesi köntimään pensahasen sisälle. Kun hän nyt siinä orjantappuroissa ryömi, koiruus renki hyväsen valtasi, ja tämä viulunsa otti sekä rupesi soittamaan. Juutalainen kohta jalkojansa nostelemaan ja kovasti hyppelemään; ja mitä vilppahammin poika viuluansa vingutteli, sitä hurjemmaksi kiihtyi tanssi. Mutta orjantappurat äijä paralta repivät hänen takki kulunsa repaleiksi, takertuivat tuohon pukin-partahan ja pistelivät häntä pahan-päiväisesti pitkin koko ruumista. "Voi armahtakaa!" huusi Juutalainen, "mitä minulle soitosta! herjetkää jo, herra kulta, soittamasta, minua ei enään haluta tanssiminen." Mutta renki ei tuota ottanut kuullaksensa, vaan ajatteli: "sinä kyllä olet ihmisiä nylkenyt, orjantappurat nyt vuorostansa sinua nylkeköhöt," ja rupesi uudestansa soittamaan niin rivakkaasti, että Juutalais-paran täytyi yhä vain korkeammalle hypätä poukkuroita, jättäen takistansa okaihin istumaan aika rääsyt. "Voi, voi kauheata!" karjui Juutalainen, "minä teille, herra kulta, annan, mitä ikinä tahdotte, jos vain lakkaatte soittamasta, koko kukkarollisen kultaa." - "Noh koska noin olet antelias," sanoi renki, "kyllähän minä soiton panen taukoamaan, mutta siitä minun sentään täytyy sinua kiittää, että tanssi sinulta käypi aivan sievästi," otti sitten kukkaron ja meni tiehensä.
Juutalainen sinne jäi seisomaan, ääneti häntä silmin seuraten, kunnes renki oli ehtinyt kau'as näkyvistä; mutta sitten hän täyttä kurkkua kiljasi: "sinä pelimanni ilkiö, sinä kurja viulun-vinguttaja! maltappas, kunnes sinut tapaan kahden-kesken! minä sinua vielä juoksutan, että pohjat kengistäs lähtevät; sinä senkin retkale, joka kolmen markan miehenä pysyt, vaikka mättäisi seitsemän sinun kitahas!" sekä laski laskemistansa haukkumisia, mitä vain sai suustansa lähtemään. Ja kun sitten sisuansa paisuttamalta vähän sai hengähtämisen vuoroa, hän kaupunkihin juoksi tuomarin tykö. "Herra tuomari! voi hirveätä! katsokaa, miten eräs jumalaton ilkiö on julkisella maantiellä minua ryöstänyt ja pahoin-pidellyt, heltyisipä kivi kovanenkin näistä tämmöisistä: vaatteheni repaleiksi revittyinä! koko ruumis pistämällä ja kynsimällä pahoin haavoitettu! minun vähät varani kukkaroineen päivineen vietynä! paljaita kulta-rahoja, toinen toistansa kiiltävämpiä! voi armollinen Herra! viskauttakaa kaikella muotoa tuommoinen ihminen vankiuteen." Tuomari kysyi: "sotamieskö se säilällään sinua noin pahan-päiväisesti löylytti?" - "Eipä vainen," vastasi Juutalainen, "mitään paljasta miekkaa ei hänellä ollut, vaan olipa pyssy selässä ja viulu rinnalla riippumassa; siitä sen roiston helposti tuntee." Tuomari miehiä lähetti häntä hakemaan, ja nämät piankin tapasivat tuon renki hyväsen, joka aivan verkalleen oli eteen-päin astunut, sekä löysivät myöskin kukkaron kultinensa hänen taskustaan. Sitten oikeuden etehen tuotuna poika vakuutti: "minä en ole Juutalaiseen koskenut enkä suinkaan häneltä rahaa ryöstänyt, itse-altansa hän sitä minulle tarjosi, jotta soittamasta taukoaisin, kosk'ei hän muka saattanut kärsiä soitantoani." - "Kas hävytöntä!" huudahti Juutalainen, "hän valehia laskettelee yhtä näppärästi, kuin kärpäsiä seiniltä pyydetään." Mutta eipä tuomarikaan rengin selitystä uskonut, vaan sanoi: "tämä huono puolustus, sillä tuommoista ei tee yksikään Juutalainen," sekä tuomitsi renki hyväsen hirtettäväksi, koska hän julkisella maantiellä muka oli ryöstämistä harjoittanut. Kun hän sitten vietiin pois, huusi vielä hänen perähänsä Juutalainen: "sinä riivattu roisto! sinä pelimanni-koira! tulethan nyt kuin tuletkin, saamaan hyvin ansaittua palkkaasi!" Aivan levollisena renki mestaajan seurassa astui tikapuita ylös, mutta ylimmäiselle nappulalle ehdittyänsä hän tuomarin puoleen kääntyi ja sanoi: "suokaa vielä viimeisen rukoukseni tulla täytetyksi, ennen-kuin kuolen." - "Kyllä," vastasi tuomari, "jollet vain pyydä henkeäs," - "Empä suinkaan sitä," pani poika vastaukseksi, "vaan rukoilen teitä, että antaisitte minun vielä viimeiseksi hiukan soittaa viuluani." Juutalainen nyt hätä-huudon päästi: "voi henkenne tähden! älkää tuota salliko! älkää salliko millään muotoa!" Mutta tuomari sanoi: "miksi en pojalle tämmöistä lyhyttä iloa soisi! sen olen jo hänelle luvannut ja sillensä se myöskin jääköön." Eikä hän olisi kyennytkään kieltämään tuon lahjan vuoksi, joka oli rengille annettu. Vaan Juutalainen hurjasti huusi: "voi voi! voi voi! sitokaa minua, pankaa minut köysihin!" Silloin tuo renki hyvänen otti kätehensä viulun sekä pani sen viritykseen, ja kun kielistä ensi ääni kuului, jopa kaikki rupesivat jäseniänsä liikuttelemaan, tuomari, kirjurit ja oikeuden-palveliat, ja siltä, joka Juutalaisen aikoi kiinni köyttää, kirposi köysi kädestä; toisen vingahduksen kajahtaessa jokainen nosteli jalkojansa ja mestaaja hyppy-halusta hehkuvana hellitti renki hyväsestä; ja kun jousi kolmannen kerran kieliin koski, silloin kaikki korkealle hypähtivät, ruveten tanssimaan, ja tuomari sekä Juutalainen siinä etu-päässä kaikkein sukkelimmasti hyppiä poukkuroitsivat. Pian oli täydessä tanssi-tohussa koko väki, mitä torille oli uteliaisuudesta saapunut, nuoret ja vanhat, lihavat ja laihat seki sauroin; ja myöskin sinne kokoontuneet koirat nostivat etu-käpälänsä pystyhyn ja tanssata tissuttelivat muitten muassa. Ja mitä kauemmin poika soitteli, sitä hurjemmaksi kiihtyi harppaukset, että kallot toisiinsa kolahtivat ja yleinen, surkea kirkuna ja parkuna syntyi. Viimein tuomari aivan hengestyksissänsä huusi: "herkeä jo herttaseni! minä sinun henkes säästän, jos vain lakkaat soittamasta." Tuo renki säveä tähän suostui, heitti soittamisen, ripusti viulun taas rinnallensa ja kiipesi tikapuita alas. Sitten hän astui Juutalaisen tykö, joka vähissä hengin pitkällänsä makasi läähöttäen, ja kirkasi hänelle: "tunnusta kohta, konna, mistä olet nuot rahat saanut, muutoin minä viulun riistän rinnaltani ja rupean taas soittamaan." - "Minä net olen varastanut, varastanut vainenkin!" huusi äijä parka parahimmansa takaa, "mutta sinä ne rehellisesti olet ansainnut." Silloin tuomari määräsi Juutalaisen vietäväksi hirtehen, ja siinä tuo sitten varkahana hirtettiin.