Stjernedalerne


Tähtitaalerit


Der var engang en lille pige, hvis far og mor var døde. Hun var så fattig, at hun ikke havde en stue, hun kunne være i, og ikke engang en lille seng, hun kunne sove i. Til sidst havde hun ikke andet tilbage end klæderne på kroppen og et lille stykke brød, som en medlidende sjæl havde givet hende. Men hun var god og from, og da hun var så ene i verden, gik hun ud på marken og bad til Gud.
Oli ennen aikaan tyttö pikkarainen, jonka isä ja äiti olivat Manalaan muuttaneet, jättäen lapsi parkansa niin köyhäksi, ettei hänellä enään ollut mökkistäkään asunnoksensa, ei vuodetta, mihinkä olisi levolle laskenut, eikä edes mitään muuta, paitsi net vaatteet, jotka olivat hänen yllänsä, sekä leipä-palanen, jonka oli eräs armelias ihminen hänelle antanut. Mutta tyttö oli hyvä ja hurskas. Ja koska koko mailma näin oli hänen hylännyt, läksi hän mieron tietä astumaan, vahvasti luottaen Jumalan laupiutehen.

Der mødte hun en gammel mand som sagde: "Giv mig lidt at spise, jeg er så sulten." Hun rakte ham sit lille stykke brød og sagde: "Gud velsigne dig," og gik videre. Lidt efter mødte hun et lille barn, som grædende sagde: "Jeg fryser sådan om hovedet, giv mig noget, jeg kan tage på." Hun tog da sin hue af og rakte hende den. Lidt efter mødte hun igen en lille pige, som frøs, fordi hun ikke havde noget kjoleliv på. Hun tog da sit eget af og gav hende og lidt efter gav hun også sit skørt bort. Til sidst kom hun ind i en stor, mørk skov, og der mødte hun en, som bad om hendes særk. "Der er ingen, som kan se mig i det mørke," tænkte den lille pige og tog særken af og gav hende den.
Silloin tuli häntä vastaan köyhä mies, joka sanoi: "oi anna minulle syötävää riikusen, minun on kova nälkä!" Tyttö hänelle antoi leivän-palansa, lausuen: "Jumala tämän siunatkoon," ja jatkoi taas matkaansa. Sitten hän tapasi lapsen, joka valittaen virkkoi: "päätäni kovin viluttaa, anna minulle sen peitteheksi jotakin." Silloin tyttö otti päästänsä huivin ja lahjoitti lapselle tuon. Mutta kun hän oli vähän matkaa kulkenut, tuli taaskin lapsi, jolla ei takkia ollut ja joka oli aivan viluissansa; tälle tyttö antoi liivinsä; ja kappaleen matkan päästä häntä vieläkin kohtasi yksi, joka häneltä hametta pyysi, ja senkin tyttönen antoi yltänsä. Viimein hän juuri pimeän tullessa joutui suureen metsään. Silloin hänen luoksensa vielä tuli lapsi, joka paitaa pyysi. Tuo hellä-sydämminen tyttö itseksensä ajatteli: "onhan nyt jo niin pilkko pimeä, ettei kukaan minua enään näe, minun kyllä, sopii antaa paitani tuolle raukalle," ja riisuipa paitansa sekä antoi senkin pois.

Nu stod hun der og havde ikke en smule mere tilbage, men pludselig faldt stjernerne ned fra himlen, og de var lutter blanke dalere. Og skønt hun havde givet sin særk bort, havde hun dog en på, og den var af det allerfineste linned. Hun samlede nu dalerne op, og der var så mange, at hun havde nok for hele sit liv.
Ja kun hän siinä siis kaiken puuttehessa seisoi vallan verhotoinna, putosi äkki-arvaamata taivaan tähdet alas maahan, muuttuen kiiltäviksi markoiksi, ja hän sen karkean paidan sijasta, jonka oli lapselle lahjoittanut, nyt yllänsä huomasi uuden, joka oli hienointa palttinaa. Sitten hän kaikki markat kokosi ja oli nyt rikas koko elin-ajaksensa.