A certain tailor had a son, who happened to be small, and no bigger than a Thumb, and on this account he was always called Thumbling. He had, however, some courage in him, and said to his father, "Father, I must and will go out into the world." - "That's right, my son," said the old man, and took a long darning-needle and made a knob of sealing-wax on it at the candle, "and there is a sword for thee to take with thee on the way." Then the little tailor wanted to have one more meal with them, and hopped into the kitchen to see what his lady mother had cooked for the last time. It was, however, just dished up, and the dish stood on the hearth. Then he said, "Mother, what is there to eat to-day?" - "See for thyself," said his mother. So Thumbling jumped on to the hearth, and peeped into the dish, but as he stretched his neck in too far the steam from the food caught hold of him, and carried him up the chimney. He rode about in the air on the steam for a while, until at length he sank down to the ground again. Now the little tailor was outside in the wide world, and he travelled about, and went to a master in his craft, but the food was not good enough for him. "Mistress, if you give us no better food," said Thumbling, "I will go away, and early to-morrow morning I will write with chalk on the door of your house, 'Too many potatoes, too little meat! Farewell, Mr. Potato-King.'" - "What wouldst thou have forsooth, grasshopper?" said the mistress, and grew angry, and seized a dishcloth, and was just going to strike him; but my little tailor crept nimbly under a thimble, peeped out from beneath it, and put his tongue out at the mistress. She took up the thimble, and wanted to get hold of him, but little Thumbling hopped into the cloth, and while the mistress was opening it out and looking for him, he got into a crevice in the table. "Ho, ho, lady mistress," cried he, and thrust his head out, and when she began to strike him he leapt down into the drawer. At last, however, she caught him and drove him out of the house.
The little tailor journeyed on and came to a great forest, and there he fell in with a band of robbers who had a design to steal the King's treasure. When they saw the little tailor, they thought, "A little fellow like that can creep through a key-hole and serve as picklock to us." - "Hollo," cried one of them, "thou giant Goliath, wilt thou go to the treasure-chamber with us? Thou canst slip thyself in and throw out the money." Thumbling reflected a while, and at length he said, "yes," and went with them to the treasure-chamber. Then he looked at the doors above and below, to see if there was any crack in them. It was not long before he espied one which was broad enough to let him in. He was therefore about to get in at once, but one of the two sentries who stood before the door, observed him, and said to the other, "What an ugly spider is creeping there; I will kill it." - "Let the poor creature alone," said the other; "it has done thee no harm." Then Thumbling got safely through the crevice into the treasure-chamber, opened the window beneath which the robbers were standing, and threw out to them one thaler after another. When the little tailor was in the full swing of his work, he heard the King coming to inspect his treasure-chamber, and crept hastily into a hiding-place. The King noticed that several solid thalers were missing, but could not conceive who could have stolen them, for locks and bolts were in good condition, and all seemed well guarded. Then he went away again, and said to the sentries, "Be on the watch, some one is after the money." When therefore Thumbling recommenced his labours, they heard the money moving, and a sound of klink, klink, klink. They ran swiftly in to seize the thief, but the little tailor, who heard them coming, was still swifter, and leapt into a corner and covered himself with a thaler, so that nothing could be seen of him, and at the same time he mocked the sentries and cried, "Here am I!" The sentries ran thither, but as they got there, he had already hopped into another corner under a thaler, and was crying, "Ho, ho, here am I!" The watchmen sprang there in haste, but Thumbling had long ago got into a third corner, and was crying, "Ho, ho, here am I!" And thus he made fools of them, and drove them so long round about the treasure-chamber that they were weary and went away. Then by degrees he threw all the thalers out, dispatching the last with all his might, then hopped nimbly upon it, and flew down with it through the window. The robbers paid him great compliments. "Thou art a valiant hero," said they; "wilt thou be our captain?"
The little tailor journeyed on and came to a great forest, and there he fell in with a band of robbers who had a design to steal the King's treasure. When they saw the little tailor, they thought, "A little fellow like that can creep through a key-hole and serve as picklock to us." - "Hollo," cried one of them, "thou giant Goliath, wilt thou go to the treasure-chamber with us? Thou canst slip thyself in and throw out the money." Thumbling reflected a while, and at length he said, "yes," and went with them to the treasure-chamber. Then he looked at the doors above and below, to see if there was any crack in them. It was not long before he espied one which was broad enough to let him in. He was therefore about to get in at once, but one of the two sentries who stood before the door, observed him, and said to the other, "What an ugly spider is creeping there; I will kill it." - "Let the poor creature alone," said the other; "it has done thee no harm." Then Thumbling got safely through the crevice into the treasure-chamber, opened the window beneath which the robbers were standing, and threw out to them one thaler after another. When the little tailor was in the full swing of his work, he heard the King coming to inspect his treasure-chamber, and crept hastily into a hiding-place. The King noticed that several solid thalers were missing, but could not conceive who could have stolen them, for locks and bolts were in good condition, and all seemed well guarded. Then he went away again, and said to the sentries, "Be on the watch, some one is after the money." When therefore Thumbling recommenced his labours, they heard the money moving, and a sound of klink, klink, klink. They ran swiftly in to seize the thief, but the little tailor, who heard them coming, was still swifter, and leapt into a corner and covered himself with a thaler, so that nothing could be seen of him, and at the same time he mocked the sentries and cried, "Here am I!" The sentries ran thither, but as they got there, he had already hopped into another corner under a thaler, and was crying, "Ho, ho, here am I!" The watchmen sprang there in haste, but Thumbling had long ago got into a third corner, and was crying, "Ho, ho, here am I!" And thus he made fools of them, and drove them so long round about the treasure-chamber that they were weary and went away. Then by degrees he threw all the thalers out, dispatching the last with all his might, then hopped nimbly upon it, and flew down with it through the window. The robbers paid him great compliments. "Thou art a valiant hero," said they; "wilt thou be our captain?"
Thumbling, however, declined, and said he wanted to see the world first. They now divided the booty, but the little tailor only asked for a kreuzer because he could not carry more.
Then he once more buckled on his sword, bade the robbers goodbye, and took to the road. First, he went to work with some masters, but he had no liking for that, and at last he hired himself as man-servant in an inn. The maids, however, could not endure him, for he saw all they did secretly, without their seeing him, and he told their master and mistress what they had taken off the plates, and carried away out of the cellar, for themselves. Then said they, "Wait, and we will pay thee off!" and arranged with each other to play him a trick. Soon afterwards when one of the maids was mowing in the garden, and saw Thumbling jumping about and creeping up and down the plants, she mowed him up quickly with the grass, tied all in a great cloth, and secretly threw it to the cows. Now amongst them there was a great black one, who swallowed him down without hurting him. Down below, however, it pleased him ill, for it was quite dark, neither was any candle burning. When the cow was being milked he cried,
"Strip, strap, strull,
Will the pail soon be full?"
But the noise of the milking prevented his being understood. After this the master of the house came into the cow-byre and said, "That cow shall be killed to-morrow." Then Thumbling was so alarmed that he cried out in a clear voice, "Let me out first, for I am shut up inside her." The master heard that quite well, but did not know from whence the voice came. "Where art thou?" asked he. "In the black one," answered Thumbling, but the master did not understand what that meant, and went out.
Next morning the cow was killed. Happily Thumbling did not meet with one blow at the cutting up and chopping; he got among the sausage-meat. And when the butcher came in and began his work, he cried out with all his might, "Don't chop too deep, don't chop too deep, I am amongst it." No one heard this because of the noise of the chopping-knife. Now poor Thumbling was in trouble, but trouble sharpens the wits, and he sprang out so adroitly between the blows that none of them touched him, and he escaped with a whole skin. But still he could not get away, there was nothing for it but to let himself be thrust into a black-pudding with the bits of bacon. His quarters there were rather confined, and besides that he was hung up in the chimney to be smoked, and there time did hang terribly heavy on his hands.
Will the pail soon be full?"
But the noise of the milking prevented his being understood. After this the master of the house came into the cow-byre and said, "That cow shall be killed to-morrow." Then Thumbling was so alarmed that he cried out in a clear voice, "Let me out first, for I am shut up inside her." The master heard that quite well, but did not know from whence the voice came. "Where art thou?" asked he. "In the black one," answered Thumbling, but the master did not understand what that meant, and went out.
Next morning the cow was killed. Happily Thumbling did not meet with one blow at the cutting up and chopping; he got among the sausage-meat. And when the butcher came in and began his work, he cried out with all his might, "Don't chop too deep, don't chop too deep, I am amongst it." No one heard this because of the noise of the chopping-knife. Now poor Thumbling was in trouble, but trouble sharpens the wits, and he sprang out so adroitly between the blows that none of them touched him, and he escaped with a whole skin. But still he could not get away, there was nothing for it but to let himself be thrust into a black-pudding with the bits of bacon. His quarters there were rather confined, and besides that he was hung up in the chimney to be smoked, and there time did hang terribly heavy on his hands.
At length in winter he was taken down again, as the black-pudding had to be set before a guest. When the hostess was cutting it in slices, he took care not to stretch out his head too far lest a bit of it should be cut off; at last he saw his opportunity, cleared a passage for himself, and jumped out.
The little tailor, however, would not stay any longer in a house where he fared so ill, so at once set out on his journey again. But his liberty did not last long. In the open country he met with a fox who snapped him up in a fit of absence. "Hollo, Mr. Fox," cried the little tailor, "it is I who am sticking in your throat, set me at liberty again." - "Thou art right," answered the fox. "Thou art next to nothing for me, but if thou wilt promise me the fowls in thy father's yard I will let thee go." - "With all my heart," replied Thumbling. "Thou shalt have all the cocks and hens, that I promise thee." Then the fox let him go again, and himself carried him home. When the father once more saw his dear son, he willingly gave the fox all the fowls which he had. "For this I likewise bring thee a handsome bit of money," said Thumbling, and gave his father the kreuzer which he earned on his travels.
"But why did the fox get the poor chickens to eat?" - "Oh, you goose, your father would surely love his child far more than the fowls in the yard!"
Eräällä räätälillä oli poika pieni pikkarainen, joka ei ollut peukaloa pisempi ja siitä oli Peukaloisen nimen perinyt. Mutta pojulla rohkeutta oli rinnassa ja hän isällensä sanoi: "isä kulta! minun täytyy ulos mailmalle lähteä." - "Oikeinhan, poikaseni!" vanhus virkkoi, otti äimän, sulatti kynttilän-valkeassa siihen ponneksi lakkaa hiemasen sekä sanoi sitten: "tästä saat matkalles myötäsi miekan." Nyt pikku räätäli tahtoi vielä kerran syödä vanhempainsa seurassa ja tipsutteli sentähden kyökkiin katsoaksensa, mitä äiti rouva oli läksiäisiksi laittanut. Mutta ruoka juuri oli valmistunut ja vati seisoi takalla. Silloin kysyi poika: "äiti rakas, mitäs tänään päivälliseksi annat?" - "Mene itse katsomaan," vastasi äiti. Silloin Peukaloinen takalle hypähti ja kurkisteli vatihin, mutta koska hän päänsä liian pitkälle sinne pisti, sieppasi hänet ruo'asta nouseva höyry sekä vei hänen ylös ilmahan savu-torven kautta. Kappaleen aikaa hän höyryssä ajeli sinne tänne ilmassa, kunnes viimein taas lötkähti alas maahan. Nyt tuo pikku räätäli oli ulos avaraan mailmaan joutunut ja Iäksi tuosta kauas kulkemaan sekä rupesi eräälle mestarille työhön, mutta eipä ruoka hänen mielestänsä ollut tarpeeksi hyvää. "Kuulkaa rouva mokoma!" sanoi Peukaloinen mestarin vaimolle, "jollette meille parempaa ruokaa anna, minä tieheni pötkin ja kirjoitan liidulla huomenna ani varahin teidän huoneenne oveen: perunoita liiaksi, niukasti lihaa, hyvästi herra Perunapohatta!" - "Mitä sinä, sirkka, siinä läpiset!" vastasi vaimo suutuksissansa ja sieppasi vaate-tilkun, aikoen sillä häntä lyödä; mutta pikku räätäli meidän sukkelasti kiepsahti sormistimen suojaan ja kurkisteli sen alta, rouvan kiusoiksi kieltään ulos suustansa pitkälle pistellen. Tuo sormistimen nostahti pojutta kaapataksensa, mutta Peukaloinen pikkarainen tilka-kasahan hypähti, ja kun rouva häntä etsien rupesi tilkoja hajalle viskelemään, poju pöydänrakoon puikahti. "Piti, piti, mestarin-rouva!" hän sieltä huusi, pistäen raosta päänsä, mutta juuri kun vaimo oli häntä kourasemaisillansa, hän pöytä-laatikkoon luisti. Viimein akka hänen kuitenkin sai kynsiinsä ja ajoi pois talosta.
Pikku räätäli nyt vaeltamaan läksi ja tulipa synkkään metsään. Siellä hän tapasi rosvo-joukon, joka aikoi kuninkaan aartehia varastamaan. Nämät räätäli nupukan nähtyänsä ajattelivat: "tuommoinen pikku mies avain-rei'ästä menemään mahtuisi ja olisi siis oikein aimollinen tiirikan virkaa toimittamaan." - "Hohoi sinä siinä, Goliath jättiläinen! haluttaisiko sinua lähteä meidän kanssamme aarre-aittaan? sinun sopisi sinne sisälle pujahtaa ja meille rahat viskata akkunasta." Asiaa vähän arveltuansa Peukaloinen tuohon tuumahan suostui ja meni sitten heidän seurassansa aarre-aitan edustalle. Siinä hän ovia tyystin tarkasteli, oliko niissä rakoa mitään, eikä aikaakaan, jopa huomasi yhden sekä rupesi kohta siitä sisälle pyrkimään. Toinen vartia silloin toiselle sanoi: "mikähän ilkeä hämähäkki tuossa matelee! minä sen kuoliaksi poljen." - "Anna itikka paran olla," vastasi toinen, "eihän se sinulle ole mitään pahaa tehnyt." Nyt Peukaloinen raosta onnellisesti pääsi aarre-aittaan, avasi akkunan, jonka takana rosvot seisoivat, sekä viskasi siitä heille kolikon toisensa perästä. Siinä sitten ahkerimmassa toimessa hyöriellessään hän kuninkaan kuuli tulevan aarteitansa katsomaan ja kiisi kiiruimman kautta piilohon. Kuningas kyllä huomasi, että monta kolikkoa puuttui, mutta ei saattanut ymmärtää, kuka net olisi varastanut, koska lukut ja salvat kelpo kunnossa olivat ja aivan koskemattomilta näyttivät. Sitten hän taas sieltä pois palasi ja sanoi molemmille vartioille: "pitäkää tarkka vaari, joku tuolla rahain kimpussa häärii." Kun nyt Peukaloinen uudestaan työhönsä ryhtyi, nämät kuulivat rahojen vierielevän aitassa sekä "kil, kal" kilisevän. He sisälle riensivät varasta kiinni kaapataksensa, mutta pikku räätäli, kun kuuli heidän tulevan, oli noita vilppahampi, riensi nurkkaan ja veti päällensä hopea-rahan niin visusti, ett'ei hänestä hiukkaakaan näkynyt; ja rupesipa hän vielä heitä kiusoittelemaankin huutaen: "täällä minä olen." Vartiat ääntä kohden juoksivat, mutta kun perille pääsivät, hän jo oli toiseen nurkkaan pujahtanut toisen kolikon alle ja kirkasi sieltä: "hei! täällähän olen." Heti vartiat sinne-päin rientämään, mutta jopa Peukaloinen kaukaa huuteli kolmannesta nurkasta: "piti! piti! täällä minä olenkin." Ja näin hän pilkaten heitä aarre-aitassa niin kau'an juoksenteli sinne tänne, kunnes vihdoin väsyivät ja menivät sieltä tiehensä. Nyt poju kolikat kaikki yhden erältänsä akkunasta heitti; viimeisen hän oikein voimainsa takaa poukautti lentämään, hypähti näppärästi itse istumaan sen päälle ja kiisi siinä ratsastaen akkunasta ulos. Rosvot häntä kovin kiittelivät sanoen; "sinä oikein suuri sankari olet!" sekä kysyivät: "tahdotko meidän päälliköksemme ruveta?" Mutta Peukaloinen hiukan tuumailtuansa vastasi tahtovansa ensin vähäsen liikkuella mailman maita katselemassa. He sitten saaliinsa keskenään jakoivat, vaan pikku räätäli vain yhden pennin sai osaksensa, sillä enempää ei hän jaksanut kantaa.
Nyt Peukaloinen miekkansa taas pani vyölleen, sanoi rosvoille jää-hyvästit ja läksi pois-päin astumaan. Sitten hän kyllä uudestaan räätälin-ammattia koetteli muutamain mestarien työssä, mutta eipä hän heidän tykönänsä viihtynyt, vaan rupesi viimein talon-rengiksi erähäsen ravintolaan. Siellä piiat hänelle kovin vihoissaan olivat, sillä itse näkymättömänä hän kaikki näki, mitä he salaa tekivät, sekä ilmoitti isäntäväelle, mitä he taltrikeiltä olivat suuhunsa siepannehet ja kellarista korjanneet puoleensa. Nuot sentähden usein uhkailivat: "maltappas, kyllä vielä sinulle kostamme," sekä päättivät tehdä hänelle pahat tepposet. Kun sitten muutaman päivän päästä piioista yksi puutarhassa niittäissään näki Peukaloisen siellä juoksennellen ruohossa sinne tänne pujahtelevan, hän vilppaasti viikatteellansa kaappasi poikki sen ruoho-tukon, niissä juuri piili tuo pikkarainen, pisti heinät isohon huiviin sekä heitti net salaa lehmien eteen. Olihan noitten joukossa iso Mustike, se ahmatessansa pojan ihan eheältään nieli. Mutta tuolla lehmän mahassa hänen oli kurja oltava, sillä olipa siellä pilkko pimeä eikä pienintäkään kynttilän-kulua palamassa. Kun sitten lehmää oltiin lypsämässä, hän huusi:
"kipsis kopsis, kipsis ko!
eikö kiulu täynnä jo?"
eikö kiulu täynnä jo?"
vaan maidon lorinalta ei tätä hänen puhettaan hoksattu. Hetkisen päästä navettaan astui isäntä ja sanoi: "tuo lehmä huomenna on tapettava." Silloin Peukaloinen pahasti pelästyen huusi kimeällä äänellä: "laskekaa minut ensin täältä! istunhan minä täällä sisässä," Isäntä kyllä puheen kuuli, mutta ei tietänyt, mistä tuli tuo ääni. "Missäs olet?" kysyi hän. "Mustikkeen mahassa," Peukaloinen vastasi, mutta isäntä ei ymmärtänyt, mitä tuo tiesi, vaan Iäksi sieltä pois.
Seuraavana päivänä lehmä tapettiin; onneksi ei hakattaissa ja paloiteltaissa sattunut Peukaloisehen yhtään iskua, mutta hän makkarusten joukkoon joutui. Kun sitten noita pienentämään ruvettiin, poju oikein voimainsa perästä kirkasi: "älkää liian syvälle hakatko, älkää liian syvälle hakatko, olenhan minä täällä hakkurin pohjalla." Tuota ei kuitenkaan hakkuu- rautain jytinältä kukaan kuullut. Nyt Peukaloinen parka pahemmassa kuin pulassa oli, mutta hätä panee hyppäämään, ja hän siinä niin sukkelaan pujahteli hakkuu-rautain välitse, etteivät häntä hiukkaakaan satuttaneet, vaan pääsipä poju eheä-ihoisena tuosta pälkähästä. Mutta eipä hän kuitenkaan pakoon päässyt eikä ollut muutakaan neuvoa mitään, ihra-palasten seassa hänen oli veri-makkaraan liukahtaminen. Tuo tuommoinen maja-paikka hänestä veti jokseenkin ahtahalta, ja päälle päätteeksi hän siinä savustettavaksi vielä ripustettiin savu-torveen, jossa hänestä aika kovin pitkäksi ja ikäväksi kävi. Vasta talven tultua hän sieltä vihdoin alas pääsi, sillä makkara savu-torvesta otettiin erään vierahan syötäväksi. Kun sitten emäntä rupesi makkarasta viipaleita leikkelemään, varoi hän päätään pistämästä liian pitkälle, ett'ei häneltä kaula ehkä katkaistaisi, ja huomasipa viimeinkin hyvän tilaisuuden, pyrki ilmaa hiukan haistelemaan ja juoksi tiehensä.
Mutta, siinä talossa, jossa hänen näin hullusti oli käynyt, ei tuo pikku räätäli enään viihtynyt olemassa, vaan läksipä kohta taas matkustelemaan. Kau'an ei kuitenkaan hänen vapautensa aika kestänyt; kedolla poju ketun tapasi ja se tuota pikaa hänet sieppasi suuhunsa. "Noh mitä maar nyt, herra Repolainen!" huusi pikku räätäli, "minähän se olen, joka teidän kurkussanne istun, laskekaa minut taas vapaaksi!" - "Tuo ehkä parasta lieneekin," vastasi kettu, "enhän sinusta kumminkaan liioin kostune; jos minulle lupaat, mitä isäsi talossa on kanoja, minä sinut pois päästän." - "Aivanhan halustakin!" Peukaloinen vastaukseksi tokasi, "kaikki kanat sinä sieltä olet saava, sen minä kyllä takaan." Silloin kettu pojun sylki suustansa, ja itse se hänen kantoi kotia. Kun sitten isä taas näki rakkaan pikku poikansa, hän mielellänsä ketulle antoi kaikki kanat, mitä hänellä oli. "Korvaukseksi minä oikein kelpo rahan teille olen tuonut," sanoi Peukaloinen ja kurotti isälle tuon pennin, jonka hän oli matkoillaan ansainnut.
"Mutta miksi kettu syötäväksensä sai nuot kaakottavaiset kana raukkaset?" - "Voi sinuas houkkioa! rakastaahan isäsi lastansa enemmän kuin kanojansa."