Eräällä leskellä oli kaksi tytärtä, joista toinen oli kaunis ja ahkera, toinen ruma ja laiska. Mutta äiti tuota rumaa ja laiskaa piti paljonkin rakkaampana, sillä se hänen oikea, oma tyttärensä oli, mutta toisen täytyi olla kyökkyrinä sekä tehdä talon kaikki työt. Joka päivä tyttö paran täytyi istua valta-tien varrella kaivon ääressä sekä kehrätä niin ahkeraan, että vertä sormista juoksi. Tapahtuipa nyt kerta, että puola aivan vereen tuli; silloin hän, sitä viruttaaksensa, vettä kohden kumartui, mutta puola hänen kädestänsä luikahti ja putosi kaivoon. Tyttö tästä itkemään, juoksi sitten äiti-puolensa tykö ja kertoi hänelle, kuinka oli onnettomasti käynyt. Tämä tyttöä kovasti torui ja sanoi julmistuneena: "koska puolan olet veteen pudottanut, mene itse noutamaan sitä sieltä ylös." Silloin tyttö kaivolle palasi ymmärtämätä, mikä neuvoksi, ja kovassa tuskassansa hän kaivohon hypähti, puolaa hakemaan. Siinä hän tainnuksiin meni, ja kun sitten tuosta taas virkosi sekä oli entisellensä tointunut, huomasi hän ihanalla niityllä olevansa; siellä auringon- paiste kirkas ja kukkia tuhansittain. Tyttö nyt niittyä astelemaan, ja sattuipa hänen eteensä uuni, joka oli leipiä täynnä; mutta leivät huusivat: "ota meidät ulos, ota meidät ulos, muutoin pahasti palamme, aikaa jo kypsiksi kypsyimme." Silloin hän leipi-lapiolla net kaikki uunista otti. Sieltä sitten meni edemmäksi ja näkipä puun, jossa oli omenia äärettömästi ja joka huusi: "pudista minua, pudista minua, omenani kaikki kypsiä ovat." Tyttö nyt puuta pudistelemaan, että omenoita sieltä ikään-kuin sateli maahan, ja siksi hän siinä pudisteli, ettei puussa enään omenaa ainoatakaan; ja yhteen läjään kaikki koettuansa läksi hän polkua pitkin eteen-päin. Viimein hän edessänsä huomasi huoneen, josta kurkisteli vanha rouva; ja koska tämän suusta torrotteli tavattoman pitkät hampaat, pelästyi tyttö pahasti sekä aikoi juosta tiehensä. Mutta rouva hänelle huusi; "miksi pelkäät, lapsi kulta? jää minun luokseni! jos sinä kaikki talon työt tarkasti toimitat, olet hyvin menestyvä; se vain tärkein tehtäväsi, että vuoteeni huolellisesti valmistat ja polstareita kelpo tavalla pöyhielet, niin että niistä höyheniä tuoksuu oikein tuoksumalla, sillä silloin maahan lunta satelee; minä olen Holle rouva." [Siksi Hessissä sanotaan, kun lunta sataa: Holle rouva vuodettansa pöyhii.] Koska akka häntä noin ystävällisesti puhutteli, rohkaisi tyttö mielensä ja suostui palvelukseen rupeemaan. Hän myöskin kaikki tehtävänsä toimitti rouvan mieliksi ja pöyhi polstarit niin kovasti, että höyheniä huoneessa lenteli, kuten pyry-ilmalla lumi-höytyviä; sempä tähden hänen olikin siellä oikein hyvä oltava, pahaa sanaa ei hänelle sanottu, ja joka päivä hän syötäväksensä sai sekä keitettyä että paistettua. Kau'an aikaa tyttö sitten Holle rouvan luona oleskeli, mutta rupesipa vähitellen alakuloiseksi käymään, vaan ei ensin itsekään tietänyt, mikä häntä vaivasi. Vihdoin hänelle toki selveni, että häntä kalvasi koto-ikävä; ja vaikka hänellä nyt siellä kylläkin oli tuhat vertaa parempi oltava, kuin mikä kotona häntä odotti, toivoi hän kuitenkin tuonne pääsevänsä. Hän sentähden rouvalle sanoi: "minun on tullut kova ikävä kotiani, ja vaikka täällä kaikin puolin on hyvä ollakseni, en kuitenkaan enään millään muotoa viihdy tänne jäämään, minun täytyy palata omaisteni luoksi." Tähän Holle rouva vastasi: "sepä minulle mieleen, että sinua kotikin haluttaa, ja koska olet minua uskollisesti palvellut, tahdon itse saattaa sinut ylä-ilmoille takaisin." Sitten tämä tyttöä otti kädestä ja vei hänet ison portin eteen. Tuopa nyt aukeni, ja juuri kun tyttö portista astui, tuli aika kulta-sade, ja kaikki kulta tyttöhön tarttui, peittäen hänet kiireestä kanta-päihin. "Se sinulle palkaksi siitä, että olet uskollinen ollut," virkkoi Holle rouva ja antoi myöskin puolan, joka tytöltä oli kaivoon pudonnut. Sitten portti kiinni suljettiin, ja samassa tyttö oli maan päällä, likellä äitinsä huonetta, ja kun hän pihalle tuli, seisoi kukko kaivon kannella, laulaen:
Eine Witwe hatte zwei Töchter, davon war die eine schön und fleißig, die andere häßlich und faul. Sie hatte aber die häßliche und faule, weil sie ihre rechte Tochter war, viel lieber, und die andere mußte alle Arbeit tun und der Aschenputtel im Hause sein. Das arme Mädchen mußte sich täglich auf die große Straße bei einem Brunnen setzen und mußte so viel spinnen, daß ihm das Blut aus den Fingern sprang. Nun trug es sich zu, daß die Spule einmal ganz blutig war, da bückte es sich damit in den Brunnen und wollte sie abwaschen; sie sprang ihm aber aus der Hand und fiel hinab. Es weinte, lief zur Stiefmutter und erzählte ihr das Unglück. Sie schalt es aber so heftig und war so unbarmherzig, daß sie sprach: "Hast du die Spule hinunterfallen lassen, so hol sie auch wieder herauf." Da ging das Mädchen zu dem Brunnen zurück und wußte nicht, was es anfangen sollte; und in seiner Herzensangst sprang es in den Brunnen hinein, um die Spule zu holen. Es verlor die Besinnung, und als es erwachte und wieder zu sich selber kam, war es auf einer schönen Wiese, wo die Sonne schien und vieltausend Blumen standen. Auf dieser Wiese ging es fort und kam zu einem Backofen, der war voller Brot; das Brot aber rief: "Ach, zieh mich raus, zieh mich raus, sonst verbrenn ich: ich bin schon längst ausgebacken." Da trat es herzu und holte mit dem Brotschieber alles nacheinander heraus. Danach ging es weiter und kam zu einem Baum, der hing voll Äpfel, und rief ihm zu: "Ach, schüttel mich, schüttel mich, wir Äpfel sind alle miteinander reif." Da schüttelte es den Baum, daß die Äpfel fielen, als regneten sie, und schüttelte, bis keiner mehr oben war; und als es alle in einen Haufen zusammengelegt hatte, ging es wieder weiter. Endlich kam es zu einem kleinen Haus, daraus guckte eine alte Frau, weil sie aber so große Zähne hatte, ward ihm angst, und es wollte fortlaufen. Die alte Frau aber rief ihm nach: "Was fürchtest du dich, liebes Kind? Bleib bei mir, wenn du alle Arbeit im Hause ordentlich tun willst, so soll dir's gut gehn. Du mußt nur achtgeben, daß du mein Bett gut machst und es fleißig aufschüttelst, daß die Federn fliegen, dann schneit es in der Welt; ich bin die Frau Holle." Weil die Alte ihm so gut zusprach, so faßte sich das Mädchen ein Herz, willigte ein und begab sich in ihren Dienst. Es besorgte auch alles nach ihrer Zufriedenheit und schüttelte ihr das Bett immer gewaltig, auf daß die Federn wie Schneeflocken umherflogen; dafür hatte es auch ein gut Leben bei ihr, kein böses Wort und alle Tage Gesottenes und Gebratenes. Nun war es eine Zeitlang bei der Frau Holle, da ward es traurig und wußte anfangs selbst nicht, was ihm fehlte, endlich merkte es, daß es Heimweh war; ob es ihm hier gleich vieltausendmal besser ging als zu Haus, so hatte es doch ein Verlangen dahin. Endlich sagte es zu ihr: "Ich habe den Jammer nach Haus gekriegt, und wenn es mir auch noch so gut hier unten geht, so kann ich doch nicht länger bleiben, ich muß wieder hinauf zu den Meinigen." Die Frau Holle sagte: "Es gefällt mir, daß du wieder nach Haus verlangst, und weil du mir so treu gedient hast, so will ich dich selbst wieder hinaufbringen." Sie nahm es darauf bei der Hand und führte es vor ein großes Tor. Das Tor ward aufgetan, und wie das Mädchen gerade darunter stand, fiel ein gewaltiger Goldregen, und alles Gold blieb an ihm hängen, so daß es über und über davon bedeckt war. "Das sollst du haben, weil du so fleißig gewesen bist," sprach die Frau Holle und gab ihm auch die Spule wieder, die ihm in den Brunnen gefallen war. Darauf ward das Tor verschlossen, und das Mädchen befand sich oben auf der Welt, nicht weit von seiner Mutter Haus; und als es in den Hof kam, saß der Hahn auf dem Brunnen und rief:
"kukkelikeeka!
"Kikeriki,
tänne palannut on meidän kultainen piika."
Unsere goldene Jungfrau ist wieder hie."
Siitä hän huonehesen astui äitinsä etehen, ja koska hän kokonaan oli kullassa, otti sekä äiti että sisar häntä aivan ystävällisesti vastaan.
Da ging es hinein zu seiner Mutter, und weil es so mit Gold bedeckt ankam, ward es von ihr und der Schwester gut aufgenommen.
Nytpä tyttö kaikki kertoi, miten hänen oli käynyt, ja kuultuansa, millä tavoin tuo oli suuren rikkautensa saanut, tahtoi äiti toimittaa rumalle ja laiskalle tyttärellensäkkin samallaisen onnen. Hän siis kaivon äärehen asetettiin kehräämään; ja jotta puola vereen tulisi, leikkasi hän sormeensa haavan sekä pisti orjantappura-pensahasen kätensä. Sitten hän puolan viskasi kaivoon ja hyppäsi itse perästä. Kuten toinenkin tyttö, tuli hän kauniille niitylle ja astui samaa polkua eteen-päin. Kun hän sittemmin uunin kohdalle ennätti, huusi taas leivät: "ota meidät täältä pois, ota meidät pois, muuten peräti palamme; me jo aikaa olemme kypsiksi kypsyneet." Mutta tuo laiskuri vastasi: "ei minua haluta tahria vaatteitani, jääkää te sinne, kunnes mustaksi muututte." Tulipa siitä omena-puulle, joka huusi "voi, pudistele minua, pudistele, kaikki omenat minussa kypsiä ovat." Mutta tyttö vastaukseksi tokasi: "vieläkö mitä, saattaisipa joku päähäni pudota," sekä asteli edemmäksi. Tultuansa Holle rouvan huoneen edustalle ei hän ollenkaan pelännyt, koska jo oli akan pitkistä hampaista kuullut, vaan rupesi kohta hänen piiaksensa. Ensimmäisenä päivänä hän pahat tapansa hillitsi, oli uskollinen sekä noudatti tarkoin mitä Holle rouva käski, sillä hän ajatteli tuota kullan paljoutta, jota rouva muka oli hänelle lahjoittava; mutta toisena päivänä hän jo laiskottelemaan rupesi ja kolmantena vielä enemmän, koska ei sinä aamuna vuoteelta nouseminen tahtonut ollenkaan häneltä menestyä. Holle rouvan vuodetta ei hän säälliseksi tehnyt eikä niin pöyhinyt polstareita, että niistä höyheniä sinkoili. Sempä tähden rouva piankin häneen suuttui sekä pani hänet palveluksesta pois. Tyttö laiskuri tuosta oli aivan iloissansa, ajatellen: "nythän varmaankin kulta-sateen vuoro." Holle rouva hänen sitten veikin portille, mutta kun tyttö porttihin pääsi, eipä kultaa satanutkaan, vaan pikiä aimo kattilallinen hänen niskoihinsa ryöpsähti. "Se sinulle palkaksi palveluksestas," sanoi Holle rouva sekä salpasi portin kiinni. Sitten tuo laiska tyttö, kotia tuli ylt'yleensä piessä, ja häntä nähdessänsä kukko kaivon kannelta lauloi:
Das Mädchen erzählte alles, was ihm begegnet war, und als die Mutter hörte, wie es zu dem großen Reichtum gekommen war, wollte sie der andern, häßlichen und faulen Tochter gerne dasselbe Glück verschaffen. Sie mußte sich an den Brunnen setzen und spinnen; und damit ihre Spule blutig ward, stach sie sich in die Finger und stieß sich die Hand in die Dornhecke. Dann warf sie die Spule in den Brunnen und sprang selber hinein. Sie kam, wie die andere, auf die schöne Wiese und ging auf demselben Pfade weiter. Als sie zu dem Backofen gelangte, schrie das Brot wieder: "Ach, zieh mich raus, zieh mich raus, sonst verbrenn ich, ich bin schon längst ausgebacken." Die Faule aber antwortete: "Da hätt ich Lust, mich schmutzig zu machen," und ging fort. Bald kam sie zu dem Apfelbaum, der rief: "Ach, schüttel mich, schüttel mich, wir Äpfel sind alle miteinander reif." Sie antwortete aber: "Du kommst mir recht, es könnte mir einer auf den Kopf fallen," und ging damit weiter. Als sie vor der Frau Holle Haus kam, fürchtete sie sich nicht, weil sie von ihren großen Zähnen schon gehört hatte, und verdingte sich gleich zu ihr. Am ersten Tag tat sie sich Gewalt an, war fleißig und folgte der Frau Holle, wenn sie ihr etwas sagte, denn sie dachte an das viele Gold, das sie ihr schenken würde; am zweiten Tag aber fing sie schon an zu faulenzen, am dritten noch mehr, da wollte sie morgens gar nicht aufstehen. Sie machte auch der Frau Holle das Bett nicht, wie sich's gebührte, und schüttelte es nicht, daß die Federn aufflogen. Das ward die Frau Holle bald müde und sagte ihr den Dienst auf. Die Faule war das wohl zufrieden und meinte, nun würde der Goldregen kommen; die Frau Holle führte sie auch zu dem Tor, als sie aber darunterstand, ward statt des Goldes ein großer Kessel voll Pech ausgeschüttet. "Das ist zur Belohnung deiner Dienste," sagte die Frau Holle und schloß das Tor zu. Da kam die Faule heim, aber sie war ganz mit Pech bedeckt, und der Hahn auf dem Brunnen, als er sie sah, rief:
"kukkelikeeka!
"Kikeriki,
tänne palannut on meidän likainen piika."
Unsere schmutzige Jungfrau ist wieder hie."
Mutta piki jäi tyttöhön istumaan eikä hänestä lähtöä tehnyt koko hänen elin-kautenansa.
Das Pech aber blieb fest an ihr hängen und wollte, solange sie lebte, nicht abgehen.