PORTUGUÊS

O lobo e as sete crianças

SUOMI

Susi ja seitsemän pientä kiliä


Era uma vez uma velha cabra que tinha sete cabritinhos e os amava, como uma boa mãe pode amar os filhos. Um dia, querendo ir ao bosque para as provisões do jantar, chamou os sete filhinhos e lhes disse:
- Queridos pequenos, preciso ir ao bosque; cuidado com o lobo; se ele entrar aqui, come-vos todos com uma única abocanhada. Aquele patife costuma disfarçar-se, logo o reconhecereis, porém, pela voz rouca e pelas patas negras.
Os cabritinhos responderam:
- Podeis ir sossegada, querida mamãe, ficaremos bem atentos.
Com um balido, a velha cabra afastou-se confiante. Pouco depois, alguém bateu à porta, gritando:
- Abri, queridos pequenos; está aqui vossa mãezinha que trouxe um presente para cada um!
Mas os cabritinhos perceberam, pela voz rouca, que era o lobo.
- Não abrimos nada, - disseram - não é a nossa mamãe; a mamãe tem uma vozinha suave; a tua é rouca; tu és o lobo!
Então o lobo foi a um negócio, comprou um grande pedaço de argila, comeu-o e assim a voz dele tornou-se mais suave. Em seguida, voltou a bater à porta, dizendo:
- Abri, queridos pequenos; está aqui a vossa mãezinha que trouxe um presente para cada um!
Mas havia apoiado a pata negra na janela; os pequenos viram-na e gritaram:
- Não abrimos, nossa mamãe não tem as patas negras como tu; tu és o lobo.
O lobo correu, então, até o padeiro e lhe disse:
- Machuquei o pé, queres esparramar-lhe em cima um pouco de massa?
Quando o padeiro lhe espargiu a massa na pata, correu até o moleiro e disse:
- Espalha um pouco de farinha de trigo na minha pata.
O moleiro pensou: "Este lobo está tentando enganar alguém" e recusou-se a atende-lo. O lobo, porém, ameaçou-o:
- Se não o fizeres, devoro-te!
O moleiro, então, se assustou e polvilhou-lhe a pata. Aliás, isso é comum entre os homens. O malandro foi, pela terceira vez, bater à porta dos cabritinhos, dizendo:
- Abri, pequenos, vossa querida mãezinha voltou do bosque e trouxe um presente para cada um de vós!
Os cabritinhos gritaram:
- Mostra-nos primeiro a tua pata para que saibamos se és realmente nossa mamãezinha.
O lobo não hesitou, colocou a pata sobre a janela e, quando viram que era branca, acreditaram no que dizia e abriram-lhe a porta. Mas foi o lobo que entrou. Os cabritinhos, amedrontados, trataram de se esconder. O primeiro escondeu-se debaixo da mesa, o segundo meteu-se embaixo da cama, o terceiro correu para dentro do forno, o quarto foi para a cozinha, o quinto fechou-se no armário, o sexto dentro da pia e o sétimo na caixa do relógio de parede. Mas o lobo encontrou-os todos e não fez cerimônias; engoliu-os um após o outro. O último, porém, que estava dentro da caixa do relógio, não foi descoberto. Uma vez satisfeito, o lobo saiu e foi deitar-se sob uma árvore, no gramado fresco do prado e não tardou a ferrar no sono. Não tardou muito e a velha cabra regressou do bosque.
Ah, o que se lhe deparou! A porta da casa escancarada; mesa, cadeiras, bancos, tudo de pernas para o ar. A pia em pedaços, as cobertas, os travesseiros arrancados da cama. Procurou logo os filhinhos, não conseguindo encontrá-los em parte alguma. Chamou-os pelo nome, um após o outro, mas ninguém respondeu. Ao chamar, por fim, o menor de todos, uma vozinha sumida gritou:
- Querida mamãezinha, estou aqui, dentro da caixa do relógio.
Ela tirou-o de lá e o pequeno contou-lhe que viera o lobo e devorara todos os outros. Imaginem o quanto a cabra chorou pelos seus pequeninos! Saiu de casa desesperada, sem saber o que fazer; o cabritinho menor saiu-lhe atrás. Chegando ao prado, viram o lobo espichado debaixo da árvore, roncando de tal maneira que fazia estremecer os galhos. Observou-o atentamente, de um e de outro lado e notou que algo se mexia dentro de seu ventre enorme.
- Ah! Deus meu, - suspirou ela - estarão ainda vivos os meus pobres pequenos que o lobo devorou?
Mandou o cabritinho menor que fosse correndo em casa apanhar a tesoura, linha e agulha também. De posse delas, abriu a barriga do monstro; ao primeiro corte, um cabritinho pôs a cabeça de fora e, conforme ia cortando mais, um por um foram saltando para fora; todos os seis, vivos e perfeitamente sãos, pois o monstro, na sanha devoradora, os engolira inteiros, sem mastigar.
Que alegria sentiram ao ver a mãezinha! Abraçaram-na, pinoteando felizes como nunca. Mas a velha cabra lhes disse:
- Ide depressa procurar algumas pedras para encher a barriga deste danado antes que ele desperte.
Os cabritinhos, então, saíram correndo e daí a pouco voltaram com as pedras, que meteram, tantas quantas couberam, na barriga ainda quente do lobo. A velha cabra, muito rapidamente, coseu-lhe a pele de modo que ele nem chegou a perceber.
Finalmente, tendo dormido bastante, o lobo levantou-se e, como as pedras que tinha no estômago lhe provocassem uma grande sede, foi à fonte para beber; mas, ao andar e mexer-se, as pedras chocavam-se na barriga, fazendo um certo ruído. Ele então pôs-se a gritar:

Dentro da pança,
que é que salta e pula?
Cabritos não são;
parece pedra miúda!

Chegando à fonte, debruçou-se para beber; entretanto, o peso das pedras arrastou-o para dentro da água, onde se acabou afogando miseravelmente. Vendo isso, os sete cabritinhos saíram correndo e gritando:
- O lobo morreu! O lobo morreu!
Então, juntamente com a mãezinha, dançaram alegremente em volta da fonte.
Olipa muinoin vanha vuohi; sillä oli seitsemän kiloa, joita se rakasti, kuten äiti ainakin lapsiansa. Eräänä päivänä se metsään aikoi lähteä, sieltä noutaaksensa ruokaa, ja kutsui sentähden luoksensa kaikki seitsemän sekä sanoi noille: "rakkaat lapset, minä metsähän ai'on; olkaa vain varoillanne, ett'ette sutta huonehesen laske, sillä jos se tänne sisälle pääsee, syö se suuhunsa teidät joka iki ainoan. Tuo konna usein on joku muu olevinansa, mutta karheasta äänestä ja mustista käpälöistä sen pian tunnette." Kilot vastasivat: "äiti rakas, kyllä me olemme varuillamme, lähtekäätte vain huoletonna." Silloin määkyi vanha vuohi ja meni huoleti matkoihinsa.

Eipä aikaakaan, jo koputti joku ovea, huutaen: "avatkaa, rakkaat lapseni, täällä teidän äitinne, joka teille jokaiselle jotakin tuopi." Mutta karheasta äänestä kilot huomasivat suden siellä olevan. "Emmepä avaa," net vastasivat, "sinä et ole meidän äitimme, sillä hänellä on kaunis, suloinen ääni, mutta sinun äänes on kovin karhea; sinä varmaankin olet susi." Silloin susi kauppa-puotiin juoksi ja osti sieltä ison palan liitua; sen se sitten söi, tehden täten äänensä hempeän hienoksi. Sitten se tuli takaisin, koputti huoneen ovea ja huusi: "avatkaa, lapsi kultaseni, teidän äitinnehän täällä ompi ja on teille jokaiselle jotakin tuonut." Mutta susi oli mustan käpälänsä nostanut akkunan-laudalle; tämän näki kilot ja huusivat: "emme maar avaakkaan, meidän äitimme käpälä ei ole musta, kuten sinun; sinähän olet susi." Nytpä tämä leipojan luoksi juoksemaan ja sanoi hänelle: "olenhan jalkaani satuttanut, sivele siihen hiukka taikinaa." Kun sitten leipoja oli tuon tehnyt, riensi susi myllärin talohon ja puhutteli isäntää, pyytäen: "ripoitappas valkoisia jauhoja käpälälleni." Mylläri silloin ajatteli: "nyt sudella varmaankin on joku petos mielessä," eikä luvannut tuota tehdä, mutta susi hänelle huusi: "jollet mieltäni noudata, syön sinut suuhuni." Tästä mylläri pahasti pelästyi ja siveli piankin käpälän valkoiseksi. -- Semmoisethan net ihmis-raukat ovat!

Nyt tuo konna kolmannen kerran saapui huonehen edustalle, kolkutti ovea ja sanoi: "avatkaa, lapsukaiseni! teidän rakas äitinne on kotia tullut ja tuopi muassansa teille jokaiselle jotakin metsästä." Kilot siihen vastasivat: "näytä ensin meille käpäläs, jotta tietäisimme, oletko meidän rakas äitimme." Susi silloin käpälänsä pisti akkunasta sisälle, ja koska sen näkivät valkoiseksi, uskoivat kilo parat puheenkin todeksi ja avasivat oven. Mutta susipa sieltä astuikin sisälle. Kilot tuosta pahasti pelästyivät ja pyrkivät piiloon. Yksi juoksi pöydän alle, toinen sänkyhyn, kolmas hyppäsi uuniin, neljäs kyökkihin riensi, viides pujahti arkun taakse, kuudes taas peso-astian alle, ja seitsemäs meni seinäkellon-kaappiin. Mutta susi löysi net kaikki eikä siinä pitkiä puheita pitänyt, vaan yhden toisensa perästä se net kiersi kitahansa; ainoastaan nuorinta se ei löytänyt. Himonsa tyydytettyään peto sitten juosta jolkutteli tiehensä, laski makuulle puun suojaan vihannalle niitulle ja nukkui sinne.

Eihän aikaakaan, jo palasi vanha vuohi metsästä kotia. Mutta voi! sielläpä vasta oikea hävityksen-kauhistus! Huoneen ovi oli selki selällänsä auki, pöydät, tuolit ja penkit makasivat mullin mallin kumossa, peso-astia oli palasiksi särjettynä ja peitto sekä tyynyt sängystä laattialle laahattuna. Hän haeskeli lapsiansa, mutta eipä löytänyt niitä mistään, hän noita nimeltä huusi jokaista, mutta ei kukaan vastannut. Viimein, kun hän nuorimman nimeä mainitsi, vieno ääni vastasi: "minä täällä kellon-kaapissa istun piilossa." Vuohi sitten sieltä päästi poikasensa, ja tämä nyt kertoeli, mitenkä susi kumminkin oli sisälle päässyt sekä syönyt muut kaikki. -- Ymmärtäähän sen, kuinka katkeran katkerasti äiti silloin itki lastensa kovaa kohtaloa.

Viimein vuohi suru-mielin läksi ulos ja nuorin kilo juoksi perästä. Niitulle tultuansa näkivät siellä suden, joka makasi puun juurella, kuorsaten niin kovasti, että oksat oikein tärisivät. Vuohi sitä joka taholta katselemaan ja näkipä nyt, että jotakin sen täpö täysinäisessä vatsassa liikkua räpisteli. "Voi," ajatteli hän, "entä jos lapsi raukkani, jotka tuo ilkiö illalliseksi ahmasi kitahansa, vielä olisivat hengissä!" Kilon nyt täytyi juosta kotia, noutamaan sakseja, neulaa ja lankaa. Sitten vuohi pedolta leikkasi mahan-aluksen halki, ja tuskin tuo siihen oli pikku rei'än saanut, jopa jo rei'ästä kilonen pisti päänsä, ja kun hän vielä leikkasi leikkaamistansa, hyppäsi yksi toisensa perästä kaikki kuusi ulos vatsasta aivan terveinä, sillä peto oli net ihan eheinä hotkia nielaissut karvoineen päivineen. Nythän vasta iloa syntyi! Kilot rakasta äitiänsä hyväilivät ja hypätä poukkuroitsivat, kuten räätäli häissään. Mutta vanha vuohi lausui: "menkää nyt hakemaan kiviä, niillä täyttääksemme tuon hirviön vatsaa, koska se vielä yhä vetää untansa." Kaikki seitsemän kiloa tuosta kiiruimman kautta kiviä noutamaan, ja pedon vatsahan niitä pistettiin, mitä vain mahtumaan saatiin. Vuohi sitten hätä hätää neuloi ihon eheäksi, eikä susi tästä mitään tietänyt, se ei edes liikahtanutkaan.

Tarpeekseen nukuttuansa heräsi viimein susi sekä nousi makuultansa, ja koska sitä vaivasi kova jano, päätti se pyrkiä lähtehelle juomaan. Mutta kun se liikkelle läksi, rupesi kivet, sattuen toisihinsa, kolisemaan vatsassa. Se silloin huudahti:

"mik'on se, mi kierii ja vierii
mun vatsassan'?
kuus' vohlaa ma luulin siell' olevan varmaan,
vaan siellähän onkin kiviä aivan;"

ja kun se sitten lähteelle ennätettyään kumartui vettä kohden, juodaksensa, painoi kivet niin pahasti ruumista sinne päin, että susi lähtehesen syöksyi ja surma sen siinä saavutti. Tämän nähtyänsä nuot seitsemän kiloa tuonne juoksi huutaen ääneensä: "susi on kuollut, susi on kuollut!" ja ilon-innoissaan net äitinensä tanssivat lähteen ympärillä.




Comparar duas línguas:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.