SUOMI

Viisasta väkeä

ESPAÑOL

Gente lista


Eräänä päivänä otti muuan talonpoika nurkasta koivukeppinsä ja sanoi vaimollehen: "kuules Kaisaseni! minä nyt vieraihin lähden ja palaan kotia vasta kolmen päivän päästä. Jos karja-kauppias sillä välin tänne poikkee ja tahtoo ostaa meidän lehmämme, sopii sinun net myydä pois, mutta älä millään muotoa niitä jätä vähemmästä, kuin kahdestasadasta markasta; muista se vain!" - "Mene sinä toki huoleti," vastasi vaimo, "kyllähän minä tuon asian toimitan." - "No niin, akkaseni!" sanoi mies, "sinä pienenä kakarana kerran päistikkaa kopsahdit laattiahan, ja siitä sinun on pääs vähän viirossa vielä tänäkin hetkenä. Mutta sen mä sinulle vakuutan että, jos sinä jonkun hullutuksen teet, minä selkä-nahkaa aivan siniseksi sivallan, maalia ollenkaan käyttämätä, paljaalla tällä sauvalla, joka nyt on kädessäni, ja tuleepa tuo maalaus kumminkin koko vuosikauden pysymään haihtumata; usko pois se!" Tämän sanottuansa mies matkoihinsa meni.

Seuraavana aamuna tuli karja-kauppias, eikä vaimon tarvinnut hänen kanssaan pitkiä puheita pitää, sillä tämä lehmiä katseltuansa ja kuultuaan hinnan sanoi kohta: "sen minä halusta maksan, sillä, näin ystäväin kesken sanoen, tuon net kyllä kannattavat. Minä kohta vien elukat mukahani." Kauppias nyt irroitti lehmät kytkyestä ja ajoi net navetasta ulos. Kun hän sitten pihan veräjästä oli lähtemäisillänsä, vaimo häntä takin-hiasta kaappasi ja virkkoi: "teidän ensin täytyy minulle antaa kaksisataa markkaa, muutoin en minä suinkaan teitä laske pihasta pois." - "Oikein niin!" vastasi mies, "minulta vain on raha-kukkaroni kotia unohtunut. Mutta olkaa aivan huoleti, minä teille täyden vakuuden heitän, kunnes maksamaan tulen; kaksi lehmää otan mukaani, mutta kolmannen jätän tänne teidän haltuunne, joten saatte kelpo takauksen." Vaimosta tämä aivan hyvältä näytti, hän miehen laski lehminensä menemään ja ajatteli itseksensä: "nyt maar Hannu vasta mieliinsä tulee nähdessään, miten minä olen viisahasti menetellyt." Kolmantena päivänä talonpoika tuli kotia, niin-kuin oli luvannutkin, ja kysyi kohta, oliko vaimo myynyt lehmät. "Olen kuin olenkin, rakas Hannuseni," vastasi tämä, "ja kahdestasadasta markasta, kuten määräsit. Tuskimpa tuon arvoisia olivatkaan, mutta mies net otti ihan tinkimätä." - "Missä on rahat?" kysäsi talonpoika. "Net eivät vielä ole minulla," vastasi vaimo, "sillä kauppias oli raha-kukkaronsa unohtanut kotia, mutta lupasipa hän piankin tulla maksamaan ja heitti minulle oikein oivan pantin." - "Noh minkähän merkillisen?" - "Yhden noista kolmesta lehmästä; sitä ei hän saa ennen, kuin on toisista hinta suoritettu. Minä oikein viisaan työn tein: pidimpä täällä pienimmän, joka vähimmällä ruo'alla toimeen tulee." Nytpä talonpoika kovasti vihastui ja nosti sauvansa korkealle, aikoen ruveta tuohon uhattuun maalaamis-työhön. Yhtäkkiä hän kuitenkin sauvan laski laattiaa vasten ja sanoi: "sinä tyhmin houkkio olet, mitä koko maan päällä löytyy, mutta minun tulee sinua sääli. Tahdon sentähden mennä maantielle kolmeksi päivää odottamaan, tapaisinko ketään sinua tyhmempää. Jos tuo minulta onnistuu, pääset selkä-saunasta, mutta jollen tuommoista tapaa sinä täysin määrin olet perivä ansaitun palkkasi."

Talonpoika sitten meni valta-maantielle, istahti tien viereen kivelle ja odotti, mitä oli tuleva. Silloin häntä läheni häkki-rattahat ja niissä seisoa törötti akka, vaikka hänen kylläkin olisi sopinut istua, rattailla kun oli olki-lyhde, taikka kävellä härkänsä vieressä, sitä taluttamassa. Talonpoika ajatteli: "tuo varmaankin on yksi sitä lajia, jommoisia minä haen," hypähti ylös istualtaan ja juoksi rattahien etehen sinne tänne, ikään-kuin järjen viassa oleva. "Mitä te siinä puuhaatte, kummiveljeni?" kysyi akka, "minä en teitä tunne; mistähän te tulette?" - "Mitenkä te minua tuntisittekaan, minä alas taivaasta olen pudota kopsahtanut," vastasi mies, "enkä tiedä, kuinka sinne taas pääsisin; ehkä te tulisitte minua kyyditsemään?" - "Eihän sovi," pani akka, vastaukseksi, "minä en tietä osaa. Mutta koska te taivaasta tulette, te ken-tiesi tiedätte kertoa, miten jaksaa ukko vainajani, joka jo kolme vuotta on siellä ollut; varmaankin olette hänen nähneet." - "Olen maar minä tuon tavannut, mutta eipä kaikkien ihmisten sovi käydä hyvin. Hän lampurina ompi ja nuot lammas kullat hänelle paljon hääräämistä tuottavat; ne vuorille karkaavat ja eksyvät erä-maahan, ja hänen täytyy noitten perästä juoksennella sekä hakea net taas kokohon. Repaleissa hän myös käypi, ja vaate-rääsyt ehkä piankin peräti putoavat hänen yltänsä. Eikä räätäliä siellä ole yhtään, sillä eipä Pyhä Pietari tuonne laske ketään semmoista, kuten jo sadustakin tietänette." - "Kuka maar tuon olisi aavistanutkaan!" huudahti akka, "minä riennän teille tuomaan hänen juhla-takkiansa, se siellä kotona riippuu kaapissa ja ompi vielä aivan uhallinen pidettäväksi. Tehkää se hyvä työ, että mennessänne viette takin hänelle." - "Eipä tuo käy laatuhun," vakuutti talonpoika, "taivahasen ei saa viedä vaattehia, net ovella otetaan tuojalta pois." - "Tietkääs!" sanoi siihen akka, "minä juuri olen kauniit nisuni myynyt ja niistä saanut kelpo rahasumman, tämän minä ukolleni lähetän. Jos te kukkaron pistätte hänen taskuunsa, ei sitä kukaan huomaa." - "Jollei tuo muuten luonnistu," vastasi talonpoika, "kyllähän minäkin sen toimitan teidän mieliksenne." - "Jääkää siis tänne istumaan vähäksi aikaa," pyysi muija, "minä kotia lähden kukkaroani noutamaan; ihan kohta minä luoksenne palaan, empä mene olki-lyhteelle istumaan, vaan seison rattaillani, jotta juhta parka huokeammalla pääsisi." Hän sitten härkäänsä tokutti astumaan, ja talonpoika ajatteli: "tuossapa hyvä pöhkö-pään alku! Jos muori todellakin rahat tuopi, sopii minun vaimoni kiittää onneansa, sillä pääseepä hän selkä-saunaa saamasta." Eikä aikaakaan, johan akka tuli juosten ja toi rahansa, pisti itse net miehen taskuhun, lausuipa vielä hänelle tuhansia kiitoksia hänen avuliaisuudestansa sekä läksi sitten tiehensä.

Kotia taas tultuaan mummo tapasi poikansa, joka oli pellolta palannut. Tälle hän kertoi, mitä ihmeellisiä asioita oli nähnyt ja kuullut, sekä lisäsi vielä: "olen maar siitä oikein iloissani, että näin luonnikkaasti sain ukko paralleni hiukan lähetetyksi; kuka maar olisi aavistanutkaan, että hän taivaissa mitään tietäisi puuttehesta." Poika kummastuksesta oikein ällistyi ja sanoi: "äiti kultaseni! eipä joka päivä tänne alas tule taivaan-asujamia, minä kohta lähden hakemaan, vieläkö tämän miehen löytäisin; häneltä saan kuulla, miltä taivaissa näyttää ja mitenkä siellä työt tehdään." Sitten hän hevosen satuloitsi ja ratsasti kiiruimman kautta pois kotoa sekä tapasikin tuon talonpojan, joka istui kukkaro kädessä, paju- pensaan juurella, rahojansa lukemassa. "Oletteko," huusi hänelle poika, "sen miehen nähneet, joka taivaista on tullut?" - "Olen," vastasi talonpoika, "hän on taas lähtenyt paluumatkalle ja kiivennyt ylös tuonne vuorelle, josta väli käypi vähän lyhyemmäksi. Ehkä hänen kuitenkin vielä saavutatte, jos ratsastatte aika vauhtia." - "Voi sentään!" sanoi poika, "minä koko päivän olen raskaassa työssä hääriellyt, ja tämä ratsastaminen minun on pannut aivan uuvuksihin; te tuon miehen tunnette, olkaa siis hyvä, istukaa minun hevoseni selkään ja kehoittakaatte häntä tänne tulemaan." - "Ahaa!" ajatteli talonpoika, "ompa tuossakin yksi, jonka pää parka on ajatusta vallan vailla." - "Miksi maar olisin teidän mieltänne noudattamata," sanoi hän, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti menojansa aika kierua. Poika jäi sinne istumaan, kunnes tuli yö, mutta eipä talonpoikaa kuulunut. "Varmaankin," arveli hän itseksensä, "on miehen ollut niin kova kiiru taivaihin takaisin, ett'ei hän enään ole joutunut tänne palaamaan, ja talonpoika arvattavasti on hänelle hevosen heittänyt isälleni vietäväksi." Hän siis läksi kotia ja kertoi äidillensä, mitenkä oli käynyt, ja että hän oli isällensä lähettänyt hevosen, jott'ei muka ukon aina tarvitsisi jalka-patikkaa tallustella. "Sinä oikein kelpo työn teit," vastasi äiti, "sinulla vielä on notkeat sääret ja joudathan kyllä nuoremmakses liikkua jalkaisin."

Päästyänsä kotia talonpoika hevosen pani navettaan pantiksi jätetyn lehmän rinnalle, meni sitten vaimonsa luoksi ja sanoi: "noh Kaisa! sepä sinun onnea, että tapasin kaksi, jotka ovat sinua vielä tyhmempiä; tämän kerran sinulta löylytys jääpi saamata, mutta minä sen säästän toistaiseksi." Sitten hän viritti piippunsa, istui noja-tuoliin ja sanoi: "tämä vasta oli hyvä kauppa, kahden laihan lehmän verosta minulla nyt on lihava hevonen ja vieläpä rahaa aika kukkarollinen. Jos tyhmyys aina näin paljon tuottaisi, minä sitä halustakin pitäisin suuressa kunniassa." Noin tuo talonpoika ajatteli, mutta sinä yksinkertaisista varmaankin pidät enemmän.
Un buen día sacó un campesino del rincón su vara de ojaranzo y dijo a su mujer:
- Lina, me marcho de viaje y no regresaré antes de tres días. Si, entretanto, viene el ganadero y quiere comprar nuestras tres vacas, se las puedes vender por doscientos ducados. Ni uno menos, ¿entiendes?
- Márchate en el nombre de Dios - respondióle su esposa -; lo haré como dices.
- Mira - advirtióle el hombre - que desde niña eres dura de meollo y siempre lo serás. Pero atiende bien a lo que te digo. No hagas tonterías, o te pondré la espalda morada y no con pintura, sino con este palo que tengo en la mano, y que te costará un año volver a tu color natural, te lo garantizo.
Y, con ello, el hombre se puso en camino.
A la mañana siguiente se presentó el tratante, y la mujer no tuvo necesidad de gastar muchas palabras. Cuando el mercader hubo examinado el ganado y supo el precio, dijo:
- Estoy dispuesto a pagarlo; estos animalitos lo valen. Me los llevo.
Y, soltándolos de la cadena, los sacó del establo. Pero cuando se dirigía con ellos a la puerta de la granja, la mujer, cogiéndole de la manga, le dijo:
- Antes tenéis que entregarme los doscientos ducados; de lo contrario no os los llevaréis.
- Tenéis razón - respondió el ganadero -. Me olvidé de coger el bolso. Pero no os preocupéis, que os daré una buena garantía de pago. Me llevaré dos vacas y os dejaré la tercera en prenda; no está mal la fianza.
Así lo creyó la mujer, y dejó que el tratante se marchase con las dos reses, pensando: "¡Qué contento va a ponerse Juan cuando sepa lo lista que he sido!."
A los tres días regresó el campesino, tal como había anunciado, y su primera pregunta fue si estaban vendidas las vacas.
- Sí, marido mío - respondió la mujer -, y por doscientos ducados, como me dijiste. Apenas los valían, pero el hombre se las quedó sin regatear.
- ¿Dónde está el dinero?
- No lo tengo todavía, pues el tratante se había olvidado el bolso; pero no tardará en traerlo; me ha dejado una buena fianza.
- ¿Qué fianza?
- Una de las tres vacas; no se la llevará hasta que haya pagado las otras. No dirás que no he sido lista; fíjate: me he quedado con la más pequeña, que es la que menos come.
El hombre montó en cólera y, levantando el palo, se dispuso a propinarle la paliza prometida. Pero de pronto, bajándolo, dijo:
- Eres la criatura más necia que Dios echó jamás sobre la Tierra; pero me das lástima. Saldré al camino y esperaré tres días a ver si encuentro a alguien que sea aún más tonto que tú. Sí lo encuentro, te ahorrarás los palos; pero si no, prepárate a recibir la paga que te prometí, pues no pienso dejar nada por saldar.
Salió al camino y se puso a esperar los acontecimientos, sentado en una piedra. En esto vio acercarse una carreta, guiada por una mujer, que iba de pie en el centro, en vez de ir sentada en el montón de paja puesto al lado, o de andar a pie conduciendo los bueyes. Pensó el hombre: "De seguro que esa mujer es una de las personas que ando buscando." Se levantó, pues, y se puso a correr de un lado a otro delante de la carreta, como si no estuviera en sus cabales.
- ¿Qué os pasa, compadre? - preguntó la mujer -. ¿De dónde venís, que no os conozco?
- He caído del cielo - respondió el hombre - y no sé cómo volver allí. ¿No podríais llevarme?
- No - contestó la mujer -, no sé el camino. Pero si venís del cielo, seguramente podréis decirme qué tal lo pasa mi marido, que murió hace tres años. Sin duda lo habréis visto.
- Cierto que lo he visto; pero no todo el mundo lo pasa bien allí. Vuestro marido guarda ovejas, y las benditas reses le dan mucha fatiga, pues trepan a las montañas y se extravían por el bosque, y él no para de correr tras ellas para reunirlas. Además, va muy roto; las ropas se le caen a pedazos. Allí no hay sastres; San Pedro no deja entrar a ninguno; ya debéis saberlo por los cuentos.
- ¡Quién lo hubiera pensado! - exclamó la mujer -. ¿Sabéis qué? Iré a buscar su traje de los domingos, que aún está colgado en el armario, y que él podrá llevar allí con mucha honra. Me vais a hacer el favor de llevárselo.
- ¡Ni pensarlo! - replicó el campesino -; en el cielo nadie lleva traje; se lo quitan a uno al pasar la puerta.
- ¡Oídme! - dijo la mujer -. Ayer vendí el trigo, y por una bonita suma; se la enviaré. Si os metéis el dinero en el bolsillo, nadie lo notará.
- Si no hay otro remedio - respondió el labrador -, estoy dispuesto a haceros este favor.
- Pues aguardadme aquí - dijo ella -; vuelvo a casa por la bolsa y no tardaré en volver. Voy de pie en la carreta, en lugar de sentarme sobre la paja, para que los bueyes no tengan que llevar tanto peso.
Y puso en marcha a los animales, mientras el campesino pensaba: "Esta mujer es tonta de capirote; si de verdad me trae el dinero, la mía podrá considerarse afortunada, pues se habrá ahorrado los palos." Al cabo de poco rato volvió la campesina corriendo con el dinero, y lo metió ella misma en el bolso del hombre. Al despedirse, diole las gracias mil y mil veces por su complacencia.
Cuando la mujer llegó nuevamente a su casa, su hijo acababa de regresar del campo. Contóle las extrañas cosas que había oído, y añadió:
- Me alegro mucho de haber encontrado esta oportunidad de poder enviar algo a mi pobre marido. ¿Quién habría pensado jamás que en el cielo pudiese faltarle algo?
El hijo se quedó profundamente admirado.
- Madre - dijo -, eso de que uno baje del cielo no ocurre todos los días. Salgo a buscar a ese hombre; me gustaría saber cómo andan de trabajo por allí.
Y ensilló el caballo y partió a buen trote. Encontró al campesino bajo un árbol cuando se disponía a contar el dinero de la bolsa.
- ¿No habéis visto a un hombre que venía del cielo? - preguntóle el mozo.
- Sí - respondió el labrador -, pero se ha vuelto ya, tomando un atajo que pasa por aquella montaña. Al galope, todavía podréis alcanzarlo.
- ¡Ay! - exclamó el mozo -. Estoy rendido de trabajar todo el día, y el venir hasta aquí ha acabado con mis fuerzas. Vos, que conocéis al hombre, ¿queréis montar en mi caballo, ir en su busca y persuadirlo de que vuelva aquí?
"¡Ajá! - pensó el campesino - ¡he aquí otro que tiene flojos los tornillos!." Y, dirigiéndose al mozo, le dijo:
- ¡Pues no faltaba más!
Montó en el animal y emprendió un trote ligero. El muchacho se quedó aguardándolo hasta la noche, pero el campesino no volvió. "Seguramente - pensó el joven -, el hombre del cielo llevaría mucha prisa y no quiso volver, y el campesino le habrá dado el caballo para que lo entregue a mi padre." Y regresó a su casa y contó a su madre lo ocurrido: que había enviado el caballo a su padre para que no tuviese que correr a pie de un lado para otro.
- Has hecho muy bien - respondióle la madre -. Tú aún tienes buenas piernas y puedes andar a pie.
Cuando el campesino estuvo en su casa, puso el caballo en la cuadra junto a la tercera vaca. subió adonde estaba su mujer, y le dijo:
- Lina, has tenido suerte, pues he dado con dos que son aún más bobos que tú. Por esta vez te ahorrarás la paliza; pero te la guardo para la próxima ocasión.
Y, encendiendo la pipa y arrellanándose en el sillón, prosiguió -: Ha sido un buen negocio; por dos vacas flacas he obtenido un buen caballo y un buen bolso de dinero. Si la tontería fuese siempre tan productiva, habría que tenerla en alta estima.
Tal fue el pensamiento del campesino. Pero estoy seguro de que tú prefieres a los listos.




Vertailla kahta kieltä:













Donations are welcomed & appreciated.


Thank you for your support.