All-kinds-of-fur (Allerleirauh)



There was once on a time a King who had a wife with golden hair, and she was so beautiful that her equal was not to be found on earth. It came to pass that she lay ill, and as she felt that she must soon die, she called the King and said, "If thou wishest to marry again after my death, take no one who is not quite as beautiful as I am, and who has not just such golden hair as I have: this thou must promise me." And after the King had promised her this she closed her eyes and died.
For a long time the King could not be comforted, and had no thought of taking another wife. At length his councillors said, "There is no help for it, the King must marry again, that we may have a Queen." And now messengers were sent about far and wide, to seek a bride who equalled the late Queen in beauty. In the whole world, however, none was to be found, and even if one had been found, still there would have been no one who had such golden hair. So the messengers came home as they went.

Now the King had a daughter, who was just as beautiful as her dead mother, and had the same golden hair. When she was grown up the King looked at her one day, and saw that in every respect she was like his late wife, and suddenly felt a violent love for her. Then he spake to his councillors, "I will marry my daughter, for she is the counterpart of my late wife, otherwise I can find no bride who resembles her." When the councillors heard that, they were shocked, and said, "God has forbidden a father to marry his daughter, no good can come from such a crime, and the kingdom will be involved in the ruin."

The daughter was still more shocked when she became aware of her father's resolution, but hoped to turn him from his design. Then she said to him, "Before I fulfil your wish, I must have three dresses, one as golden as the sun, one as silvery as the moon, and one as bright as the stars; besides this, I wish for a mantle of a thousand different kinds of fur and hair joined together, and one of every kind of animal in your kingdom must give a piece of his skin for it." But she thought, "To get that will be quite impossible, and thus I shall divert my father from his wicked intentions." The King, however, did not give it up, and the cleverest maidens in his kingdom had to weave the three dresses, one as golden as the sun, one as silvery as the moon, and one as bright as the stars, and his huntsmen had to catch one of every kind of animal in the whole of his kingdom, and take from it a piece of its skin, and out of these was made a mantle of a thousand different kinds of fur. At length, when all was ready, the King caused the mantle to be brought, spread it out before her, and said, "The wedding shall be to-morrow."

When, therefore, the King's daughter saw that there was no longer any hope of turning her father's heart, she resolved to run away from him. In the night whilst every one was asleep, she got up, and took three different things from her treasures, a golden ring, a golden spinning-wheel, and a golden reel. The three dresses of the sun, moon, and stars she put into a nutshell, put on her mantle of all kinds of fur, and blackened her face and hands with soot. Then she commended herself to God, and went away, and walked the whole night until she reached a great forest. And as she was tired, she got into a hollow tree, and fell asleep.

The sun rose, and she slept on, and she was still sleeping when it was full day. Then it so happened that the King to whom this forest belonged, was hunting in it. When his dogs came to the tree, they sniffed, and ran barking round about it. The King said to the huntsmen, "Just see what kind of wild beast has hidden itself in there." The huntsmen obeyed his order, and when they came back they said, "A wondrous beast is lying in the hollow tree; we have never before seen one like it. Its skin is fur of a thousand different kinds, but it is lying asleep." Said the King, "See if you can catch it alive, and then fasten it to the carriage, and we will take it with us." When the huntsmen laid hold of the maiden, she awoke full of terror, and cried to them, "I am a poor child, deserted by father and mother; have pity on me, and take me with you." Then said they, "Allerleirauh, thou wilt be useful in the kitchen, come with us, and thou canst sweep up the ashes." So they put her in the carriage, and took her home to the royal palace. There they pointed out to her a closet under the stairs, where no daylight entered, and said, "Hairy animal, there canst thou live and sleep." Then she was sent into the kitchen, and there she carried wood and water, swept the hearth, plucked the fowls, picked the vegetables, raked the ashes, and did all the dirty work.

Allerleirauh lived there for a long time in great wretchedness. Alas, fair princess, what is to become of thee now! It happened, however, that one day a feast was held in the palace, and she said to the cook, "May I go up-stairs for a while, and look on? I will place myself outside the door." The cook answered, "Yes, go, but you must be back here in half-an-hour to sweep the hearth." Then she took her oil-lamp, went into her den, put off her fur-dress, and washed the soot off her face and hands, so that her full beauty once more came to light. And she opened the nut, and took out her dress which shone like the sun, and when she had done that she went up to the festival, and every one made way for her, for no one knew her, and thought no otherwise than that she was a king's daughter. The King came to meet her, gave his hand to her, and danced with her, and thought in his heart, "My eyes have never yet seen any one so beautiful!" When the dance was over she curtsied, and when the King looked round again she had vanished, and none knew whither. The guards who stood outside the palace were called and questioned, but no one had seen her.

She had, however, run into her little den, had quickly taken off her dress, made her face and hands black again, put on the fur-mantle, and again was Allerleirauh. And now when she went into the kitchen, and was about to get to her work and sweep up the ashes, the cook said, "Leave that alone till morning, and make me the soup for the King; I, too, will go upstairs awhile, and take a look; but let no hairs fall in, or in future thou shalt have nothing to eat." So the cook went away, and Allerleirauh made the soup for the king, and made bread soup and the best she could, and when it was ready she fetched her golden ring from her little den, and put it in the bowl in which the soup was served. When the dancing was over, the King had his soup brought and ate it, and he liked it so much that it seemed to him he had never tasted better. But when he came to the bottom of the bowl, he saw a golden ring lying, and could not conceive how it could have got there. Then he ordered the cook to appear before him. The cook was terrified when he heard the order, and said to Allerleirauh, "Thou hast certainly let a hair fall into the soup, and if thou hast, thou shalt be beaten for it." When he came before the King the latter asked who had made the soup? The cook replied, "I made it." But the King said, "That is not true, for it was much better than usual, and cooked differently." He answered, "I must acknowledge that I did not make it, it was made by the rough animal." The King said, "Go and bid it come up here."

When Allerleirauh came, the King said, "Who art thou?" - "I am a poor girl who no longer has any father or mother." He asked further, "Of what use art thou in my palace?" She answered, "I am good for nothing but to have boots thrown at my head." He continued, "Where didst thou get the ring which was in the soup?" She answered, "I know nothing about the ring." So the King could learn nothing, and had to send her away again.

After a while, there was another festival, and then, as before, Allerleirauh begged the cook for leave to go and look on. He answered, "Yes, but come back again in half-an-hour, and make the King the bread soup which he so much likes." Then she ran into her den, washed herself quickly, and took out of the nut the dress which was as silvery as the moon, and put it on. Then she went up and was like a princess, and the King stepped forward to meet her, and rejoiced to see her once more, and as the dance was just beginning they danced it together. But when it was ended, she again disappeared so quickly that the King could not observe where she went. She, however, sprang into her den, and once more made herself a hairy animal, and went into the kitchen to prepare the bread soup. When the cook had gone up-stairs, she fetched the little golden spinning-wheel, and put it in the bowl so that the soup covered it. Then it was taken to the King, who ate it, and liked it as much as before, and had the cook brought, who this time likewise was forced to confess that Allerleirauh had prepared the soup. Allerleirauh again came before the King, but she answered that she was good for nothing else but to have boots thrown at her head, and that she knew nothing at all about the little golden spinning-wheel.

When, for the third time, the King held a festival, all happened just as it had done before. The cook said, "Faith rough-skin, thou art a witch, and always puttest something in the soup which makes it so good that the King likes it better than that which I cook," but as she begged so hard, he let her go up at the appointed time. And now she put on the dress which shone like the stars, and thus entered the hall. Again the King danced with the beautiful maiden, and thought that she never yet had been so beautiful. And whilst she was dancing, he contrived, without her noticing it, to slip a golden ring on her finger, and he had given orders that the dance should last a very long time. When it was ended, he wanted to hold her fast by her hands, but she tore herself loose, and sprang away so quickly through the crowd that she vanished from his sight. She ran as fast as she could into her den beneath the stairs, but as she had been too long, and had stayed more than half-an-hour she could not take off her pretty dress, but only threw over it her fur-mantle, and in her haste she did not make herself quite black, but one finger remained white. Then Allerleirauh ran into the kitchen, and cooked the bread soup for the King, and as the cook was away, put her golden reel into it. When the King found the reel at the bottom of it, he caused Allerleirauh to be summoned, and then he espied the white finger, and saw the ring which he had put on it during the dance. Then he grasped her by the hand, and held her fast, and when she wanted to release herself and run away, her mantle of fur opened a little, and the star-dress shone forth. The King clutched the mantle and tore it off. Then her golden hair shone forth, and she stood there in full splendour, and could no longer hide herself. And when she had washed the soot and ashes from her face, she was more beautiful than anyone who had ever been seen on earth. But the King said, "Thou art my dear bride, and we will never more part from each other." Thereupon the marriage was solemnized, and they lived happily until their death.
Elelipä muinoin kuningas, jolla oli puoliso kulta-kutrinen sekä niin ihana, ett'ei mailman maissa missään hänen vertaistansa. Tapahtuihan sitten, että tämä kovasti sairastui, ja kun tunsi kohta kuolevansa, hän kuninkahan kutsutti vuoteensa ääreen sekä lausui: "jos minun kuoltuani toisen tahdot puolisokses, älä ota semmoista ketään, joka ei ole yhtä kaunis ja kulta-kiharainen, kuin minä; lupaa se minulle." Ja kun kuningas oli hänelle tämän luvannut, hän silmänsä ummisti kuoleman uneen.

Kau'an aikaa kuningas suruissansa vain muisteli vainajata eikä ollenkaan aikonut itselleen hakea toista puolisoa. Viimein hänen neuvon-antajansa sanoivat: "ei tämä tämmöinen enään käy laatuhun, kuninkaan pitää mennä naimisiin, jotta me kuninkaannan taas saisimme." Nyt lähettiläitä lähetettiin maita mantereita kiertelemään ja hakemaan morsianta mointa, joka ihan yhtä ihana olisi, kuin tuo kuningatar vainaja. Mutta eihän koko mailmassa ollut semmoista löydettävissä, eipä kumminkaan ketään, jolla oli yhtä kaunihit kelta-kiharat. Tyhjin toimin lähettiläät sentähden kotia palasivat matkoiltansa.

Olipa kuitenkin kuninkaalla tytär, jonka ihanuus täsmälleen veti vertoja kuningatar-vainajan ihanuudelle ja jonka hiukset myöskin olivat samallaiset kullan-karvaiset. Tytön tultua täysi-kasvuiseksi isä, kun kerta hänehen katsahti, huomasikin hänen olevan ihan äitinsä näköisen, ja nytpä yht'äkkiä tulinen rakkaus kuninkahan kietoi pauloihinsa. Hän neuvon-antajillensa sanoi: "minä tyttäreni tahdon naida, sillä hän puoliso-vainajani varsinainen kuva ompi, eikä muualla missään ole löydettävissäni morsianta niin ihan entisen vaimoni muotoista." Tämän kuultuansa neuvon-antajat pahasti pelästyivät sekä vastasivat varoittaen: "Jumala jyrkästi on kieltänyt isää naimasta tytärtään; synnistä ei ikinä mitään hyvää synny, ja kova kosto on kerran vielä valtakuntaakin kohtaava." Eikä tyttökään, isänsä päätöksen kuultuaan, vähemmin pelästynyt, mutta toivoipa kuitenkin saavansa hänet tuosta aikomuksesta luovutetuksi. Hän sentähden sanoi kuninkaalle: "ennen-kuin teidän toivonne toteutan, pitää minun saaman kolme hametta, joista yksi olkoon kullan-kiiltävä, kuin aurinko, toinen kuten kuu, hopeanhohtava ja kolmas kirkkaasti kimalteleva, kuten tähdet; vielä sitten tahdon viitan, tuhannesta turkis-lajista valmistetun, ja jokaisen teidän valtakuntanne piirissä olevan otuksen nahasta on siihen pieni tilka pantava." Mutta itseksensä hän ajatteli: "tuommoistahan on ihan mahdoton hankkia ja minä sillä välin kyllä saan isäni luopumaan kamalasta aikeestansa." Vaan eipä kuitenkaan kuningas päätöstään peräyttänyt; hänen valtakuntansa kätevinten kankurien täytyi nuot kolme hametta kutoa, yhden kullan-kiiltävän, kuin aurinko, toisen, kuten kuu, hopean-hohtavan, kolmannen kirkkaasti kimaltelevan, kuten tähdet; ja hänen metsästäjänsä täytyi pyytää kaikki otukset, mitä oli koko valtakunnassa, sekä ottaa niitten nahasta pikku tilkanen, ja noista sitten neulottiin tuhannesta turkis-lajista tehty viitta. Kun viimein kaikki oli valmihina, kuningas käski tuoda linnahan viitan ja levitti sen sitten tyttärensä nähtäväksi, sanoen: "huomena häät vietetään."

Koska nyt kuninkaan tytär huomasi, ett'ei enään ollut toivomistakaan, että isä muuttaisi mielensä, päätti hän paeta kotoansa. Yöllä, kun unen helmoissa kaikki makasivat, hän vuoteeltansa nousi sekä otti kalliitten kalujensa joukosta kolme: kulta-sormuksen, pienen kultaisen kehruu-pyörän ja pikku kulta-vyhtimen; nuot kolme vaatteustansa, joista yksi loisti, kuin aurinko, toinen, kuten kuu, kumotti, ja kolmas kimalteli, kuin tähdet, hän pisti pähkinän-kuoreen, puki ylleen tuon kaikkinaisista turkiksista valmistetun viittansa sekä pani noella kasvonsa ja kätensä mustaksi. Sitten tyttö onnensa uskoi Jumalan haltuhun, läksi pois kotoa ja käydä astuskeli koko yön pitkän, kunnes isohon metsään viimein pääsi. Ja koska neito parka kovin väsyksissänsä oli, hän ontelon puun huomattuansa tuonne onttohon pujahti istumaan sekä nukkui sinne.

Tekipä päivä nousemista, mutta unen helmoissa vielä makasi tyttönen, ja hän nukkumistansa yhä nukkui, vaikka jo oli aurinko korkealle ehtinyt. Silloin tapahtui, että kuningas, jonka valtakuntahan kuului tämä metsä, kävi siinä metsästämässä. Kun nyt hänen koiransa tuon puun viereen sattuivat tulemahan, net nuuskimaan rupesivat ja juoksivat sen ympärillä haukkuen. Sanoi silloin kuningas metsästäjillensä: "rientäkää katsomaan, mikä otus tuonne on juossut piilohon." Metsästäjät hänen käskyänsä noudattaen menivätkin ja kertoivat palattuansa: "tuolla puun ludossa makaa kummallinen eläin, jota emme tunne ja jommoista emme ikinä ennen ole nähneetkään; sen on turkki tuhatta lajia karvaa; mutta se siinä nukkua lojottelee." Tähän vastasi kuningas: "koettakaa saada tuo elävältä pyydetyksi, köyttäkää se vankkureihin ja tuokaa linnaan." Metsästäjät sitten tyttöön tarttuivat ja tämä kovin säikähtäen heti heräsi sekä rupesi rukoilemaan: "minä lapsi kurja olen, jonka on turvattomaksi, oman onneni nojaan jättänyt sekä isä että äiti, armahtakaa minua ja ottakaa minut myötänne." Siihen miehet sanoivat: "tule vain, _Kirjokarva_, sinä kyökkihin mukava, sinnehän oikein oivallisesti sovit takan-nuohojaksi." Asettivatpa siis tytön istumaan vankkureihin ja läksivät kotia kuninkaan linnahan. Perille päästyään he, osoittaen pientä, portahien alla olevaa koppia, jonne ei päiväkään paistamaan päässyt, virkkoivat hänelle: "katsoppas, Karvakana, tuo sinulle on ihan omansa asunnoksi sekä makuu-kamariksi." Tyttö sitten kyökkiin lähetettiin, ja siellä hänen toimeksensa määrättiin työt pahimmat: puitten- ja veden-noutaminen, nuohoaminen ja valkean-kohentaminen; häntä pantiin silpimään, mitä oli lintuja silvittäviä, puhdistamaan kaaliksia sekä tekemään, mitä muuta osasi olla halpaa tehtävää.

Tämmöistä kurjaa elämää Kirjokarva siellä kau'an aikaa eleli. Voi sinuas ihanaa kuninkaan-tytärtä! kuinkahan sinun vielä käyneekään! Mutta tapahtuipa kerran, että linnassa pidot pidettiin, ja tyttö silloin sanoi kokille: "pääsisinkö minäkin hiukan tuonne katsomaan? lupaampa jäädä seisomaan oven ulko-puolelle." Tähän kokki vastasi: "noh mene vain, mutta puolen tunnin päästä pitää sinun taas oleman täällä tuhkaa kokoomassa." Nyt tyttö öljy-lamppunsa otti, meni koppiinsa, riisui turkit yltään sekä pesi noen pois käsistänsä ja kasvoistaan, joten hänen ihanuutensa näkyviin tuli, ikään-kuin toisinaan mustain pilvien välistä välkkyy auringon-sätehiä toinen toisensa perästä. Sitten hän pähkinän-kuoresta otti sen pukunsa, joka loisti, kuten aurinko. Ja tämän tehtyänsä hän tuonne pitoihin meni, ja kaikki hänen edestänsä väistyivät, sillä eipä kukaan häntä tuntenut, vaan arveltiimpa hänen olevan jonkun kuninkaan-tyttären. Mutta kuningas meni häntä vastaan, tarjosi hänelle kätensä ja tanssi hänen kanssansa sekä ajatteli itsekseen: "näin ihanaa neitoa eivät ole silmäni ennen nähnehet milloinkaan!" Tanssin loputtua tyttö kiitokseksi kumarsi, ja kun sitten kuningas vähän vilkasi taaksensa, jopa sillä välin neitonen katosi, eikä kukaan tietänyt, mihin hän oli joutunut. Mitä linnan edustalla oli vartioita, kaikki net sisälle kutsuttiin ja heiltä tarkoin tiedusteltiin, vaan eipä ollut yksikään tuota neitosta nähnyt.

Mutta tyttö oli koppiinsa rientänyt ja vilppaasti riisunut vaatteensa, noennut kasvonsa ja kätensä sekä pukenut turkit yllehen, ja jopa hän taas oli Kirjokarvana. Kun hän tuosta kyökkiin palattuansa aikoi ruveta työhönsä, takkaa tuhasta puhdistamaan, sanoi hänelle kokki: "jätä tuo huomiseksi ja keitä sinä tämä soppa kuninkaalle, minäkin vuorostani ai'on pikimmältäni mennä tuonne ylhäisten iloa katselemaan, mutta jos yhdenkin hius-karvan annat pudota liemeen, et tästä lähin enään saa ruo'an rahtuakaan." Sitten kokki kyökistä läksi ja Kirjokarva keittäjäksi rupesi sekä keitti, parastansa pannen, kuninkaalle leipä-vellin, ja tuon saatuansa valmiiksi hän kävi kopistaan kulta-sormustansa noutamassa sekä pisti sen sinne vatihin, johon oli keitoksen kaatanut. Kun sittemmin pidot päättyneet olivat, kannettiin velli kuninkaan syötäväksi, ja se hänestä niin hyvältä maistui, ett'ei hän mielestänsä milloinkaan ollut parempaa ruokaa nauttinut. Mutta kun astian pohja paistamaan rupesi, kuningas kultasormuksen huomasi eikä saanut käsitetyksi, miten tuommoinen oli tuonne joutunut. Hän sentähden käski, että kokki hänen luoksensa kutsuttaisiin. Tuo käskyn kuultuansa pahasti pelästyi ja sanoi Kirjokarvalle: "varmaankin olet hius-karvan pudottanut vellihin; mutta jos niin on laita, sinä huolimattomuudestas olet aika selkä-saunan saava." Kun hän sitten kuninkaan eteen astui, tämä kohta kysyi, kuka vellin oli keittänyt. "Minun se on keittämäni," tokasi kokki vastaukseksi. Mutta kuningas sanoi: "tuon varsin valehtelitkin, sillä se on nyt laitettu ihan toisella tavalla sekä monta vertaa paremmaksi, kuin milloinkaan ennen." Siihen kokki vastasi: "täytyypä minun tunnustaa, ett'en itse olekkaan sitä laittanut, vaan onhan se Karvakanan keittämä." Käski silloin kuningas: "mene tuomaan häntä tänne," sekä kysyi Kirjokarvan tultua: "kuka sinä olet?" - "Minähän köyhä lapsi raukka, jolla ei enään ole isää eikä äitiä." Sitten hän kysäsi: "miksi täällä linnassani oleskelet?" Tyttö vastasi: "minusta ei mihinkään ole, ansaitsisin vain, että kenki-rajalla minua korville kolhittaisiin." Viimein kuningas vielä kysyi: "mistäs olet saanut tuon sormuksen, jonka löysin velli-vadista?" Tähän vastasi Kirjokarva: "sormuksesta en tiedä mitään." Näistä vastauksista ei siis kuningas liioin viisastunut vaan hänen täytyi käskeä tyttö tiehensä.

Jonkun ajan päästä linnassa taas oli pidot, ja kuten edellisellä kertaa Kirjokarva nytkin kokilta pyysi päästäksensä tuota iloa ihmettelemään. "Noh mene vain," vastasi kokki, "mutta palaa tänne puolen tunnin päästä ja keitä kuninkaalle tuommoista leipä-velliä, jonka tiedät hänen mieli-ruo'aksensa." Tyttö silloin koppiinsa kiisi, pesi itsensä vilppahasti, otti pähkinän-kuoresta tuon hamehensa, joka, kuten kuu, hopealta hohti, sekä puki sen yllensä. Sitten hän kuninkaan-tyttärenä astui saliin; ja kuningas meni häntä vastaan, ollen aivan iloissansa siitä, että tuo kaunotar taas tuli hänen pitoihinsa, ja koska tanssi silloin oli ihan alkamaisillaan, hän neitosen otti kumppaniksensa. Tämä tanssin loputtua kuitenkin niin äkkiä katosi, ett'ei kuningas ensinkään huomannut, minne hän oli puikahtanut. Mutta tyttö koppiinsa riensi, muuttihe siellä taas Kirjokarvaksi ja palasi kyökkiin, leipä-velliä keittämään. Kun kokki oli tanssia katsomaan lähtenyt, kävi Kirjokarva kultaista kehruu-pyöräänsä noutamassa ja laski sen siihen astiaan, jonne kaasi keitoksen. Ruoka sitten kannettiin kuninkaan nautittavaksi, joka sen söi kaiken, ja se hänestä yhtä hyvältä maistui, kuin viime-kerrallakin, ja hän tykönsä kutsutti kokin, joka nytkin tunnusti, että Kirjokarva oli vellin keittänyt. Kuningas siis puheillensa taas käski Kirjokarvankin, mutta tämä vakuutti, ett'ei hänestä muuhun ole, kuin selkä-saunaa saamaan, sekä ett'ei hän tuosta kultaisesta kehruu-pyörästä mitään tietänyt.

Kun sitten kuningas pidot piti kolmannen kerran, kävipä taas samoin, kuin ennenkin. Kokki kyllä sanoi; "sinä noita lienet Karvakana, ja sekoitat varmaankin liemeen jotain pahuksen-vietävää, koska aina laitat velliä sellaista, joka kuninkaan mielestä paljon paremmalta maistuu, kuin minun keittämäni," mutta eipä Kirjokarva rukoilemasta hellittänyt ja laskipa kokki hänen viimeinkin menemään määrätyksi aikaa. Tyttö nyt yllensä puki sen hamehen, joka kimalteli, kuten tähdet, sekä astui tässä pu'ussaan salihin. Kuningas taas tanssi tuon kauniin neitosen kanssa, arvellen itseksensä, ettei hän milloinkaan ollut toista näin ihanaa vaimoa nähnyt. Ja heidän tanssiessansa hän tytön huomaamata pisti kulta-sormuksen hänen sormeensa sekä oli määrännyt, että tanssi hyvin kau'an kestäisi. Kun se sitten loppui, hän neitosta koetti pitää kädestä kiinni, mutta tämä sukkelasti kuninkaan käsistä pujahti väen-tunkohon, ihan kadoten näkyvistä. Kiiruimman kautta tyttö portahien-alaiseen koppiinsa riensi, mutta koska hän oli viipynyt puolta tuntia enemmän ja siis liiaksi kau'an, ei hän enään joutunut riisumaan tuota loistavaa pukuansa, vaan paiskasi sen päälle turkkinsa ylleen, eikä hädissään noennut itseänsä aivan tarpeeksi, vaan jäipä valkoiseksi yksi sormi. Kirjokarva nyt kyökkiin juoksi ja keitti kuninkaalle kelpo leipä-vellin sekä pisti kokin poissa ollessa, velli-vatihin kulta-vyhtimensä. Havaittuaan sitten astian pohjalla olevan vyhtimen, kuningas taas kutsutti tykönsä Kirjokarvan ja huomasipa nyt, heti tämän tultua, tuon valkoiseksi jääneen sormen sekä siinä sen sormuksensa, jonka hän salaa oli tanssi-kumppaninsa sormehen pistänyt. Nytpä hän tytön käteen tarttui eikä siitä enään hellittänyt, ja kun Kirjokarva paetaksensa koetti saada kätensä irti, aukeni turkit hiukkasen ja raosta vähän vilahti tähti-hame. Kuningas kohta viittahan kaappasi ja veti sen hänen yltänsä. Silloin neidon kulta-kutriset näkyviin valuivat, ja itse hän siinä nyt ihanan loistavana seisoi eikä enään päässyt piilohon mihinkään. Ja kun hän noen ja tuhan oli kasvoistansa pessyt, ei häntä ihanampaa neitosta ollut milloinkaan mailman maissa nähty missään. Mutta kuningas hellästi lausui: "sinä rakkahin morsiameni olet emmekä ikinä enään toisistamme eroa." Sitten häät vietettiin ja he onnellisina yhdessä elivät aina kuolin-päiväänsä saakka.

Compare two languages:

Donations are welcomed & appreciated.

Thank you for your support.